Teatterissa: Rakastunut Shakespeare

Olin eilen Ogelin kerhon kanssa Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa näytelmän Rakastunut Shakespeare. Täytyy myöntää, että saatoin itsekin vähän rakastua.

Tietämättömille tiedoksi, että Ogelin kerho on siis kaikille mielenterveyskuntoutujille perustettu avoin ja ilmainen kerho ja matalan kynnyksen kohtaamispaikka, joka sai alkunsa peli-illoista, mutta järjestää nykyään kaikenlaista muutakin puuhaa ja toimintaa. Kannattaa käydä tutustumassa kerhon facebook sivuihin, jos yhtään kiinnostaa. Itse olen tehnyt sen kautta paljon asioita, joita en muuten olisi tullut tehneeksi, koska yksin en saisi aikaiseksi lähteä, eikä esimerkiksi teatterissa käynti normaalisti ole mitään ilmaista lystiä.

Aikoinaan jopa 7 Oscaria kahminut Rakastunut Shakespeare on yksi lempielokuvistani ja olin aluksi hiukan skeptinen sen suhteen, saisiko siitä tehtyä puoliksikaan yhtä hyvää näytelmää, mutta kyllä saa. Näköjään myös paljon hauskempaa. Onhan lavalla livenä nähtävä komiikka nyt ainakin kaksinverroin koomisempaa, kuin televisiossa.

Rakastunut Shakespeare sijoittuu 1500-luvun loppupuolelle ja kertoo kuten arvata saattaa, William Shakespearesta (Heikki Ranta), joka kärsii paitsi rahapulasta, myös innoituksen puutteesta. (Aika huono aika kirjoittajan blokille.) Hän tapaa kuitenkin ihastuttavan Lady Violan (Miila Virtanen), josta tulee hänen muusansa ja joka sattuu olemaan Shakespearen suuri ihailija ja halajaa näyttelijäksi. Siitä alkavat rakkaustarina ja ongelmat, sillä naisilla ei lain mukaan ole mitään asiaa näyttämölle ja Viola on jo luvattu vaimoksi toisaalle.

Pääpari pelaa hyvin yhteen. Itseasiassa niin hyvin, että voisi kuvitella rakkauden roihuavan muuallakin, kuin näyttämöllä. Näyttämöllä nähdään myös joukko tunnettuja näyttelijöitä, kuten Jari Pehkonen Henslowin roolissa, Rauno Ahonen koronkiskurina, Jouko Klemettilä Rose-teatterin näyttelijänä ja Risto Kaskilahti hovimarsalkkana, näin muutamia mainitakseni.

Näyttelijöiden lisäksi näytelmän lavasteet olivat upeita, eikä niistä meinannut saada silmiään irti. (En toki ole asiantuntija ja totta puhuakseni minuun tekee suuren vaikutuksen jo pyörivä lava.) Yleensä pienempien lavojen ongelmana on se, että näyttelijät joutuvat näkyvästi siirtelemään tavaroita pois lavalta ja takaisin kohtausten vaihtuessa, mutta näin suurella ja pyörivällä näyttämöllä sitä ongelmaa ei ole ja lavasteet vaihtuivat todella sulavasti kohtausten mukana. Näyttelijöiden siirtyminen pyörivien lavasteiden läpi toisiin oli sitä paitsi miellyttävää ja hauskaa seurattavaa.

Kaiken kaikkiaan upea näytelmä, jonka aikana sai unohtaa murheensa ja nauraa. Erästä nuorempaa katsojaa lainatakseni "tästä näytelmästä voisin jopa maksaa, jos jostain näytelmästä maksaisin". Suosittelen.

Näytelmän jälkeen pääsimme tapaamaan aivan upean ja sydämellisen Heidi Heralan, joka esittää näytelmässä Violan imettäjää ja palvelijaa. Hän kertoi meille näyttelijäntyöstä ja sen haasteista, kuten itsekritiikistä ja siitä, kuinka itselleen on vain osattava olla armollinen. Kaikki meistä mokaa joskus ja se kuuluu elämään. Kiitimme tästä hienosta tilaisuudesta päästä tapaamaan häntä ja lähdimme valumaan ulos päin.

okteatteri

Olimme juuri siirtymässä ulos, kun kuulimme Heidin vielä huutavan peräämme. Hän juoksi meidät kiinni, koska halusi sanoa vielä jotakin. En muista tarkkoja sanoja, mutta pääsanoma taisi olla jotakuinkin se, että eihän se, että on itselleen armollinen ole yhtään niin yksinkertaista ja helppoa, eikä se yksinään aina riitä. Sen lisäksi jokainen kaipaa joskus kannustustavia sanoja ja tsemppausta jaksaakseen ja uskoakseen taas itseensä. Joskus ystävän pienikin tuki voi toimia kainalosauvana ja tukena, jonka avulla pääsemme taas jaloillemme, kun olemme itse ruoskineet itsemme epätoivoon ja tunnemme, ettei meistä ole mihinkään. Se oli koskettava hetki. Sellainen, joita ei yleensä näe kuin elokuvissa ja niin... ehkä teatterissa.

Muistetaanhan siis kaikki olla toistemme tukena, sillä joskus niillä pienilläkin teoilla ja sanoilla on toiselle hyvin suuri merkitys. ♥

Kommentit

  1. Moi Tintti

    Kaikki tarvitsee tukea, elämän vaikealla polulla,
    onnea elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi. Niinhän se on! Voi kun sen vaan aina muistaisi. Kiitos samoin!

      Poista
  2. Mä koin aivan sama asiat merkityksellisiksi siellä teatterissa: Lavasteet ja koko näytelmän sinänsä, mutta varsinkin, tuntui kuin pääpari olisi ollut oikeasti rakastunut. Ja Heidi Heralan, sekä varsinkin, kun hän juoksi ovelle uudestaan, kertoo paljon hänestä, että näki sen vaivan.
    Oli huikea ilta.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit