KYSY MIELENTERVEYDESTÄ


Yhä edelleen törmää mitä kummallisimpiin väitteisiin ja uskomuksiin mitä tulee mielenterveydellisiin sairauksiin. Haluan kovasti uskoa, että tämä johtuu suurimmaksi osaksi tiedon puutteesta. Päätin, että haluan itse osallistua tiedon lisäämiseen ja levittämiseen. Niinpä annoin erään FB-ryhmän jäsenten kysyä minulta mitä vain mielenterveysongelmiani (vaikea masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko, määrittelemätön ahdistuneisuusäiriö) koskien. Painotin, että jokainen yksilö ja sairaus on erilainen ja voin vastata kysymyksiin vain omasta puolestani. Ohessa saamani kysymykset ja vastaukset niihin. Mikäli teillä herää joitakin kysymyksiä, niin niitä saa mielellään esittää tämän postauksen alle.


MÄÄRITTELEMÄTÖN AHDISTUNEISUUSÄIRIÖ JA SOSIAALSTENTILANTEIDEN PELKO

Miten sun ahdistuneisuus tulee ilmi?
Lievimillään ahdistukseni on epämääräistä epämiellyttävää ja puristavaa oloa ja saatan kärsiä siitä koko päivän. Se on kuitenkin vielä niin lievää, että sen kanssa pystyy olemaan, eikä se näy ulospäin. 

Mikäli ahdistus pahenee, alkaa puristaa rinnasta, kuin joku painaisi seinää vasten ja tuntuu, kuin keuhkot painautuisivat kasaan. Tästä seuraa se, että on vaikea hengittää. Mikäli tilanne pysyy vielä hallinnassa ja oireet ovat ns. Siedettäviä, se jää siihen. Mikäli taas ahdistus kasvaa niin voimakkaaksi, että tuntuu, etten saa enää ollenkaan henkeä tilanne äityy paniikkikohtaukseksi ja alan hyperventiloida, täristä ja voida pahoin.

Mitkä ovat suurimmat ahdistuksen aiheuttajat?
Kaikki sosiaaliset tilanteet varsinkin vieraiden ihmisten kanssa ovat ehdottomasti pahimpia. Välttelin mm. 10vuotta hammaslääkärille menoa, koska en uskaltanut soittaa ja varata aikaa.

Pahimpina päivinä välttelen myös rappukäytävään menemistä silloin, kun siellä on joku muu, enkä uskalla puhua puhelimessa edes ystävieni kanssa.

Kuinka helposti ahdistuneisuushäiriö diagnosoidaan ja onko sillä tarkkoja määritelmiä tai piirteitä? Millaisia hoitomuotoja ahdistukseen käytetään? Ja onko jotain omia vinkkejä ahdistushetkiin?
Itselläni meni n. 5 vuotta ennen kuin sain diagnoosin määrittelemättömästä ahdistuneisuushäiriöstä ja senkin päivystyksessä. Oman kokemukseni mukaan diagnoosia ei siis saa kovin helposti. Toki minulla oli jo aikaisemmin diagnoosi sosiaalisten tilanteiden pelosta, joten ehkä siksi lääkärit eivät nähneet tarpeelliseksi tutkia asiaa sen tarkemmin. Paha sanoa.

Erilaisia ahdistuneisuushäiriötä on aika paljon. Niiden diagnostiset kriteerit löytyy googlesta koodilla F40 ja siitä eteenpäin.

Itselleni on tarjottu hoidoksi lähinnä hengitys-, läsnäolo ja rentoutumisharjoituksia. Lisäksi käytetään ainakin lääkkeitä ja terapiaa.

Itselläni keinot vaihtelevat hyvin paljon sen mukaan mikä ahdistaa ja kuinka voimakasta ahdistus on. Välillä teen rentoutus ja läsnäoloharjoituksia. Monesti kirjoitan myös mielessä pyöriviä ajatuksia ylös. Se ei estä ahdistusta, mutta joissain tapauksissa lieventää sitä. Ja sitten teen sitä mitä ei saisi tehdä, eli välttelen tekemällä jotakin keskittymistä vaativaa tekemistä. Pahimpaan ahdistukseen minulla on myös tarvittaessa otettava lääkitys, mutta se väsyttää niin paljon, ettei sitä voi ottaa, ellei ole aikeissa nukkua. Ehdottomasti paras apu on kuitenkin ollut tukihenkilö ja sen tuoma tunne siitä, 
ettei tarvitse selviytyä yksin.

Aiheuttaako ahdistuneisuus välttämiskäyttäytymistä sun kohdalla, tai lisääkö se kehontuntemusten tarkkailua.
Kyllä aiheuttaa. Yritän yleensä vältellä ahdistusta viimeiseen asti silloinkin, kun ahdistus on jo päällä. Kommentoinkin jo tuonne ylemmäs, että välttelin mm. Hammaslääkäriä 10vuotta, en mene rappuun, kun siellä on muita ihmisiä, enkä vastaa puhelimeen, ellei soittaja ole lääkäri, tai kyseessä ole muu oikeasti tärkeä puhelu. Välillä joudun pyytämään muita käymään kaupassa puolestani, tai vähintäänkin tulemaan mukaan hoitamaan asioita.

Ennen en juurikaan kiinnittänyt huomiota kehontuntemuksiin, mutta sairastettuani lähes oireettoman syövän, joka "diagnosoitiin" ensin vain lääkkeiden aiheuttamaksi turvotukseksi aloin tarkkailla kehoani jatkuvasti ja ahdistus vain pahentaa sitä. Kamalan stressaava ja energiaa kuluttava tapa josta on vaikea päästä eroon, kun sen on kerran aloittanut.

Miten ymmärsit ettei kokemasi tunteet ja ahdistus ollut ns. Normaalia jännitystä esimerkiksi? Hakeuduitko hoitoon oma-aloitteisesti, vai esim. Läheisen neuvosta?
Olin aina pitänyt itseäni jotenkin outona ja epänormaalina, mutta meni tosi pitkään, että tajusin kyseessä olevan sairaus. Ymmärrys taisi iskeä muhun todella vasta siinä vaiheessa, kun yksi kaveri kertoi oireistaan, jotka tuntuivat turhan tutuilta. Olin silloin jo reilusti yli 20v.

Hoitoon päädyin alunperin masennuksen takia ja läheisen pakottamana. Se varasi mulle ajan ja kävi kotoa asti hakemassa lääkäriin.

Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko, ja haluaisinkin kysyä, että mitkä on asioita joiden oot kokenut helpottavan /auttavan siihen?
Jos pitää hoitaa vaikka joku puhelu, tai muu asia, niin kirjoitan aina valmiiksi mitä haluan sanoa. Mikäli asia pitää hoitaa paikan päällä yritän ottaa jonkun mukaani henkiseksi tueksi. Yleensä tieto siitä, että toinen puhuu sun puolesta, jos itse jäädyt auttaa ehkäisemään sen tapahtumisen. Parhaiten on auttaneet positiiviset ja onnistuneet kokemukset, kun huomaa, että tämähän meni ihan hyvin, eikä ois tarvinnu pelätä. Silloin saman asian toistaminen käy kerta kerralta helpommin. Vastaavasti taas negatiiviset kokemukset saa palaamaan monta askelta taaksepäin.

Kerrotko näissä sosiaalisissa kanssakäymisissä tästä taustastasi vai yritätkö sulautua joukkoon? Ja millä tavoin lähestyt uusia ihmisiä ketkä sua kiinnostaa?
En kerro, ellei joku sattumalta ota asiaa puheeksi. Varsinkin isommissa joukoissa toimin muutenkin lähinnä seinäruusuna, enkä useinkaan puhu mitään, jos ei multa jotain kysytä.

En lähesty. Saatan katella kauempaa ja toivoa, että ko. Ihminen huomaisi ja lähestyisi mua. Somessa taas saatan tykkäillä ja kommentoida henkilön postauksia, mutta torjutuksi tulemisen pelko on niin suuri, että yv:tä en uskaltaisi laittaa. Välillä en uskalla laittaa viestiä edes tietyille tutuille ihmisille, koska pelkään niin paljon, etteivät he vastaa.

MASENNUS

Miten neuvoisit masennuksesta kärsivän henkilön omaisia? Kuinka sinun mielestäsi omaiset voivat parhaiten olla tukena ja auttaa kuvailemiasi sairauksia sairastavaa henkilöä? 
Itselleni tärkeintä on tieto siitä, että on joku joka välittää, eikä jää kokonaan yksin. On tärkeää, että omaiset olisivat läsnä ja valmiina kuuntelemaan silloin, kun masentunut on itse valmis puhumaan. Voi myös ihan suoraan kysyä tarvitsisiko jossain apua, tai onko mitään mikä parantaisi oloa.

Omaisten tehtävänä ei tietenkään ole parantaa masennusta, vaan se on ammattilaisten tehtävä, joten mitään neuvoja ei kannata tuputtaa, jos sairastunut ei ole niitä itse pyytänyt. Myötätunto on tärkeää. Täytyy muistaa, että masennus on sairaus siinä missä esim. Syöpäkin. Vaikkei itse voisikaan käsittää ko. sairauksia, niin patistaminen ja syyllistäminen ei auta, vaan ainoastaan pahentaa tilannetta. Omaisten on tärkeää huolehtia myös omasta jaksamisestaan. Toisesta huolehtimisen ei pitäisi mennä oman terveyden edelle.

Itellä myös vaikea masennus, lähinnä kiinnostaa että onko sulla välillä ns. parempia päiviä? Vai onko _joka ikinen_ päivä sitä samaa paskaa.
Nykyään mulla on lähinnä parempia hetkiä. Ne voi kestää pari minuuttia, tai muutaman tunnin, mutta pitkään aikaan ei ole ollut kokonaista hyvää päivää. Mainittakoot, että mulla on tässä taustalla myös fyysisiä ongelmia, jotka on nyt pahentuneet ja ovat iso syy masennukseeni.

Mul on itellä kans masennustaustaa joten kysyn et millasia ne sun pahimmat päivät on ja kestääkö se "huono jakso" kuinka kauan?
Pahimmat päivät on sitä, että makaan vaan sängyssä. Suurimman osan ajasta nukun ja toivon, etten enää heräisi. Välillä katon ehkä vähän telkkaria ja räplään puhelinta. Joko itken kaikelle, tai sitten en tunne mitään. En jaksa jutella kenellekään, en käy suihkussa, ruoka ei maistu. Jos koira ei oo kotona, niin en edes pukeudu.
Pahimmillaan tuommonen jakso on kestäny 2kk ja se oli silloin, kun jäin sairaslomalle. Normaalisti nuo kestää aikalailla parista päivästä pariin viikkoon, riippuen vähän siitä mikä ne on laukaissut.

Millasta apua oot saanut itelles?
Ekan kerran menin lääkäriin 2011, jolloin pääsin puhumaan psykologille ja sain lääkityksen. Sittemmin oon kokeillut monia eri lääkkeitä, joista ei kuitenkaan ole ollut apua, tai haittavaikutukset on olleet hyötyjä suuremmat. Kävin myös kelan tukeman 3 vuotisen psykoterapian, jonka lisäksi olen kokeillut erilaisia ryhmiä, sekä psykiatrisen poliklinikan tarjoamaa fysioterapiaa ja akupunktiota. Tällä hetkellä mulla on menossa taas yksi toimimaton lääkitys, enkä saa muuta apua, kuin seurantataamiset sh:n kanssa n. kerran kuussa.

Jos haluat kertoa, nii kiinnostaisi tietää mitkä syyt ovat johtaneet näihin ongelmiin?
Mun ongelmat juontaa juurensa lapsuudesta. Oon aina ollut herkkä ja ujo ja siksi helppo kiusauksen kohde. Ekasta luokasta asti on ollut kiusaamista, joka jatkui vielä amiksessakin. Kotona sanottiin, että ketään ei kiusata ilman syytä, että se on mun oma vika. Kärsin myös henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Jossain vaiheessa aloin miellyttää ihmisiä ja se toi sitten mukanaan kaikenlaisia uusia ongelmia, kuten kaikensortin hyväksikäyttöä.

Mikä lääkitys sulla on? Mistä tiesit että on ns väärä lääke, kun voihan siihen mennä pitkiäkin aikoja että alkavat kunnolla auttamaan?
Tällä hetkellä käytössä on valdoxan, jota oon syönyt n. vuoden. Oon syönyt kaikkia lääkkeitä vähintään 2kk, useimpia 6kk-vuoden, joten vaikutusten olis kyllä pitänyt siinä ajassa näkyä.

Mietin, että kun ei mielialalääkkeet ole auttaneet masennukseen, niin onko sulta otettu kattavia verikokeita? Mm kilpirauhanen ja ferritiini? Ja vitamiiniarvot? 
Multa on otettu niin älytön määrä kaikenlaisia kokeita näitten 8 vuoden aikana, etten ees muista mitä kaikkea ne on yrittäneet poissulkea. Viimeksi kesällä ottivat 18 putkea verta ties mihin. Kilpirauhaskokeissa oon käyny vähintään 10kertaa ja vitamiini arvot tsekattiin viimeksi kesällä. Toistaiseksi ei ole löytynyt, kuin lievä D-vitamiinin ja foolihapon puutos, jotka ei lääkärin mielestä selitä yhtään mitään. Tota ferritiiniä oon miettinyt itsekin, enkä yhtään muista onko sitä otettu ollenkaan. Täytyykin muistaa siitä kysyä, kun kuun lopussa on taas aika sisätautipolille.



Kommentit

Suositut tekstit