maanantai 28. elokuuta 2017

Elämä lupaa mulle syy, nyt tuntuu tarkoituksettomalle

Hyvin pian edellisen postauksen jälkeen kyllästyin tekemään hidasta kuolemaa. Se tapahtui aivan liian hitaasti. Aloin taas käymään läpi hiljattain kasvanutta lääkearsenaaliani, kunnes muistin, ettei yliannostuksella saisi todennäköisesti kuin aivovamman, ellei sitten hyvässä lykyssä tukehtuisi omaan oksennukseensa. Yleensä tällaiset pakonomaiset ajatukset saa taltutettua viimeistään muistuttamalla itselleen, että minulla on koira hoidettavani, mutta nyt ei ollut. Koira oli mökillä. Minulla ei ollut mitään syytä viivytellä. Itseasiassa ajoitus olisi ollut juuri täydellinen. Kukaan ei olisi kaivannut minua pariin viikkoon, ennen kuin koira olisi palannut kotiin.

En ole varma tulinko järkiini, vai jänistinkö. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minun olisi mentävä nyt osastolle, tai mökille ihmisten pariin ennen kuin oikeasti keksisin varman keinon päättää päiväni. (Olen tässäkin suhteessa perfektionisti. En tyydy vain yrittämiseen, vaan haluan todella onnistua.) Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, vaikka jouduin sen takia perumaan jo sovittuja menoja, joka oli omiaan lisäämään jo sisälläni vyöryvää syyllisyyttä. Ilmoitin lähdöstäni vain parille ihmiselle ja heillekin kerroin lähtöni syistä vain hyvin ympäripyöreästi. Todennäköisesti he loukkaantuivat, mutta tällä hetkellä minulla ei oikeastaan ollut varaa ajatella sitä. Nyt oli oltava itsekäs ennen kuin se olisi liian myöhäistä. Mikäli olisin selittänyt asiaa paremmin, he olisivat ehkä ymmärtäneet. Ehkä. (Tai sitten he olisivat alkaneet säälimään, tai huolestuneet, alkaneet tarjoamaan apuaan, menneet paniikkiin, suuttuneet, tai loukkaantuneet, kun kehtasin edes ajatella jotakin niin itsekästä.)  Ei kuitenkaan olisi ollut reilua heittää kenenkään syliin sellaista pommia ja kadota sitten pariksi viikoksi tavoittamattomiin. Hävettää jo valmiiksi muutenkin, että olen taas vajonnut näin alas.

Psykologillekin taisin perustella tulevan mökkireissuni sillä etten nyt oikein uskalla olla yksin itseni kanssa. En ole varma ymmäriskö hän yskän, mutta sen verran kuitenkin, että tuli kysyneeksi tuntisinko oloni mökillä turvalliseksi. Tuntisin ja tunsinkin. En miettinyt enää kuolemaa. Itseasiassa en miettinyt enää paljon muutakaan. Pitkästä aikaa melu päässäni vaimeni ja sen korvasi hiljainen humina. Olin televisio, josta ei tullut enää ohjelmaa, pelkkää lumisadetta. Minä vain olin ja se tuntui sillä hetkellä olevan juuri sitä mitä tarvitsin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...