Ikäkriisi

FB seinällä vilisee toinen toistaan iloisempia uutisia. Ihmiset pariutuvat, kihlautuvat, ostavat asuntoja, menevät naimisiin ja saavat lapsia. Ne ovat kaikki ihania ja kauniita asioita ja olen onnellinen kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka ovat löytäneet onnen. Samalla nuo uutiset kuitenkin muistuttavat minua siitä, kuinka kaukana kaikki nuo upeat asiat itseltäni ovat. Ne muistuttavat myös siitä, kuinka kello käy ja aika hupenee.

Naisilla on usein määriteltynä "The ikä", johon mennessä ensimmäinen lapsi on saatettu maailmaan. Tämä ikä on määritelty usein jo joskus teini-iässä, eikä sillä ole mitään tekemistä elämän realiteettien kanssa. Se on kuitenkin ikä, joka jää kummittelemaan mieleen.

Minulla tämä ikä oli 25-vuotta. 25-vuotiaana minun piti olla naimisissa ja vähintään yhden lapsen äiti. Joku päätti kuitenkin toisin. Lapsen sijaan sain syövän ja kolmen vuoden lapsenteko kiellon. Haluaisin ajatella, että asiat tapahtuvat syystä ja näin jälkikäteen ajateltuna olikin ehkä parempi, että sairastuin syöpään, kuin jos olisimme saaneet lapsen. Tämä on monen mielestä varmaan todella väärin sanottu ja tuntuuhan se todella tyhmältä ajatukselta. Kuka nyt haluaisi itselleen syövän? Ei kukaan.

En kuitenkaan voi olla miettimättä miltä kaikelta se olematon lapsiparka on säästynyt. Äiti on lopen uupunut, eikä meinaa muistaa edes omaa nimeään ja isä työnarkomaani, joka ehtisi nähdä lastaan hyvällä tuurilla kerran vuodessa. Ei sillä, olen edelleen sitä mieltä, että M olisi ollut hyvä isä. Minulla ei ole siitä epäilystäkään. Minun voimani eivät vain olisi riittäneet yksinhuoltajuuteen.

Sanotaan, että 30 on uusi 20. Ehkä minulla on vielä aikaa.

Kommentit

  1. Niin ja silloin 40 on uusi 30. Ehkä minullakin on sitten vielä aikaa tehdä niitä lapsia. (Olisin juuri tuossa sinun maagisessa 25v. iässä). Sinä olet kyllä vielä nuori! Älä turhaan murehdi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, just näin! :D Tiedän, ettei pitäis murehtia jo senkään takia, ettei se muuta asioita yhtään mihinkään suuntaan, mutta helpommin sanottu, kuin tehty.

      Poista
  2. Niin ja silloin 40 on uusi 30. Ehkä minullakin on sitten vielä aikaa tehdä niitä lapsia. (Olisin juuri tuossa sinun maagisessa 25v. iässä). Sinä olet kyllä vielä nuori! Älä turhaan murehdi.

    VastaaPoista
  3. Mulla oli kuule ihan samanlainen ajatus (päätin sen jo ennen teini-ikää) - 23v. valmistun yliopistosta (jostain syystä kuvittelin suoriutuvani siitä 4 vuodessa ja kun valmistun menen myös naimisiin. Sitä ennen olen ollut kihloissa ainakin kaksi vuotta. Sitten kun olen 25v. ja on oltu iloisesti naimisissa kaksi vuotta saan samana vuonna ensimmäisen lapsen. Mistä lie olen saanut päähäni nämä ajatukset?! :D Ei niillä ollut tekemistä minkään oikean elämän realiteettien kanssa. Ne tulivat jostain ja pinttyivät mieleeni. Sitten kun nuo iät koittivat, tuli todellisuus vastaan. Oli elettävä ja otettava se sellaisena vastaan. Toivoaan ei pidä menettää (minä jos kuka sen omista kokemuksista tiiän) vaan täytyy yrittää jaksaa elää - hetki kerrallaan! Me ihmiset murehdimme (olemme sen sortin lajia - etenkin me herkät!) ja kun tarpeeksi kuormittuu alkaa unohtua kaikki muu. Mieli on siitä kummallinen että se vielä tuntuu usein onnistuvan siinä enemmän (huonojen asioiden muistamisessa) kuin missään muussa. Omalla kohdallani naimisiinmeno siirtyi kahdella vuodella, ensimmäisen lapsen saaminen 3 vuotta ajateltua myöhäisemmäksi ja se koulu - ei ole edelleenkään hajua miksikä minusta tulee isona ja ajoittain se on piikki lihassani. Olen opetellut siihen etten enää murehtisi joka hetki (helpompi sanoa kuin tehdä!) ja jos onnistuu päivässä olemaan minuutinkin miettimättä näitä elämän "the juttuja" niin pitää iloita siitä! Sitten kun mielen saisi vielä innostumaankin...! