tiistai 13. syyskuuta 2016

Teit meistä kauniin

Kävin kaverin kanssa tänään aamupäivällä leffassa katsomassa Teit meistä kauniin. Vähän vierastin ajatusta niin aikaisesta elokuvaelämyksestä ja melkein jo halusin väsymykseni takia perua koko homman, koska yöunista ei ollut herätyskellon aiheuttaman paineen takia tullut taas yhtään mitään. Soimasin itseäni pelkästä ajatuksesta. Perumalla olisin huono masennuspotilas ja mikä pahempaa, huono ystävä. Niinpä lähdin liikkeelle väsymyksestä huolimatta ja hyvä niin! Elokuva oli hyvä. Rankkahan se tietyti oli, eikä kyyneliltä voinut välttyä, mutta se oli hyvä. Todella hyvä!

Elokuvan aiheuttaman tunnemyräkän saattelemana suunnattiin vielä Sanomataloon hakemaan toverille keikkalippuja. Nimmaripistettä lähestyessä jalat löi loukkua ja olin varma, etten saa sanaa suustani ja jos saankin, niin pelkkää siansaksaa. (Sosiaaliset tilanteet eivät ole minun juttuni ja pelkään niitä lähes kuollakseni.) Onneksi kaveri hoitikin suurimman osan puhumisesta, (vaikka epäili hänkin ehkä pyörtyvänsä,) eikä minun tarvinnut selviytyä, kuin tervehtimisestä ja omasta nimestäni.

teitmeistakauniin

Moni varmaan ajattelee, että: "näit pari tyyppiä ja sait nimmarit, joo, joo, mitä sitten. Ihmisiä ne vaan on", mutta ehkä juuri se on se juttu. Olin juuri istunut vajaa kaksi tuntia katsomassa elokuvaa bändin synnystä ja kaiken niiden kokeman paskan jälkeen ne oli kuitenkin menestyneet ja nyt ne oli siinä mun edessä. Se vaan tuntui jotenkin niin uskomattomalta ja mahtavalta. Siltä, että kaikesta voi ehkä sittenkin selvitä. Konkreettinen esimerkki.

En kykene itsekään kunnolla käsittämään miten noinkin pieni ja yksinkertainen asia voi vaikuttaa minuun noinkin suuresti. Olen aina tuntenut vahvasti, mutta tänään... Vau. Siinä missä pienikin vastoinkäyminen, kuten lusikan tippuminen lattialle voi tuntua joinakin päivinä maailman lopulta ja saamaan minut lähes itsemurhan partaalle, pieni positiivinen asia puolestaan voi nostaa mielialan vastaavasti pilviin. En oikeasti kykene muistamaan koska olisin viimeksi tuntenut positiivisia tunteita näin vahvasti, enkä tiennyt, että sellainen olisi näissä olosuhteissa edes mahdollista, mutta tänään tunsin ja oli syy mikä hyvänsä, se oli huippua. Aivan uskomatonta.

Oikein iso kiitos tästä päivästä kuuluu siis Apulannan pojille. Heillä tuskin on aavistustakaan siitä, kuinka suuri merkitys pikaisella ja heille kenties hyvinkin arkipäiväisellä kohtaamisella oli tämän pienen masennuspotilaan elämässä. <3

Huh. Huh. Vieläkin heikottaa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kulttuuriryhmä Korkeasaaressa

Leopardi

Toissa viikolla oli ensimmäinen kulttuuriryhmän tapaaminen. Muut käynnit tulevat olemaan eri museoissa, mutta ensimmäisellä kerralla poikkesimme Korkeasaareen ihastelemaan eläimiä. Päivä oli aurinkoinen ja tunnollisena masennuspotilaana olin ajoissa tapaamispaikalla voimistuvasta väsymyksestä ja ahdistuksesta huolimatta. 

Päästyämme perille suurin ahdistus onneksi väistyi. Eläinten katselu tuntui rauhoittavalta. Suurin osa niistä nukkui. Minusta se oli hiukan epäreilua. Minäkin olisin mielelläni jäänyt nukkumaan.

Pikkupanda




Kävimme tervehtimässä muun muassa laiskiaisnaaras Cocoa, joka muistutti nukkuessaan lähinnä hengittävää karvahattua. Meille kerrottiin, että laiskiaiset nukkuvat päivät pitkät, syövät sen verran mihin paikaltaan yltävät ja laskeutuvat puusta noin kerran viikossa. Kuinka sopivaa. Juuri tuollaisia me jotkut masennusotilaatkin olemme, ajattelin. Toisinaan olen melko varma, että minun oli tarkoitus syntyä laiskiaiseksi, mutta jonkun erehdyksen kautta päädyin viettämään laiskiaiselämää väärään kehoon.

Karhut eivät olleet juurikaan laiskiaista virkeämpiä. Ensimmäisellä kierroksella ne vetivät molemmat sikeitä. Toisella kerralla toinen könysi vaivalloisen näköisesti istumaan ja läähätti jalkaa venytellessään, kuin olisi juuri suorittanu vaativankin urheilusuorituksen. Samaistuin melko vahvasti siihenkin.

Karhu
Linnut

Korkeasaaren kohokohta ovat omasta mielestäni kuitenkin kissaeläimet. Lumileopardi lienee oma lempparini, mutta sekään ei välittänyt sitä katselemaan tulleista ihmisistä, vaan nautiskeli auringonlämmöstä päiväunien muodossa selkä yleisöön päin. Ilveksestä ei näkynyt senkään vertaa. Ei se mitään. Tänään olin liikkeellä lähinnä tiikerinpentujen takia. Parin ensimmäisen kierroksen aikana pennuista, eikä niiden emosta näkynyt jälkeäkään. Urostiikeri sen sijaan loikoili viereisessä häkissään maailman herran elkein sille mittatilaustyönä tehdyssä sängyssä.

Urostiikeri


Jalkojani särki ja väsymys alkoi painaa päälle, mutten halunnut lähteä ennen kuin olisin nähnyt tiikerinpennuista edes vilauksen. Muuten katuisin ja murehtisin niiden näkemättä jättämistäkin taas viikko tolkulla. Lopulta pitkän ja piinallisen odotuksen jälkeen minut palkittiin ja myöhemmin iltapäivästä tiikerinpennut kömpivät vihdoin näkyville. Kuvia en harmikseni saanut liian lyhyen putkeni takia niin montaa, kuin olisin halunnut, mutta kyllähän pelkästään niiden näkeminen livenä lämmitti sydäntä. On kai myönnettävä, että toisinaan hyvää on vain jaksettava odottaa.

Tiikerit
Tiikerit 2

tiistai 6. syyskuuta 2016

Mielen ja kehon kuntoutusta

Minun on pitänyt päivittää tätä blogia monesti. Olen ottanut lukuisia valokuvia tätä varten. Siihen se on sitten jäänytkin. Ajatus siitä, että kuvien seuraksi olisi pitänyt tuottaa myös tekstiä tuntui yhtäkkiä turhalta ja vastenmieliseltä, kuten kaikki muukin. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta. Miksi kiinnostaisi? Blogia pitäisi pitää itseään varten, eikä minua ole huvittanut tehdä itseäni varten mitään. Paitsi nukkua ja toivoa pikaisempaa kuolemista. Nyt pitkästä aikaa taas tuntuu, että kirjoittaminen voisi sittenkin olla ihan hyvä juttu.

Sana "pitäisi" on kuitenkin näytellyt päivissäni yhä osaansa vähän turhan innokkaasti.

Pitäisi aktivoitua. Pitäisi nukkua vähemmän. Pitäisi siivota. Pitäisi jaksaa huolehtia itsestään. Pitäisi poistua kotoa useammin. Pitäisi nähdä enemmän ihmisiä. Pitäisi jaksaa käydä kuntouttavissa ryhmissä. Pitäisi, pitäisi, pitäisi...

Pitäisi myös olla kiitollinen, että ylipäätään SAA apua ja tietysti olenkin. Olen myös kamalan väsynyt ja ehkä hiukan vihainen toimintaterapeutilleni hänen tavastaan patistaa minua, vaikka tiedän sen olevan hänen työtään ja hänen haluavan vain minun parastani. Tiedän, sen olevan minun parhaakseni, se ei vain tunnu siltä. Ainakaan vielä. Kesä vain oli raskas. Todella raskas. Paljon raskaampi, kuin olin odottanut. (Toiveet paremmasta jaksamisesta saattoivat tosin saada asiat tuntumaan vielä pahemmilta, kuin ne oikeasti olivat.)

Olen nyt tavannut toimintaterapeuttia muutaman kerran. Tavallaan jopa pidän hänestä. Paitsi siitä, että hän kannustaa minua menemään äärirajoille. Ei sillä, hän ei missään vaiheessa luvannutkaan, että muutosten teko olisi helppoa. Sen sijaan hän lupasi, etteivät ne olisi. Muutokset olisivat silti välttämättömiä. Kyllähän minä sen tiesin. Asian tiedostaminen ei kuitenkaan tee asiasta yhtään  sen siedettävämpää.

Kesäkuu-heinäkuu
Ensimmäisellä tapaamiskerralla lähinnä kartoitimme jaksamistani ja sitä mihin päiväni kuluvat. Toimintapäiväkirjani näyttää masentavalta. Minua hävettää. En ole saanut tehdyksi juuri mitään hyödyllistä, tai järkevää. TV näyttelee päivieni suurinta osaa, eikä sekään ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Katson sitä, mutten pysty keskittymään. Lempisarjani menee minulta täysin ohi. Mainostauon aikana unohdan mitä olin ylipäätään katsomassa.



Toimintaani lähdetään korjaamaan muuttamalla unirytmiä. Tavoite on herätä yhdeksältä, eikä päiväunia saa nukkua, kuin korkeintaan 20minuuttia. Sovimme, että aikaistan heräämistä tunnilla viikossa. Se kuuosti helpommalta, kuin oli. Oloni pahenee dramaattisesti jo ensimmäisenä päivänä unimääräni pudottua puoleen. Se oli odotettavissa. Herätyskello ahdistaa minua, enkä meinaa saada nukuttua koko yönä. Yritän lohduttautua ajatuksella, että kroppani kyllä tottuu uuteen rytmiin. Ivallinen pikkuääni kuitenkin naljailee, ettei iltavirkusta saa millään konstilla aamuihmistä. Pelkään äänen olevan oikeassa.

Sana "oleminen" esiintyy päivissäni yhä useammin. Kaikenlainen siivoaminen sen sijaan on kadonnut taulukosta kokonaan. Asunto muistuttaa joka päivä enemmän kaatopaikkaa, mutten jaksa tehdä asialle mitään, vaikka kuinka haluaisin. Itken vertaistuelle haluavani kuolla, jos en pian saa nukkua. Kyselen myös paljonko muut nukkuvat. Vastaus on paljon. Yhtä paljon kuin minäkin nukuin. Olen kateellinen kaikille, jotka saavat nukkua niin paljon, kuin haluavat. En kuitenkaan uskalla uhmata toimintaterapeuttia ja nukkua yhtään enempää, kuin on sovittu. Sen sijaan kiroan, itken ja toivon, että tämä sairaus katoaisi ja huomenna olisi edes vähän parempi päivä. Turhaan.

Elokuu-syyskuu
Unirytmini ei ole korjaantunut toivomallani tavalla. Tunnen oloni sairaaksi ja kävelen tokkurassa päin seiniä. Yhtenä päivänä unohdan hellan päälle. Pelkään joku päivä polttavani koko talon. Toimintaterapeutti lupaa olon helpottavan ja patistaa minua liittymään johonkin ryhmään. Kotiin ei saa jäädä, se ei ole kenellekään hyväksi. Minun on myönnettävä, että hän on oikeassa, vaikken ilahdukaan vieraiden ihmisten tapaamisesta. Ilmoittaudun kulttuuriryhmään ja jopa innostun sen ideasta. Toteutus kuitenkin pelottaa. Ryhmä on onneksi vain kerran kahdessa viikossa. Se tuntuu helpolta aloitukselta.

Terapeutin mielestä kenties liiankin helpolta. Minun haluttiin liittyvän myös intensiivisen hoidon puolelle ryhmään, joka muistutti kuvaukseltaan löyhempää muotoa päiväsairaalasta. Käyntejä olisi 2-3 kertaa viikossa. Nyt olin jo kauhuissani ja silmissäni vilisivät kauhukuvat aikaisimmista "romahduksista". Tilanne oli jo nyt se, etten ollut imuroinut sitten heinäkuun alun, tiskit odottivat pesemistään toista viikkoa ja suihkuun jaksoin raahautua hädin tuskin kerran viikossa. En halunnut ajatella mitä hirveyksiä tapahtuisi, jos toimintaa lisättäisiin radikaalisti, mutta unimääräni pysyisi yhtä pienenä. Onneksi lääkäri oli tässä asiassa puolellani. Kolme kertaa olisi ehdottomasti liian raskas aloitus. 1-2kertaa viikossa saisi riittää. En ole aivan vakuuttunut siitä pystynkö siihenkään, ilman, että muu tekeminen kärsii, mutta lupaan kuitenkin yrittää.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...