Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

En ole jaksanut kirjoittaa. Välillä mietin, että teen videon, mutta vielä vähemmän jaksoin puhua. Väsyttää aina vaan enemmän. 

Se mikä teitä varmaan eniten kiinnostaa on, ettei minulla ole syöpää. Kyllä, se on hienoa. Tavallaan. Toisaalta se tarkoittaa myöskin sitä, ettei kukaan edelleenkään tiedä mikä minua vaivaa. Se on turhauttavaa. Ja mitä enemmän sairauksia suljetaan pois, sitä varmemmaksi tulen siitä, että minulla on CFS. Muistatte ehkä, että sitä ovat epäilleet myös psykiatrini. Ironista sikäli, että muut lääkärit laittaisivat oireet mieluusti masennuksen piikkiin.

Se, ettei minulla ole syöpää ei siis myöskään tarkoita, että olisin terve. Moni on tullut uutisen kuultuaan onnittelemaan ja sanomaan, että nythän sä taas jaksat asioita! Ei, en jaksa. Olen ihan yhtä sairas, kuin ennen syövän poissulkemistakin.


Noin muuten ei kuulu hyvää. En saa kunnollista keskusteluapua ja olen ihan solmussa ja sekaisin. Koko ajan ahdistaa, koska olen henkisesti niin tukossa, etten saa oikein mitään ulos. Sairaanhoitajalta olen saanut neuvoksi vain katsoa apua mielenterveystalon sivuilta. Siinä kaikki. 

Olen yrittänyt purkaa ajatuksiani kirjoittamalla taas runoja, mutten saa ulos, kuin yksittäisiä sanoja ja irrallisia lauseita ja tuloksena on pelkkää roskaa.


Ps. Ai niin, syyskuun saavutukseni oli tosiaan uuden instatilin luominen. Runojen ja mietteiden lisäksi sieltä löytyy maalauksia ja piirustuksia. Saa käydä katsomassa, jos kiinnostaa: @tintti_r_art

Voisipa vain mennä talviunille... 

Kommentit

  1. Mukavaa Tintti, että sait taas vähän puristettua tarinaa ulos! Tee jatkossa vaikka vähän lyhyempiä postauksia, jos se madaltaisi kynnystä pitää meitä seuraajiasi ns. ajan tasalla, eikä siten tulisi pitkiä taukoja.

    "En saa kunnollista keskusteluapua ja olen ihan solmussa ja sekaisin. Koko ajan ahdistaa, koska olen henkisesti niin tukossa, etten saa oikein mitään ulos. Sairaanhoitajalta olen saanut neuvoksi vain katsoa apua mielenterveystalon sivuilta. "

    Tämä tilanne nykyisin Suomessa. Itse pitää tehdä ja selvittää. Jos ei onnistu, sopivat koktailit (päänsä turruttamiseen) varmaankin järjestyvät.

    Blogiasi enemmänkin lukeneena olen ymmärtänyt, että sinulla on - tai ainakin on ollut - ihan kohtuuhyvät sosiaaliset verkostot, useita kavereita, ystäviä jne. Ovatko nämä sitten viime vuosina kaikonneet tai eivät halua näistä aiheista keskustella?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitääpä yrittää. :)

      Näinhän se on. Kumma, että kaikkialla kehoitetaan kyllä hakemaan apua, mutta mistään sitä ei saa, ellei ole varaa mennä yksityiselle.

      En oikein tykkää pitää mun ystäviä terapeutteina, enkä kuormittaa niitä omilla murheillani. On mulla toki pari ihmistä joille voin jossain määrin pahasta olostani puhua, mutta se on ehkä enempi sitten sellaista sokea taluttaa sokeaa meininkiä josta saattaa toisinaan olla jopa enemmän haittaa, kuin hyötyä.

      Poista
    2. "On mulla toki pari ihmistä joille voin jossain määrin pahasta olostani puhua, mutta se on ehkä enempi sitten sellaista sokea taluttaa sokeaa meininkiä josta saattaa toisinaan olla jopa enemmän haittaa, kuin hyötyä."

      Miten sitten se Ogelin ryhmä noin aktiviteettien ja mahd. vertaistuenkin osalta, onko senkin hyöty ollut (tässä mielessä) melkolailla puhdas nolla?

      Mitä vielä noihin lääkäreihin, niin useathan menevät siitä mistä aita matalin. Kun kerta masennusdiagnoosi on kerran annettu, mitään muuta ei tarvitsekaan enää selvittää, kun kaikki kuitenkin johtuu aina siitä. En ihmettele.

      Poista
    3. No aktiviteetteja olis kyllä tarjolla, jaksamista osallistumiseen ei valitettavasti niinkään.

      Olen huomannut. Se on jännä miten masennuksella voi kuitata aivan kaiken. Olihan mun syöpäkin vähän turhan pitkään "vain masennuslääkkeiden aiheuttamaa turvotusta".

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit