tiistai 6. syyskuuta 2016

Mielen ja kehon kuntoutusta

Minun on pitänyt päivittää tätä blogia monesti. Olen ottanut lukuisia valokuvia tätä varten. Siihen se on sitten jäänytkin. Ajatus siitä, että kuvien seuraksi olisi pitänyt tuottaa myös tekstiä tuntui yhtäkkiä turhalta ja vastenmieliseltä, kuten kaikki muukin. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta. Miksi kiinnostaisi? Blogia pitäisi pitää itseään varten, eikä minua ole huvittanut tehdä itseäni varten mitään. Paitsi nukkua ja toivoa pikaisempaa kuolemista. Nyt pitkästä aikaa taas tuntuu, että kirjoittaminen voisi sittenkin olla ihan hyvä juttu.

Sana "pitäisi" on kuitenkin näytellyt päivissäni yhä osaansa vähän turhan innokkaasti.

Pitäisi aktivoitua. Pitäisi nukkua vähemmän. Pitäisi siivota. Pitäisi jaksaa huolehtia itsestään. Pitäisi poistua kotoa useammin. Pitäisi nähdä enemmän ihmisiä. Pitäisi jaksaa käydä kuntouttavissa ryhmissä. Pitäisi, pitäisi, pitäisi...

Pitäisi myös olla kiitollinen, että ylipäätään SAA apua ja tietysti olenkin. Olen myös kamalan väsynyt ja ehkä hiukan vihainen toimintaterapeutilleni hänen tavastaan patistaa minua, vaikka tiedän sen olevan hänen työtään ja hänen haluavan vain minun parastani. Tiedän, sen olevan minun parhaakseni, se ei vain tunnu siltä. Ainakaan vielä. Kesä vain oli raskas. Todella raskas. Paljon raskaampi, kuin olin odottanut. (Toiveet paremmasta jaksamisesta saattoivat tosin saada asiat tuntumaan vielä pahemmilta, kuin ne oikeasti olivat.)

Olen nyt tavannut toimintaterapeuttia muutaman kerran. Tavallaan jopa pidän hänestä. Paitsi siitä, että hän kannustaa minua menemään äärirajoille. Ei sillä, hän ei missään vaiheessa luvannutkaan, että muutosten teko olisi helppoa. Sen sijaan hän lupasi, etteivät ne olisi. Muutokset olisivat silti välttämättömiä. Kyllähän minä sen tiesin. Asian tiedostaminen ei kuitenkaan tee asiasta yhtään  sen siedettävämpää.

Kesäkuu-heinäkuu
Ensimmäisellä tapaamiskerralla lähinnä kartoitimme jaksamistani ja sitä mihin päiväni kuluvat. Toimintapäiväkirjani näyttää masentavalta. Minua hävettää. En ole saanut tehdyksi juuri mitään hyödyllistä, tai järkevää. TV näyttelee päivieni suurinta osaa, eikä sekään ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Katson sitä, mutten pysty keskittymään. Lempisarjani menee minulta täysin ohi. Mainostauon aikana unohdan mitä olin ylipäätään katsomassa.



Toimintaani lähdetään korjaamaan muuttamalla unirytmiä. Tavoite on herätä yhdeksältä, eikä päiväunia saa nukkua, kuin korkeintaan 20minuuttia. Sovimme, että aikaistan heräämistä tunnilla viikossa. Se kuuosti helpommalta, kuin oli. Oloni pahenee dramaattisesti jo ensimmäisenä päivänä unimääräni pudottua puoleen. Se oli odotettavissa. Herätyskello ahdistaa minua, enkä meinaa saada nukuttua koko yönä. Yritän lohduttautua ajatuksella, että kroppani kyllä tottuu uuteen rytmiin. Ivallinen pikkuääni kuitenkin naljailee, ettei iltavirkusta saa millään konstilla aamuihmistä. Pelkään äänen olevan oikeassa.

Sana "oleminen" esiintyy päivissäni yhä useammin. Kaikenlainen siivoaminen sen sijaan on kadonnut taulukosta kokonaan. Asunto muistuttaa joka päivä enemmän kaatopaikkaa, mutten jaksa tehdä asialle mitään, vaikka kuinka haluaisin. Itken vertaistuelle haluavani kuolla, jos en pian saa nukkua. Kyselen myös paljonko muut nukkuvat. Vastaus on paljon. Yhtä paljon kuin minäkin nukuin. Olen kateellinen kaikille, jotka saavat nukkua niin paljon, kuin haluavat. En kuitenkaan uskalla uhmata toimintaterapeuttia ja nukkua yhtään enempää, kuin on sovittu. Sen sijaan kiroan, itken ja toivon, että tämä sairaus katoaisi ja huomenna olisi edes vähän parempi päivä. Turhaan.

Elokuu-syyskuu
Unirytmini ei ole korjaantunut toivomallani tavalla. Tunnen oloni sairaaksi ja kävelen tokkurassa päin seiniä. Yhtenä päivänä unohdan hellan päälle. Pelkään joku päivä polttavani koko talon. Toimintaterapeutti lupaa olon helpottavan ja patistaa minua liittymään johonkin ryhmään. Kotiin ei saa jäädä, se ei ole kenellekään hyväksi. Minun on myönnettävä, että hän on oikeassa, vaikken ilahdukaan vieraiden ihmisten tapaamisesta. Ilmoittaudun kulttuuriryhmään ja jopa innostun sen ideasta. Toteutus kuitenkin pelottaa. Ryhmä on onneksi vain kerran kahdessa viikossa. Se tuntuu helpolta aloitukselta.

Terapeutin mielestä kenties liiankin helpolta. Minun haluttiin liittyvän myös intensiivisen hoidon puolelle ryhmään, joka muistutti kuvaukseltaan löyhempää muotoa päiväsairaalasta. Käyntejä olisi 2-3 kertaa viikossa. Nyt olin jo kauhuissani ja silmissäni vilisivät kauhukuvat aikaisimmista "romahduksista". Tilanne oli jo nyt se, etten ollut imuroinut sitten heinäkuun alun, tiskit odottivat pesemistään toista viikkoa ja suihkuun jaksoin raahautua hädin tuskin kerran viikossa. En halunnut ajatella mitä hirveyksiä tapahtuisi, jos toimintaa lisättäisiin radikaalisti, mutta unimääräni pysyisi yhtä pienenä. Onneksi lääkäri oli tässä asiassa puolellani. Kolme kertaa olisi ehdottomasti liian raskas aloitus. 1-2kertaa viikossa saisi riittää. En ole aivan vakuuttunut siitä pystynkö siihenkään, ilman, että muu tekeminen kärsii, mutta lupaan kuitenkin yrittää.

8 kommenttia:

  1. No mutta tokihan blogia on hyvä pitää ensisijaisesti itseään varten. Muutenhan saattaa sortua vaikka elämään blogiaan tai sen lukijoita varten. :D Jos kirjoittaminen ei tunnu mukavalta, mitä sitä suotta väkisin tekemään. Ja toisaalta sitten joskus taas, kun kirjoittaminen maistuu, voi palata vanhan bloginsa pariin ja päivittää sitä taas säännöllisesti pitkänkin tauon jälkeen. Siitä, kiinnostaako ketään, voi toki olla huolissaan, mutta ainakin blogillasi on reippaasti yli sata tilaajaa, joten eiköhän ainakin jotakuta kiinnosta. :)

    Terapiat ovat siitä ikäviä, että joutuu "pakotetuksi" tosissaan "epämukavuusalueelle", ja siinä pohtii suunnilleen kaiken aikaa, että miksi ryhdyin tähän, miksi maksan tästä ja miksi jatkan tätä. Itse olen hakenut tukea jaksamiselle ja uskoa tulevaan tututstumalla tutkimustuloksiin. Jos jokin hoitomuoto on tutkitusti tehokas, haluan uskoa siihen ja antaa sille mahdollisuuden, vaikka se tuntuisi alussa (siis ainakin ensimmäisen vuoden ajan) ihan kaamealta touhulta. Jotain kuitenkin tarvii tehdä, ja jos nykyään paras tunnettu hoitomuoto on jokin ikävä terapia, niin pakko sille on antaa mahdollisuus. Vaihtoehto on kuitenkin paljon ikävämpi, siis se ettei tee mitään ja makaa vain odottamassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on juu. Mun vammapää vaan tahtoo tehdä kaikesta mahdollisimman hankalaa ja kylvää mieleeni mitä epämääräisempiä ajatuksia ja syytöksiä. :D

      Onneksi toimintaterapeutin luona käynnit ovat ilmaisia, eikä ryhmistäkään tarvitse onneksi mitään maksaa. Mikäli joutuisi, en varmaan olisi suostunut moisia kokeilemaankaan. Varsinaista keskusteluapua olen tässä jäänyt vähän kaipailemaan, kun varsinainen terapia loppui jo maaliskuussa ja sen jälkeen olen saanut pärjäillä ajatuksieni kanssa aikalailla itsekseni. Onneksi niitä nyt voi purkaa aika hyvin kirjoittamalla. Tottahan se on, että kaikkea kannattaa ainakin kokeilla. Eihän siinä varsinaisesti kai mitään ainakaan häviä. Olen vaan hiukka skeptinen näitten ryhmäjuttujen suhteen, kun toistaiseksi niistä ei vielä ole kovin positiivisia kokemuksia syntynyt. Toivoa sopii, että tää intensiiviryhmähommeli tekee poikkeuksen. :D Kulttuuriryhmä on ainakin toistaiseksi ollut ihan jees. Käytiin ekalla tapaamisella kattelemassa Korkeasaaren elukoita. :)

