perjantai 4. elokuuta 2017

Well look at me, I'm coming back again

Hei ja terveisiä pohjalta!

Oli ilo huomata, että jotkut teistä olivat kyselleet kuulumisia ja kaivanneet minua. Ette uskokaan miten hyvältä se tuntui! ♥ Mitä minulle sitten kuuluu? No, kaunisteltu versio kuuluu näin: "Ihan hyvää". Rehellinen vastaus onkin sitten vähän ankeampi ja paljon pidempi.

Pidin taukoa blogista oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen syy ovat viime vuonna alkaneet kaksoiskuvat lähinäössä, jotka vaikeuttavat lukemista ja kirjoittamista ja aiheuttavat silmä- ja päänsärkyä. Ajattelin, että hoidatan ensin silmäni kuntoon, mutta optikot eivät osanneet auttaa ja lääkärissä kävi ilmi, että ilmeisesti kaksoiskuvat ovat niin harmiton vaiva, että jatkuvista säryistä huolimatta niitä saa ihan rauhassa katsella vuoden ympäri, joten sain ajan erikoislääkärille vasta tälle kuulle. Kirjoitan tätä siis yhä silmät sikkuralla.

Toinen syy lienee ilmeisempi. Uin syksyllä niin syvissä vesissä, että yksikin ilkeä kommentti olisi saattanut olla se viimeinen pisara, joka upottaa tämän uppoavan laivan. (Toisaalta, ehkä kyseinen anonyymi olisi siinä vaiheessa tajunnut jotain, tai ehkä ei.) Liian usein ajattelin vain kuolemaa. Sitten aloin ajatella muutakin ja halusin kuolla kahta kauheammin.

Keväällä oli hiukan parempi jakso, mutta se ei kestänyt kauaa. Ensimmäinen minua oikeasti ymmärtänyt psykiatrini vaihtui, eikä uusi ollut vaivautunut perehtymään kunnolla tietoihini. Edellinen lääkäri hoito minua CFS:n pohjalta. (Hassua, että vaikka tiesin liikunnan vain huonontavan oloani annoin itselleni luvan kuunnella kehoani kunnolla siinä suhteessa vasta, kun lääkäri neuvoi tekemään niin. Olo helpotti kummasti, kun lepäsin aina kun vähänkin siltä tuntui.) Uusi lääkäri yritti sensijaan hoitaa minua toiminnalla, vaikka olin nimenomaan pyytänyt keskusteluapua. Tiedossa oli ryhmämuotoista fysioterapiaa ja rentoutusharjoituksia. Tiesin mitä siitä seuraisi, mutten uskaltanut kieltäytyä, koska pelkäsin leimautuvani hankalaksi potilaaksi. Kuntoni romahti. Fyysisesti tuntui kuin olisin jäänyt jyrän alle. Jokainen lihas itki ja valitti. Ja pää. Olen viimeksi ollut niin huonossa kunnossa töissä ollessani. Tajunnan taso laski selvästi. Elin kuin unessa. Hukkasin itseni jatkuvasti ja eksyin tutuissa paikoissa, kuten kaupassa, tai lenkkipoluilla. Se oli älytöntä.

Keskusteluavun puute ja asioiden patoaminen johtivat lopulta päivystykseen. Sain ataraxia. Se ei auttanut ahdistukseen, mutta auttoi nukkumaan. Sain myös vihdoin kaipaamani keskusteluapua, mutta se käsitti vain yhden kriisitapaamisen psykologin kanssa. Yhden. Siinä kaikki.

Aina välillä teki mieli kirjoittaa ja päivitellä blogia, jotta saisin ajatuksiani purettua edes jotenkin ja kuvasinkin aika paljon sitä silmällä pitäen, mutten halunnut rasittaa teitä jatkuvilla valituksillani samoista asioista ja toisaalta taas mukamas kepeät leffareissut ja muut muka hauskat tapahtumat tuntuivat siinä vaiheessa melko turhanpäiväisille ja merkityksettömille. Ja koska hyvät hetket kestivät todellakin vain hetken halusin käyttää ne mahdollisimman hyvin hyödyksi ja todella nauttia niistä.

Hyviäkin asioita on siis tapahtunut. Tässä parhaimmisto:

♥ Ihmeotukset ja niiden olinpaikat erikoisennakkonäytös oli kuin aikahyppy menneisiin vuotisnäytöksiin. 


♥ Pääsin neurologille, jossa selvisi, ettei minulla ole ainakaan aivokasvainta. (Jotain sekin.) Pääsin neurologin kautta myös unitutkimuksiin, joskin ne menivät aikalailla pipariksi, koska en kyennyt nukkumaan. 

♥ Sain terveen paperit syövän suhteen

♥ Jokunen vuosi sitten maalaamani taulu päätyi Karoliina Mäkelän Pisteitä ja päätyjä runokirjan kanteen...

♥ ...ja hänen innoittamanaan rohkaistuin julkaisemaan myös oman runoteokseni Pitkä ihana leikki. Se oli terapeuttista, mutta yllättävän raskasta. 

♥ Sain piirrettyä kaverille yhden koiran ja melkein maalattua yhden kukkataulun loppuun. 

♥ Ja juhannus ja sukulaiset. Vuoden paras juhla. Sitä ei sovi unohtaa. 

Näistäkin oli tarkoitus tehdä omat postauksensa, mutta jotenkin se sitten taas jäi... ehkä vielä jossain vaiheessa innostun tekemään lyhyet postaukset parhaista paloista.

Juhannuksen jälkeen alkoikin aika pian taas alamäki. Makaan jälleen sängyssä viidettä päivää putkeen tehden hyvin hyvin hidasta kuolemaa tarpeettomassa itsesäälissä rypien. Hidasta kuolemaa teen siksi, että voimani ovat niin loppu, etten todella pysty tekemään juurikaan muuta kuin makaamaan ja katselemaan eteeni ja voin niin pahoin, etten pysty syömään mitään kunnollista ja kun en syö voin tietysti vielä pahemmin. Niin pahoin, etten pysty enää edes nukkumaan, koska pelkään oksentavani unissani. Itsesäälissä ryven siksi, että olisi niin paljon tehtävää, mihin en taaskaan kykene. Oma on toki vikani, kun rehkin taas liikaa.  Vuodepotilaana on ihan liikaa aikaa ajatella...

Siinä minun kuulumiseni. Mitä teille kuuluu?

Ps. Pahoittelen blogin rähjääntynyttä ulkoasua. Päivittelen sitä paremmaksi jahka jaksan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...