tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kaikki on paskaa paitsi kusi

Olen hukannut lähes kaiken mielenkiintoni kirjoittamiseen. Itseasiassa olen hukannut kaiken mielenkiintoni yhtään mihinkään, edes elämiseen.

Musta tuntuu, että mun elämä on ollut taas loppuvuodesta asti pelkkää alamäkeä. Ensin vatsa alkoi mennä sekaisin, sitten tyhjästä iskivät pahoinvointikohtaukset, joiden takia saatoin heräillä oksentelemaan ja silloin, kun en heräillyt oksentamaan, ravasin pissalla. Lämpö oli jatkuvasti tavallista korkeammalla. Alavatsaa nippaili ja koko kroppa tuntui jotenkin vieraalta ja aralta. Ja se väsymys. Kaikille on varmaan tullut selväksi, että olen muutenkin todella väsynyt kaiken aikaa, mutta nyt en ole jaksanut olla hereillä kahdeksaa tuntia pidemään ja siinäkin välissä on otettava päikkärit. Kaksi ensimmäistä ajatusta: olen raskaana, tai syöpä on uusinut.

Ei ja en usko. Lääkäriinhän ei tietenkään voi mennä. Sitäpaitsi jos se olisi syöpä, niin mitä se haittaisi. Viimeisen viikon aikana oloni on ollut taas niin kurja, että olen muutenkin halunnut kuolla. Ei tämä ole mitään ihmisen arvoista elämää. Tämä on tuhlausta. Yritin parin kuukauden ajan syödä mahdollisimman hyvin ja lisäksi popsin kaikkia mahdollisia lisäravinteita ja vitamiineja, mutta ei niistä ollut mitään mainittavaa hyötyä. Hyötyä ei löytynyt myöskään liikunnan lisäämisestä, eikä väkisin tekemisestä. Päin vastoin ne saivat minut väsymään ja nukkumaan vielä enemmän. Pitäisi jaksaa uskoa parempaan huomiseen, mutta ei tässä ole mitään järkeä. Kukaan ei voi oikeasti taata, että mitään parempaa olisi tulossa, enkä minä jaksa enää oikein uskoa.

Tällä hetkellä suurin haaveeni olisi, että jokin aamu en vain heräisi. Valitettavasti kuoleminen ei kuitenkaan useimmiten ole ihan niin helppoa. Harkitsin hetken osastoa, mutta olen varma, että siellä ainakin haluaisin kuolla. Kävin läpi lääke arsenaalini, mutta sain kuulla, ettei unilääkkeillä saa aikaan kuin aivovaurion. Sertraliinistakin tulisi todennäköisesti vain paha olo. Ei siis sitä. 

Lakkasin syömästä, mutta kävi ilmi, että itsensä nälkään tappaminen on äärimmäisen hidasta puuhaa. Laihduin viikossa kolme kiloa. Olen kiloa vaille alipainoinen, mutta minusta ei tunnu, eikä näytä siltä. Onkohan minulla anoreksia? Ei. Olen varma, että vatsani on ihan oikeasti iso, minä en vain kuvittele sitä. Sen saa kuitenkin vedettyä sisään, joten siellä ei voi kasvaa mitään ylimääräistä. Varmistan tämän ihan varmuudenvuoksi muutamaan kertaan päivässä. Luulotautisuus on taas paras kaverini.

Viimeiset pari päivää olen vain maannut silmät kiinni sängyssä ja yrittänyt nukkua. Mikäli en voi oikeasti kuolla, voin ainakin leikkiä sellaista. Kuolleiden ja nukkuvien ei tarvitse ajatella.

Psykiatrini kysyi olenko yrittänyt tappaa itseni. En ole. Hänestä se oli hyvä asia. Hän ei vain varmaankaan tullut ajatelleeksi, etten ole yrittänyt tappaa itseäni, koska pelkään kuolevani, vaikka enhän minä kuolemaa pelkää. Minä pelkään, etten kuolekkaan. 

Terapeuttini jaksoi aina muistuttaa, että kaikki tunteet ovat yhtä arvokkaita, eikä mitään niistä pidä vähätellä, tai yrittää sulkea pois. Saan rehellisesti olla juuri niin paskana, kuin olen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...