      Poista
  2. Tutunnäköisiä päiviä... Tosin itselläni erotuksena se, että unirytmini oli pitkään n. 06-14 ja pääasiallinen aktiviteetti netissä roikkuminen. TVkin muka vaatii liikaa keskittymistä. Sosiaalista elämää olen kyllä pystynyt sinua enemmän viettämään. Nyt olen ollut ammatillisen kuntoutuksen kurssilla ja aivan rättipoikki, kun sitä on 5 kertaa viikossa. En usko selviäni kunnialla loppuun... Siellä on kyllä konkretisoitunut se, kuinka olen rapautunut viime vuosina sekä psyykkisesti että fyysisesti, joista jälkimmäinen on tullut isona yllätyksenä. Toivon sinulle voimia omaan kamppailuusi kohti parempaa vointia. Sun blogi on antanut ainakin minulle oivalluksia ja kokemuksen vertaistuesta, toivottavasti jaksat silloin tällöin jatkossakin päivitellä omien voimavarojesi rajoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa mun kevään unirytmiltä. Nyt pakotettuna saanut onneksi vähän korjattua. Mullakin tuo TV lähinnä pauhaa taustalla. Kyllähän mä sitä usein tapitan, mutta hyvä jos pystyn tosiaan sen vertaa keskittymään, että tajuan mikä ohjelma on menossa. Ihan älytöntä. Viiden päivän viikko ohjelma kuulostaa omaankin korvaan todella raskaalta. En uskalla enää edes ajatella milloin itsellä olisi voimavaroja edes kokeilla moista. Hyvä, että sinä olet kuitenkin jaksanut kokeilla! Se on jo iso askel. Kiitos kovasti ja paljon voimia sinullekin!

      Poista
  3. Mukava kuulla sinusta! Itsekin olen ollut kovin väsynyt viimeaikoina, (tosin hetkittäin vaihdellen), ja just toi keskittyminen on ollut vaikeaa. Katson telkkua ja kirjoitan samaan aikaan, eikä kummastakaan tule oikein mitään. Välillä iltaisin lähes torkunkin siinä samassa. Unirytmit heittelee niin, että joskus nukun yli 10h ja sitten seuraavana yönä ehkä 5h (jos sitäkään). Olen myös alkanut heräilemään aamuisin, eli siis aamut nukun pätkissä. Pelottaa mitä tapahtuu, kun tämä alkanut pimeys kasvaa. Nyt jo tuntuu vähän pahemmalta kun kesällä. Ei ole ollut töitäkään kolmeen päivään, joka väsyttää entisestään. Yritän kuitenkin aina edes vähän liikkua ja tavata ihmisiä, se virkistää kaikesta huolimatta. Toivottavasti sinäkin jaksat yhä yrittää! Kotona tulee vain mökkihöperöksi. Ehkä se on myös raitis ilma, joka tekee hyvää. Tänäänkin haistelin nautiskellen raikasta syysilmaa. Olin tänään (päivällä) muutenkin hyväntuulinen, kun oli niin hieno sää. Aurinkoenergia toimii aina! Vielä kun pääsisi maaseudun rauhaan, ja voisi tyhjentää mielensä kaikesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Voi ei, ikävä kuulla, että sinullakin menee huonosti. Toivottavasti pimeys ei aiheuta sinulle pahempaa notkahdusta. Hienoa kuitenkin kuulla, että olet jaksanut liikkua ja tavata ihmisiä ja että koet sen piristäväksi. Itseltäni vie valitettavasti voimia jo koiran lenkittäminen ja muut ihmisetkin tuntuvat vievän energiaa enemmän, kuin antavan, vaikka seura olisikin mukavaa ja viihtyisää, mutta paremman huomisen toivossa on hyvä elää.

      Poista
  4. Moi!

    Avasin juuri foorumin mielenterveysongelmista kärsiville. Tervetuloa osallistumaan keskusteluun jos kiinnostaa!

    www.hullujenhuone.com

    Voit käydä mainostamassa blogiasi täällä:
    http://www.hullujenhuone.com/viewtopic.php?f=15&t=7

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia. Pitääpä tulla tutustumaan!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...