Äärirajoilla

Marraskuu on ollut ehdottomasti kiireisin ja uuvuttavin kuukausi tähän asti. Pitkittyneen masennuksen ryhmäterapiaa on nyt kahdesti viikossa ja sen lisäksi joka toinen keskiviikko kulttuuriryhmä. Se kuulostaa monelle varmasti todella vähäiseltä ja helpolta viikolta, mutta minulle siinä on jo liikaa. Kaksi tapahtumaa viikossa vielä onnistuu, mutta kolmen jälkeen alan olla ihmisraunio, varsinkin kun kahdessa niistä joutuu tekemään töitä itsensä ja kipupisteidensä kanssa. Ensimmäisen viikon jälkeen tavarat alkoivat taas tippua käsistä, jalat lähtivät alta rappusissa ja yksi päivä tikkailla kiipeillessäni tulin alas aikamoisella vauhdilla. Hella on jäänyt parin päivän aikana päälle useaksi tunniksi. Nyt aletaan olemaan taas äärirajoilla. Välillä pelottaa, etten kohta enää pärjää yksin.

Kuluneelle viikolle oli sovitettuna lisäksi lääkärikäynti kuntoutustuen jatkohakemusta ja kuntoutussuunnitelmaa varten. Lääkäri suositteli käymään enemmän elokuvissa ja tekemään muuta mieleistä. Ihastuttava ajatus! Minustakin olisi mukavaa tehdä enemmän mielekkäitä ja kivoja asioita, mutta olen jo valmiiksi uupunut ryhmistä joilla minua yritetään eheyttää. (Eikö olekin ihanan ironista kuinka hoitoni vievät vointiani aina vain huonompaan suuntaan.)

Lääkärini ei millään tunnu ymmärtävän ongelman olevan siinä, että lusikoita on jokaiselle päivälle sen verran, kun niitä on, eikä niitä saa taiottua tyhjästä lisää. Välillä voi lainata pari seuraavalta päivältä, mutta se luonnollisesti myös kostautuu seuraavana päivänä. Tehdäkseni jotakin kivaa on siihen tarvittava energia nipistettävä jostakin muusta. Ryhmistä en voi olla pois, koska olisin paska potilas. (Tai no kulttuuriryhmän sain kyllä luvan lopettaa, mutta se on tällä hetkellä lähes ainoa henkireikä ja mukava syy poistua kotoa.) Kotityöt olen jo jättänyt ja osan kauppareissuista saanut delegoitua. Koiran hyvinvoinnista en voi nipistää, joten jäljelle jää pukeminen, hampaiden pesu, ruoan tekeminen, syöminen ja suihkussa käyminen. Mistähän niistä luopuisi? Mistä sinä luopuisit?

Onneksi ympärilläni on myös ihmisiä jotka vielä välittävät ja jaksavat ymmärtää ja ennen kaikkea eräs jolta saa myös vähän ylimääräisiä lusikoita. Eräs, jonka seurassa koko muu maailma ja murheet unohtuvat ja sen hetken, pienen hetken ei ole olemassa muita. Vain sinä ja minä ja turvallisuuden tunne.

Kommentit

  1. Voimia elämään, Joskus kaikki mättää, mutta se on elämää.
    Ehkä joskus voit katsoa historiaan ja sanoa selvisin.

    Kaikkea hyvää sinulle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit