tiistai 13. syyskuuta 2016

Teit meistä kauniin

Kävin kaverin kanssa tänään aamupäivällä leffassa katsomassa Teit meistä kauniin. Vähän vierastin ajatusta niin aikaisesta elokuvaelämyksestä ja melkein jo halusin väsymykseni takia perua koko homman, koska yöunista ei ollut herätyskellon aiheuttaman paineen takia tullut taas yhtään mitään. Soimasin itseäni pelkästä ajatuksesta. Perumalla olisin huono masennuspotilas ja mikä pahempaa, huono ystävä. Niinpä lähdin liikkeelle väsymyksestä huolimatta ja hyvä niin! Elokuva oli hyvä. Rankkahan se tietyti oli, eikä kyyneliltä voinut välttyä, mutta se oli hyvä. Todella hyvä!

Elokuvan aiheuttaman tunnemyräkän saattelemana suunnattiin vielä Sanomataloon hakemaan toverille keikkalippuja. Nimmaripistettä lähestyessä jalat löi loukkua ja olin varma, etten saa sanaa suustani ja jos saankin, niin pelkkää siansaksaa. (Sosiaaliset tilanteet eivät ole minun juttuni ja pelkään niitä lähes kuollakseni.) Onneksi kaveri hoitikin suurimman osan puhumisesta, (vaikka epäili hänkin ehkä pyörtyvänsä,) eikä minun tarvinnut selviytyä, kuin tervehtimisestä ja omasta nimestäni.

teitmeistakauniin

Moni varmaan ajattelee, että: "näit pari tyyppiä ja sait nimmarit, joo, joo, mitä sitten. Ihmisiä ne vaan on", mutta ehkä juuri se on se juttu. Olin juuri istunut vajaa kaksi tuntia katsomassa elokuvaa bändin synnystä ja kaiken niiden kokeman paskan jälkeen ne oli kuitenkin menestyneet ja nyt ne oli siinä mun edessä. Se vaan tuntui jotenkin niin uskomattomalta ja mahtavalta. Siltä, että kaikesta voi ehkä sittenkin selvitä. Konkreettinen esimerkki.

En kykene itsekään kunnolla käsittämään miten noinkin pieni ja yksinkertainen asia voi vaikuttaa minuun noinkin suuresti. Olen aina tuntenut vahvasti, mutta tänään... Vau. Siinä missä pienikin vastoinkäyminen, kuten lusikan tippuminen lattialle voi tuntua joinakin päivinä maailman lopulta ja saamaan minut lähes itsemurhan partaalle, pieni positiivinen asia puolestaan voi nostaa mielialan vastaavasti pilviin. En oikeasti kykene muistamaan koska olisin viimeksi tuntenut positiivisia tunteita näin vahvasti, enkä tiennyt, että sellainen olisi näissä olosuhteissa edes mahdollista, mutta tänään tunsin ja oli syy mikä hyvänsä, se oli huippua. Aivan uskomatonta.

Oikein iso kiitos tästä päivästä kuuluu siis Apulannan pojille. Heillä tuskin on aavistustakaan siitä, kuinka suuri merkitys pikaisella ja heille kenties hyvinkin arkipäiväisellä kohtaamisella oli tämän pienen masennuspotilaan elämässä. <3

Huh. Huh. Vieläkin heikottaa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kulttuuriryhmä Korkeasaaressa

Leopardi

Toissa viikolla oli ensimmäinen kulttuuriryhmän tapaaminen. Muut käynnit tulevat olemaan eri museoissa, mutta ensimmäisellä kerralla poikkesimme Korkeasaareen ihastelemaan eläimiä. Päivä oli aurinkoinen ja tunnollisena masennuspotilaana olin ajoissa tapaamispaikalla voimistuvasta väsymyksestä ja ahdistuksesta huolimatta. 

Päästyämme perille suurin ahdistus onneksi väistyi. Eläinten katselu tuntui rauhoittavalta. Suurin osa niistä nukkui. Minusta se oli hiukan epäreilua. Minäkin olisin mielelläni jäänyt nukkumaan.

Pikkupanda




Kävimme tervehtimässä muun muassa laiskiaisnaaras Cocoa, joka muistutti nukkuessaan lähinnä hengittävää karvahattua. Meille kerrottiin, että laiskiaiset nukkuvat päivät pitkät, syövät sen verran mihin paikaltaan yltävät ja laskeutuvat puusta noin kerran viikossa. Kuinka sopivaa. Juuri tuollaisia me jotkut masennusotilaatkin olemme, ajattelin. Toisinaan olen melko varma, että minun oli tarkoitus syntyä laiskiaiseksi, mutta jonkun erehdyksen kautta päädyin viettämään laiskiaiselämää väärään kehoon.

Karhut eivät olleet juurikaan laiskiaista virkeämpiä. Ensimmäisellä kierroksella ne vetivät molemmat sikeitä. Toisella kerralla toinen könysi vaivalloisen näköisesti istumaan ja läähätti jalkaa venytellessään, kuin olisi juuri suorittanu vaativankin urheilusuorituksen. Samaistuin melko vahvasti siihenkin.

Karhu
Linnut

Korkeasaaren kohokohta ovat omasta mielestäni kuitenkin kissaeläimet. Lumileopardi lienee oma lempparini, mutta sekään ei välittänyt sitä katselemaan tulleista ihmisistä, vaan nautiskeli auringonlämmöstä päiväunien muodossa selkä yleisöön päin. Ilveksestä ei näkynyt senkään vertaa. Ei se mitään. Tänään olin liikkeellä lähinnä tiikerinpentujen takia. Parin ensimmäisen kierroksen aikana pennuista, eikä niiden emosta näkynyt jälkeäkään. Urostiikeri sen sijaan loikoili viereisessä häkissään maailman herran elkein sille mittatilaustyönä tehdyssä sängyssä.

Urostiikeri


Jalkojani särki ja väsymys alkoi painaa päälle, mutten halunnut lähteä ennen kuin olisin nähnyt tiikerinpennuista edes vilauksen. Muuten katuisin ja murehtisin niiden näkemättä jättämistäkin taas viikko tolkulla. Lopulta pitkän ja piinallisen odotuksen jälkeen minut palkittiin ja myöhemmin iltapäivästä tiikerinpennut kömpivät vihdoin näkyville. Kuvia en harmikseni saanut liian lyhyen putkeni takia niin montaa, kuin olisin halunnut, mutta kyllähän pelkästään niiden näkeminen livenä lämmitti sydäntä. On kai myönnettävä, että toisinaan hyvää on vain jaksettava odottaa.

Tiikerit
Tiikerit 2

tiistai 6. syyskuuta 2016

Mielen ja kehon kuntoutusta

Minun on pitänyt päivittää tätä blogia monesti. Olen ottanut lukuisia valokuvia tätä varten. Siihen se on sitten jäänytkin. Ajatus siitä, että kuvien seuraksi olisi pitänyt tuottaa myös tekstiä tuntui yhtäkkiä turhalta ja vastenmieliseltä, kuten kaikki muukin. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta. Miksi kiinnostaisi? Blogia pitäisi pitää itseään varten, eikä minua ole huvittanut tehdä itseäni varten mitään. Paitsi nukkua ja toivoa pikaisempaa kuolemista. Nyt pitkästä aikaa taas tuntuu, että kirjoittaminen voisi sittenkin olla ihan hyvä juttu.

Sana "pitäisi" on kuitenkin näytellyt päivissäni yhä osaansa vähän turhan innokkaasti.

Pitäisi aktivoitua. Pitäisi nukkua vähemmän. Pitäisi siivota. Pitäisi jaksaa huolehtia itsestään. Pitäisi poistua kotoa useammin. Pitäisi nähdä enemmän ihmisiä. Pitäisi jaksaa käydä kuntouttavissa ryhmissä. Pitäisi, pitäisi, pitäisi...

Pitäisi myös olla kiitollinen, että ylipäätään SAA apua ja tietysti olenkin. Olen myös kamalan väsynyt ja ehkä hiukan vihainen toimintaterapeutilleni hänen tavastaan patistaa minua, vaikka tiedän sen olevan hänen työtään ja hänen haluavan vain minun parastani. Tiedän, sen olevan minun parhaakseni, se ei vain tunnu siltä. Ainakaan vielä. Kesä vain oli raskas. Todella raskas. Paljon raskaampi, kuin olin odottanut. (Toiveet paremmasta jaksamisesta saattoivat tosin saada asiat tuntumaan vielä pahemmilta, kuin ne oikeasti olivat.)

Olen nyt tavannut toimintaterapeuttia muutaman kerran. Tavallaan jopa pidän hänestä. Paitsi siitä, että hän kannustaa minua menemään äärirajoille. Ei sillä, hän ei missään vaiheessa luvannutkaan, että muutosten teko olisi helppoa. Sen sijaan hän lupasi, etteivät ne olisi. Muutokset olisivat silti välttämättömiä. Kyllähän minä sen tiesin. Asian tiedostaminen ei kuitenkaan tee asiasta yhtään  sen siedettävämpää.

Kesäkuu-heinäkuu
Ensimmäisellä tapaamiskerralla lähinnä kartoitimme jaksamistani ja sitä mihin päiväni kuluvat. Toimintapäiväkirjani näyttää masentavalta. Minua hävettää. En ole saanut tehdyksi juuri mitään hyödyllistä, tai järkevää. TV näyttelee päivieni suurinta osaa, eikä sekään ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Katson sitä, mutten pysty keskittymään. Lempisarjani menee minulta täysin ohi. Mainostauon aikana unohdan mitä olin ylipäätään katsomassa.



Toimintaani lähdetään korjaamaan muuttamalla unirytmiä. Tavoite on herätä yhdeksältä, eikä päiväunia saa nukkua, kuin korkeintaan 20minuuttia. Sovimme, että aikaistan heräämistä tunnilla viikossa. Se kuuosti helpommalta, kuin oli. Oloni pahenee dramaattisesti jo ensimmäisenä päivänä unimääräni pudottua puoleen. Se oli odotettavissa. Herätyskello ahdistaa minua, enkä meinaa saada nukuttua koko yönä. Yritän lohduttautua ajatuksella, että kroppani kyllä tottuu uuteen rytmiin. Ivallinen pikkuääni kuitenkin naljailee, ettei iltavirkusta saa millään konstilla aamuihmistä. Pelkään äänen olevan oikeassa.

Sana "oleminen" esiintyy päivissäni yhä useammin. Kaikenlainen siivoaminen sen sijaan on kadonnut taulukosta kokonaan. Asunto muistuttaa joka päivä enemmän kaatopaikkaa, mutten jaksa tehdä asialle mitään, vaikka kuinka haluaisin. Itken vertaistuelle haluavani kuolla, jos en pian saa nukkua. Kyselen myös paljonko muut nukkuvat. Vastaus on paljon. Yhtä paljon kuin minäkin nukuin. Olen kateellinen kaikille, jotka saavat nukkua niin paljon, kuin haluavat. En kuitenkaan uskalla uhmata toimintaterapeuttia ja nukkua yhtään enempää, kuin on sovittu. Sen sijaan kiroan, itken ja toivon, että tämä sairaus katoaisi ja huomenna olisi edes vähän parempi päivä. Turhaan.

Elokuu-syyskuu
Unirytmini ei ole korjaantunut toivomallani tavalla. Tunnen oloni sairaaksi ja kävelen tokkurassa päin seiniä. Yhtenä päivänä unohdan hellan päälle. Pelkään joku päivä polttavani koko talon. Toimintaterapeutti lupaa olon helpottavan ja patistaa minua liittymään johonkin ryhmään. Kotiin ei saa jäädä, se ei ole kenellekään hyväksi. Minun on myönnettävä, että hän on oikeassa, vaikken ilahdukaan vieraiden ihmisten tapaamisesta. Ilmoittaudun kulttuuriryhmään ja jopa innostun sen ideasta. Toteutus kuitenkin pelottaa. Ryhmä on onneksi vain kerran kahdessa viikossa. Se tuntuu helpolta aloitukselta.

Terapeutin mielestä kenties liiankin helpolta. Minun haluttiin liittyvän myös intensiivisen hoidon puolelle ryhmään, joka muistutti kuvaukseltaan löyhempää muotoa päiväsairaalasta. Käyntejä olisi 2-3 kertaa viikossa. Nyt olin jo kauhuissani ja silmissäni vilisivät kauhukuvat aikaisimmista "romahduksista". Tilanne oli jo nyt se, etten ollut imuroinut sitten heinäkuun alun, tiskit odottivat pesemistään toista viikkoa ja suihkuun jaksoin raahautua hädin tuskin kerran viikossa. En halunnut ajatella mitä hirveyksiä tapahtuisi, jos toimintaa lisättäisiin radikaalisti, mutta unimääräni pysyisi yhtä pienenä. Onneksi lääkäri oli tässä asiassa puolellani. Kolme kertaa olisi ehdottomasti liian raskas aloitus. 1-2kertaa viikossa saisi riittää. En ole aivan vakuuttunut siitä pystynkö siihenkään, ilman, että muu tekeminen kärsii, mutta lupaan kuitenkin yrittää.

lauantai 28. toukokuuta 2016

DON GIOVANNI

Ilmoittauduin jokunen aika sitten hulluuttani avustajaksi oopperaan. Ilmoituksessa puhuttiin hauskasta kokemuksesta hyvässä ja rennossa porukassa. Se tuntui olevan juuri sitä mitä kaipasin. Jotakin hauskaa.

Kyseessä on siis Ville Saukkosen ohjaama Don Giovanni. Koko projekti kestäisi avustajien osalta noin kaksi viikkoa. Aikataulu tuntui aluksi hiukan hurjalta ihmiselle, joka tarvitsee päiväunet jo kaupassa käynnin takia, mutta kyseessä oli kuitenkin once in a lifetime - kokemus, tilaisuus jota ei vain voisi jättää väliin. Tämä tuntui myös miellyttävältä tavalta yrittää poistua omalta mukavuusalueelta, tavata uusia ihmisiä ja tehdä ylipäätään jotain millä olisi edes pientä merkitystä.

Ilmoituksessa toivottiin mukaan myös naisia, jotka olisivat valmiita olemaan lavalla vähän vähemmissä vaatteissa. Juuri muuta en tiennyt ilmoittautuessani vapaaehtoiseksi tähän projektiin. Heräsi kuitenkin kysymys, mikä se sellainen ooppera on, jossa kekkuloidaan puolialasti? Pikaisella googletuksella sain selville, että kyseessä on Mozartin sävellys, jonka italiankielisen libreton on kirjoittanut Lorenzo da Ponte. Tämä selvä, mutta mistä se sitten kertoo? 

Kyseisen teoksen omilla sivuilla Don Giovannia kuvaillaan näin:
Mozartin Don Giovanni muuntuu Saukkosen ohjauksessa tiivistunnelmaiseksi draamaksi vallankäytöstä, jossa raja aidon ja epäaidon välillä hämärtyy. Saukkosen ohjaus haastaa pohtimaan, onko toisen ihmisen välineellistäminen kertakäyttökulttuurin aikakaudella enemmän jo tapa kuin poikkeus. Ovatko narsismi ja kyynisyys piirteitä, joita vaaditaan menestymiseen? Onko ihmisen sisimmällä enää arvoa kiiltokuvia ja pintaa palvovassa ajassa?

Energinen, nuori ja lahjakas laulajakaarti ei säästele itseään heittäytyessään draaman pyörteisiin jossa kaikki on sallittua – vai onko sittenkään?"
Lyhyesti sanottuna Don Giovanni kertoo naistenmiehestä ja hänen "palvelijastaan" Leporellosta, joka muuten on tässä versiossa naisten vaatteisiin pukeutunut mies. (Täydet propsit roolisuorituksesta Toomakselle, sillä hän mm. kävelee korkokengillä paremmin, kuin allekirjoittanut ikinä.) Mukana on tietysti myös liuta muita hahmoja, kuten Don Giovannin entinen rakastettu Donna Elvira, nuori kirkollinen teinityttö Donna Anna, tähän vähän turhan tykästynyt Pastori Don Ottavio, sekä nuoripari Zerlina ja Masetto.

Don Giovannista lukiessani mieleeni tuli Casanova, joka ei sinänsä ole ihme, sillä hänen huhutaan antaneen libertistille vinkkejä siitä, kuinka elostelijan elämää tulisi kuvata. Toki toisin kuin Casanovalle, Don Giovannille kelpaavat kaikki naiset sen enempää ikään, kuin ulkonäköönkään katsomatta.

Leporello (Kuva: Pia Lasonen)
Tiistaina suuntasin ensimmäistä kertaa Aleksanterin teatterille harjoituksiin. Vihdoin tehtävämme alkoi valjeta. Saimme tietää osallistuvamme oopperan loppukohtaukseen ja olevamme, mitäs muutakaan, kuin elostelijamme Don Giovannin naisia. (Story of my life.) Itse Don Giovannia emme valitettavasti päässeet vielä siinä vaiheessa tapaamaan, sillä hän oli jo ehtinyt painua helvettiin. En paljasta tämän enempää, jos joku haluaa tämän tulla katsomaan, mutta lupaan, että loppukohtaus on vaikuttava! (Itselläni meni ensimmäisellä kerralla kylmät väreet, vaikken edes nähnyt kokonaisuutta.)

En ole koskaan ollut mikään suuri oopperan ystävä, mutta täytyy sanoa, että Ville Saukkosen versio Don Giovannista on mielestäni aivan hulvaton ja on aivan mahtavaa päästä osallistumaan näin upeaan produktioon, vaikka avustajien osa onkin hyvin pieni ja vaatimaton. Se on niin hyvä, että olen ollut katsomassa läpimenoa kolmesti, vaikka tekstitykset eivät ole vielä toimineet kunnolla, enkä siis ole ymmärtänyt toisesta näytöksestä tähän mennessä sanaakaan. Näytöksen seuraaminen on kuitenkin ollut mielenkiintoista ja huvittanut minua suuresti. Tämä ei todellakaan ole mikään perinteinen ooppera, ellei niissä sitten yleensäkin juosta konekiväärin ja pesäpallomailojen kanssa, ryypiskellä ja pöllytellä "kokaiinia" ympäriinsä.

Minulle luvattiin hauska kokemus ja voi pojat, sitä tämä on kyllä ollut ja tulee varmasti vielä olemaankin! En muista koska olisin viimeksi ollut näin innoissani yhtään mistään. Tämä projekti voittaa kyllä kaikki terapiat ja kuntoutuskurssit mennen tullen! On myös ollut ylipäätään hieno kokemus päästä katsomaan ja seuraamaan mitä ns. kulissien takana tapahtuu.

Ensi-ilta on ensi viikolla ja esityksiä on vain kolme. Tulkaa ihmeessä katsomaan! Suosittelen Don Giovannia kaikille, jotka haluavat huvittua ja ehkäpä hiukan liikuttuakin. Tämä on ehdottomasti ooppera, jonka menisin itsekin mieluusti katsomaan. Kannattaa myös tutustua Don Giovannin facebook sivuihin ja instagramiin, sillä niistä löytyy mm. työryhmän videoesittelyjä ja kuvia harjoituksista.

Lisätietoja: ♦ Viralliset sivut ♦ Facebook ♦ Instagram ♦



tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kaikki on paskaa paitsi kusi

Olen hukannut lähes kaiken mielenkiintoni kirjoittamiseen. Itseasiassa olen hukannut kaiken mielenkiintoni yhtään mihinkään, edes elämiseen.

Musta tuntuu, että mun elämä on ollut taas loppuvuodesta asti pelkkää alamäkeä. Ensin vatsa alkoi mennä sekaisin, sitten tyhjästä iskivät pahoinvointikohtaukset, joiden takia saatoin heräillä oksentelemaan ja silloin, kun en heräillyt oksentamaan, ravasin pissalla. Lämpö oli jatkuvasti tavallista korkeammalla. Alavatsaa nippaili ja koko kroppa tuntui jotenkin vieraalta ja aralta. Ja se väsymys. Kaikille on varmaan tullut selväksi, että olen muutenkin todella väsynyt kaiken aikaa, mutta nyt en ole jaksanut olla hereillä kahdeksaa tuntia pidemään ja siinäkin välissä on otettava päikkärit. Kaksi ensimmäistä ajatusta: olen raskaana, tai syöpä on uusinut.

Ei ja en usko. Lääkäriinhän ei tietenkään voi mennä. Sitäpaitsi jos se olisi syöpä, niin mitä se haittaisi. Viimeisen viikon aikana oloni on ollut taas niin kurja, että olen muutenkin halunnut kuolla. Ei tämä ole mitään ihmisen arvoista elämää. Tämä on tuhlausta. Yritin parin kuukauden ajan syödä mahdollisimman hyvin ja lisäksi popsin kaikkia mahdollisia lisäravinteita ja vitamiineja, mutta ei niistä ollut mitään mainittavaa hyötyä. Hyötyä ei löytynyt myöskään liikunnan lisäämisestä, eikä väkisin tekemisestä. Päin vastoin ne saivat minut väsymään ja nukkumaan vielä enemmän. Pitäisi jaksaa uskoa parempaan huomiseen, mutta ei tässä ole mitään järkeä. Kukaan ei voi oikeasti taata, että mitään parempaa olisi tulossa, enkä minä jaksa enää oikein uskoa.

Tällä hetkellä suurin haaveeni olisi, että jokin aamu en vain heräisi. Valitettavasti kuoleminen ei kuitenkaan useimmiten ole ihan niin helppoa. Harkitsin hetken osastoa, mutta olen varma, että siellä ainakin haluaisin kuolla. Kävin läpi lääke arsenaalini, mutta sain kuulla, ettei unilääkkeillä saa aikaan kuin aivovaurion. Sertraliinistakin tulisi todennäköisesti vain paha olo. Ei siis sitä. 

Lakkasin syömästä, mutta kävi ilmi, että itsensä nälkään tappaminen on äärimmäisen hidasta puuhaa. Laihduin viikossa kolme kiloa. Olen kiloa vaille alipainoinen, mutta minusta ei tunnu, eikä näytä siltä. Onkohan minulla anoreksia? Ei. Olen varma, että vatsani on ihan oikeasti iso, minä en vain kuvittele sitä. Sen saa kuitenkin vedettyä sisään, joten siellä ei voi kasvaa mitään ylimääräistä. Varmistan tämän ihan varmuudenvuoksi muutamaan kertaan päivässä. Luulotautisuus on taas paras kaverini.

Viimeiset pari päivää olen vain maannut silmät kiinni sängyssä ja yrittänyt nukkua. Mikäli en voi oikeasti kuolla, voin ainakin leikkiä sellaista. Kuolleiden ja nukkuvien ei tarvitse ajatella.

Psykiatrini kysyi olenko yrittänyt tappaa itseni. En ole. Hänestä se oli hyvä asia. Hän ei vain varmaankaan tullut ajatelleeksi, etten ole yrittänyt tappaa itseäni, koska pelkään kuolevani, vaikka enhän minä kuolemaa pelkää. Minä pelkään, etten kuolekkaan. 

Terapeuttini jaksoi aina muistuttaa, että kaikki tunteet ovat yhtä arvokkaita, eikä mitään niistä pidä vähätellä, tai yrittää sulkea pois. Saan rehellisesti olla juuri niin paskana, kuin olen.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Määräaikainen eläke, eli kuntoutustuki

Olen ollut nyt jonkin aikaa kuntoutustuella, eli määräaikaisella eläkkeellä. Oikeastaan oikeuteni kuntoutustukeen alkoi jo viime kesänä, joka aiheutti monenlaista säätöä, koska lääkärini suostui tekemään hakemuksen vasta marraskuussa. Hänen mielestään kuntoutustukea ei ollut mitään järkeä hakea ennen, kuin sairauspäivärahapäivät olivat tulleet täyteen, eikä minusta ollut sanomaan vastaan.

Tästähän seurasi mm. se, ettei minulle myönnetty kesken sairasloman työttömyysetuutta, koska olin aikaisemmin ilmoittanut olevani työkyvytön ja vailla minkäänlaisia tulonlähteitä jouduin menemään töihin pää kainalossa.

Marraskuussa töiden loputtua minulla oli onneksi taas oikeus työttömyysetuuteen, vaikken edelleenkään ollut työkykyinen. Se tuntui järjettömän epäloogiselta, mutta huojentavalta. Useamman kuukauden odottelun jälkeen Kela järjesti minulle lisästressiä ei niin kivojen ylläreiden muodossa.

Helmikuun ensimmäisinä päivinä Kelasta saapui kirje, jossa kerrottiin, että kesäkuussa saamani sairauspäiväraha oli laskettu uudestaan ja tiputettu 9,6:een euroon per päivä. Liikamaksua kertyi 995,80€, joka perittäisiin luonnollisesti takaisin.




Toisessa Kelan kirjeessä taas ystävällisesti ilmoitettiin, ettei minulla ollut oikeutta työttömyysetuuteen, koska olin työkyvytön. (No shit, Sherlock!) Sekin tultaisiin perimään takaisin. Liikamaksua tästä etuudesta oli kertynyt 1638,68€.



Vain pari päivää myöhemmin sain kolmannen kirjeen, jossa ilmoitettiin, että myös asumistuki (1219,20€) perittäisiin takaisin. Selvä. Nyt alkoi nousemaan pienehkö paniikki. Tässä vaiheessa minulla ei siis ollut enää mitään tuloja, minulta oltiin perimässä takaisin useita tuhansia, eikä kuntoutustuki päätöksestä ollut kuulunut vielä mitään. Vaikka paperit antoivat ymmärtää, että minulle oli kuin olikin myönnetty kuntoutustuki, en ollut saanut siitä vielä minkäänlaista päätöstä ja Kelan sivuilla hakemus näkyi olevan edelleen käsittelyssä. Varmistin asian lähettämällä Kelan tädille viestiä ja tämä vahvisti, ettei minkäänlaista päätöstä Kansaneläkkeeni suhteen tosiaankaan ollut vielä tehty. Kiva.  Ilmeisesti Kelan tehtäviin kuuluu muun muassa ihmisten pelottelu ja stressaaminen hengiltä.




Onneksi pian saapui astetta paksumpi kirje Elolta. Eläkelaitos oli myöntänyt minulle työkyvyttömyyseläkkeen. Vihdoin hyviä uutisia. Helmikuun eläkkeestä menisi kuitenkin veroa 40%, koska minulla ei ollut vielä eläkkeesaajan verokorttia. Tällä summalla ei siis maksettaisi edes vuokraa. Tässä kohtaa kiitin itseäni ensimmäistä kertaa siitä, että olin ollut syksyllä töissä. Ilman niitä säästöjä vuokra olisi jäänyt maksamatta. Tämä ei toki vähentänyt stressiäni rahasta. On aivan sama vaikka tilillä olisi säästössä kymppitonni, jos kuukauden menot ovat sentinkin isompia, kuin saman kuun tulot iskee aivan valtava ahdistus. Aina. 



Kela jatkoi vitkuttelua. Tällä kertaa minulta pyydettiin lisäselvitystä. Olinkin odottanut koska he muistaisivat minun käyneen syksyllä töissä. Olin nimittäin moneen kertaan ihmetellyt, kuinka voisin olla oikeutettu kuntoutustukeen jo kesän osalta, kun olin ollut sen jälkeen töissä ja kuntoutustukeakin oli haettu vasta marraskuusta alkaen. Lisäksi olin jo aikaisempien hakemusten yhtydessä selvittänyt Kelalle työhistoriani. Olin totaalisen väsynyt käymään enää yhtään paperisotaa sen enempää Kelan, kuin kenenkään muunkaan kanssa, joten ilmoitin, että he voisivat laittaa eläkkeeni lepäämään töiden ajalta, jos se oli tarpeen, tai ihan mitä tahansa, kunhan vain saisin päätöksen nopeasti ja raha-asiat taas rullaamaan.



Helmikuun toisella viikolla saapui vihdoin ja viimein hyviä uutisia. Kansaneläke oli myönnetty. Huokaisin helpotuksesta. Nyt minulla olisi sentään varaa maksaa vuokra. Tosin koska eläkkeen saajan asumistukihakemukseni on vielä tänäkin päivänä käsittelyssä on sanottava, että vuokran ja laskujen jälkeen sitä rahaa ei sitten oikein mihinkään muuhun jääkkään. Edes siihen ruokaan. Onneksi olen tähänkin asti elänyt lähinnä Pyhällä Hengellä ja paahtoleivällä.

Ystäväni kysyi miltä eläke tuntuu. Hänen mielestään se oli jotenkin pelottava. Toki tuntuu jokseenkin oudolta todeta olevansa eläkkeellä, - vaikkakin vain määräaikasella - alle kolmekymppisenä, mutta minusta on vain huojentavaa, että on edes hetkellisesti säännölliset tulot. Toki vielä huojentavampaa olisi, mikäli pääsisi pysyvälle eläkkeelle, koska silloin ei tarvitsisi jatkuvasti stressata sitä, onko parantunut lääkärin asettamaan määräaikaan mennessä, vai ei ja meneekö jatkohakemus läpi, vai eikö se mene.

Se maksetaanko rahat minulle sairauspäiväraha, päiväraha, vai kuntotustuki nimellä on minulle melkolailla yhdentekevää. Se ei muuta sitä faktaa, että heti voidessani paremmin voin palata työelämään ja jättää eläkkeen joko lepäämään, tai lakkauttaa tarvittaessa kokonaan. 


Ps. Uusi lääkärini on hakenut kuntoutustuelleni jatkoa lokakuun loppuun asti. Nyt voinkin taas stressata nämä pari kuukautta sitä, meneekö jatkohakemus läpi, vai ei.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Ensimmäiset silmälasit ikinä

kotelo

Guess what? Meikäläinen joutui vihdoin nöyrtymään ja hankkimaan silmälasit. Tiesin, että se aika koittaisi vielä, koska jo peruskoulussa minua kehotettiin istumaan luokassa mahdollisimman edessä ja kaikilla muilla perheenjäsenilläni on jo lasit. Sain tuomion hajataitosta ja huonosta kaukonäöstä jo marraskuussa, mutta koska en osaa valita kaupasta edes sitä maitopurkkia, ei lasien hankkimisesta tullut yhtään mitään. Käytiin jo silloin Specsaversin sedän kanssa koko liikkeen kehysvalikoima tuloksetta läpi, koska "en mä nyt oikein tiedä" ja "en mä osaa päättää, mitä mieltä sä olet?" 

rillit2


Kärsittyäni koko tammikuun järjettömästä päänsärystä aina, kun olin yrittänyt lukea jotakin vähänkin pidempää tekstiä totesin, että nyt oli pakko tehdä valinta. Onneksi Instrumentariumissa oli vain yhdet lasit, joita kykenin edes harkitsemaan, joten päätin ottaa ne, koska jotkut lasit oli saatava ja nopeasti.

Musta tuntuu, että näytän entistä enemmän äidiltäni. Voi luoja paratkoon.

rillit1

tiistai 26. tammikuuta 2016

Jasu 4v.

jasuvauva


Jasu täytti tänään 4 vuotta. Uskomatonta, miten nopeasti aika on mennyt! Mun pieni karvapalloni on yhtäkkiä aikuinen koira! Vastahan se oli ihan vauva! Tai no, on se edelleenkin vähän vauva. Eilenkin se säntäsi hirveällä kiireellä syliin, kun joku hirveän paha naapuri säikytti sen kolistelemalla rappukäytävässä.

jasu4

Harmi, että tänään on satanut vettä ja räntää ja lumikasoja. Hyvä, että metsässä uskalsi edes olla, kun koko ajan eteen ja taakse ja sivulle rymähti oksilta hirveitä kinoksia. Muuten oltaisiin vietetty aikaa ulkona enemmänkin. Tiedän, että tuo on vaan koira, eikä se tajua syntymäpäivistä tuon taivaallista, mutta musta on silti kiva järkätä sille aina jotain spesiaalia. Tänään herra on siis saanut paljon, paljon ekstrahemmottelua ja huomiota (ja hirvee).

luu

lauantai 23. tammikuuta 2016

Tää ei oo enää normaalia. Tää on kai komedia.

Nää on taas näitä juttuja, mitä ei kai saisi sanoa ääneen, mutten vain voi enää pitää kaikkea paskaa sisälläni. Olen tehnyt sitä aivan liian kauan. Aion täst edes olla entistä avoimempi. Minulla ei ole mitään salattavaa, eikä hävettävää. Piste.

Elämälläni on ollut ikävä tapa toistaa itseään uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. En erityisemmin välitä yllätyksistä, joten sikäli kai pitäisi olla tilanteeseen tyytyväinen, mutta joku raja saisi kyllä olla tässäkin

Ensin sain viestin prinssi Ericiltä, joka oli jo sikäli kummallista, ettei olla vaihdettu sanaakaan puoleen vuoteen. Hupaisa pikku sattuma, että tyyppi sattui kaipailemaan mua melkeinpä tasan vuoden päästä siitä, kun ollaan ekan kerran tavattu. Aavistin, että lisää toistoa olisi vielä luvassa. Tämä oli perhosen siiven isku, kohta nousisi myrksy.

Niin tapahtui. Ajallaan, vain muutaman päivän viiveellä historia toisti itseään, joskin hiukan uudella twistillä. Ensin M käski jättämään hänet rauhaan, kuten asiaan kuului ja lakata häiritsemästä häntä niinkin vähäpätöisillä asioilla, kuin olemalla huolissani sen jaksamisesta. (Se jätkä saa vielä burnoutin.)

Seuraavana päivänä, aivan yllättäen, täysin tyhjästä puhelimeeni ilmestyi kuitenkin viesti. Vai niin. Minulla ei siis ollut mitään oikeutta kysellä herran kuulumisia, mutta hän sai häiritä minun kahvipöytäkeskustelujani aivan miten lystäsi. Asia oli kuitenkin tärkeä. Hänen tyttöystävänsä vaati tietää asioita MINULTA, koska M itse tapansa mukaan valehteli suut ja korvat täyteen minkä kerkesi ja muutteli tarinaansa lennosta, kuten tällä on tapana ollut. Luulisi, että M:kin olisi oppinut jotain tuhannesta edellisestä samanlaisesta virheestä, mutta ei. Herran pelitakniikkaa näytti edelleen olevan sama vanha: valehtele alusta alkaen ja kun valhe paljastuu, keksi uusi valhe. Toista tätä kunnes et enää itsekkään muista mikä oli totta ja mikä ei. Pettämätön logiikka! Mikä voisikaan mennä pieleen?

Välillä musta tuntuu, että elämäni on oikeasti pelkkä b-luokan komedia. Nukketeatterin isäntänä toimi tälläkin kertaa M ja hänen käsikirjoituksensa oli täynnä virheitä, jotka minut pistettiin paikkaamaan vasten tahtoani.

Valmistuin ensimmäiseen näytökseen pienellä jännityksellä. Varasin ihan evästäkin, koska eihän sitä voinut tietää kuinka pitkä tästä näytelmästä lopulta tulisi.

Likka meni kainostelematta suoraan asiaan. Ihan pokkana, tuosta vain. Exäni nykyinen tahtoi tietää, koska olen viimeksi pannut tämän miestä. MITÄ!? Tapahtuuko tällaista oikeasti? Mulle näköjään tapahtuu.

Olin tukehtua mustikkapiirakkaani. En ihan oikeasti tiennyt kuuluiko tässä kohtaa itkeä, vai nauraa, mutta koska en ollut yksin yritin parhaani mukaan olla tekemättä kumpaakaan. Mun teki mieli kertoa totuus, mutta halusin kerrankin yrittää tehdä jotakin oikein. Vetosin oikeuteeni olla todistamatta exääni vastaan. Yritys oli hyvä, mutta ei auttanut, joten seuraavaksi vedottiin tunteisiin. "Jos olisit mä, haluaisit varmaan tietää totuuden." Osui. Pysyin kannassani, vaikka mun alkoi käydä sitä ihan hirveästi sääliksi. Mielessä vilahti filminauha omista vastaavista keskusteluistani. Mieleni teki soittaa M:lle ja vaatia lopettamaan tämän hulluuden. Pokerimaamani piti kuitenkin paremmin viestitellessä. Toinen jankkasi, että tahtoi tietää mitä minun ja M:n välillä oli tapahtunut ja koska ja minä intin, ettei ollut minun asiani kertoa yhtään mitään, vaan M:n.

En ollut varma mistä yhtäkkinen lojaaliuteni M:mää kohtaan kumpusi. Olihan hän antanut juuri ymmärtää, että minusta oli jälleen tullut hänelle rasite ja saisin pysyä kaukana hänen uudesta elämästään, vaikka M itse oli vasta vajaa kuukautta aikaisemmin ehdottanut tapaamista ja perunut sen vain, koska tyttis oli vahingossa saanut tietää ja vetänyt hernarit nenäänsä.

Olin tietysti myös äärimmäisen vihainen. Ensinnäkin minusta oli täyttä paskaa, että M laitto minut sellaseen asemaan. Olisin voinut jutella sen neitosen kanssa kyllä ihan mielelläni, mutta en tällä tavalla. En nurkkaan ahdistettuna. En niin, että M antoi ymmärtää minun keskustelevan kahdestaan tyttöystävänsä kanssa, vaikka oikeasti istui koko ajan vieressä ja ohjasi koko näytelmää. Oli ihan sairasta paskaa, että jätkä laittoi mut tekemään likasen työn, että vois sitten sen varjolla taas vihata mua. Melkein teki mieli vaatia lunnaita tietoja vastaan. Olisin erittäin mielelläni kuullut, mitä hauskoja pikku tarinoita M oli minusta nykyiselleen kertonut. Olinkohan tällä kertaa hullu, vai ihan muuten vaan vähän päästäni vajaa ex? 

Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, mikäli se olisi itse ollut alusta asti rehellinen, niin koko keskustelua ei olisi tarvinnut koskaan käydä ja ehkä, - ehkä me voitais olla vielä jonkinlaisissa väleissä. Naurettavaa pelleilyä. En edelleenkään ymmärrä miksi se halusi, että mä kerron sen tyttöystävälle asioita, kun se siinä samalla syötti sille lisää valheita ja väänteli totuutta mielensä mukaiseksi mm. väittämällä, kuinka mun mainitsemat päivämäärät ei muka täsmänneet. Siinä vaiheessa mulla keitti yli. Mä yritin jelpata sitä parhaani mukaan samalla, kun herra yritti tehdä musta valehtelejiaa ja syntipukkia. Ei käy. Sellanen peli ei vaan käy. Mikäli se yritti tehdä musta itseään epäluotettavampaa osapuolta, se epäonnistui siinä totaalisesti.

Rakastan nykyajan teknologiaa. Olisin mielelläni nähnyt herran ilmeen, kun lopulta lätkäsin screen shotit meidän viesteistä aikaleimoineen sen ruudulle. Oho, hupsista vittu. Nykyään on vähän hankalampi valehdella, kun lähes kaiken voi tallentaa puhelimen muistiin.

Totuus paljastui. Game over. The end. Esiriippu laskeutuu. Nyt on kaikki muut taas happily ever after yhessä ja minä en mitään.

lauantai 2. tammikuuta 2016

Hairahduksia

Yhtenä viikonloppuna luulin olevani hetken elossa. Olin sen verran energinen, että jaksoin siivota kunnolla. Olin hetken aikaa jopa - no jos en nyt iloinen, niin ainakin toiveikas.

Oikeasti olen taas hitusen lähempänä pohjaa ja silti pelkään, että tämä voi muuttua tästä vain pahemmaksi. On olemassa asioita, joita ei halua myöntää itselleen, eikä varsinkaan sanoa ääneen, koska silloin niistä tulee todellisimpia ja tämä on  ehdottomasti yksi niistä asioista, jonka en haluaisi pitävän paikkansa. Minua suorastaan hävettää myöntää tätä. No niin. Valmiina, tai ei, tässä se tulee...

Tuntuu, että tässä maailmassa on edelleen vain yksi ainoa asia, vain yksi ainoa ihminen, joka tähän masennukseen auttaa. Hän ainoa ihminen, joka antaa minulle lähes loputtomasti energiaa ja elinvoimaa tekemättä mitään sen ihmeellisempää, kuin sanomalla minulle "moi".

Ikäväkseni minun on myönnettävä, etten taidakkaan olla niin kuivilla, kuin kesällä kuvittelin. Yksi pieni hairahdus ja huomaan taas olevani syöksykierteessä henkilökohtaiseen helvettiin. Ensimmäisellä kerralla sitä yrittää vielä puhua itselleen järkeä, mutta toisella kerralla järki on jo tipotiessään, Joka kerta itsensä pettämisestä tulee yhä helpompaa ja helpompaa. Houkutus niin kaunista ja niin pirun helppoo. Sanotaanhan, että kerran alkoholisti, aina alkoholisti ja sinä olet minun huumeeni. 

Voi miksi, miksi minun täytyy olla näin heikko ja hyväuskoinen ja hölmö? Toisaalta ymmärrän miksi annoin tämän tapahtua, mutta toisaalta taas en. Vanhaan ystävään on vaarallisen helppo turvautua, kun kaikki menee muutenkin päin helvettiä, pieni takaisku ei tunnu enää missään. Hetkellinen helpotus tuntuu vain niin helpolta ratkaisulta. Toisinaan sitä on valmis tekemään mitä tahansa, että paha olo loppuisi edes sekunneiksi. Jotkut tarttuvat pulloon, toiset veitseen, mutta minä - minä takerrun sinuun.

Hetken aikaa kuvittelin olevani sujut asian kanssa, mutta kai minun on myönnettävä, että asiat vaikuttivat minuun paljon enemmän, kuin halusin myöntää. Myönnettävä, että vaikka kuinka teeskentelin, ettei se merkitse mitään, se kuitenkin merkitsi. Kunpa hän vain tietäisi, kuinka suuresti hän minuun yhä vaikuttaa, - kuinka helposti hän saa minut puoli kuolleesta takaisin elävien kirjoihin ja kuinka nopeasti hän palauttaa minut mätänemään hautaani, kun ei minua enää tarvitse.

Sanovat, että asioilla on tapana järjestyä. Asioille on annettava aikaa. Juuri nyt on vain kestettävä vieroitusoireita. Juuri nyt ikävöin kausia, jolloin mikään ei tuntunut miltään.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...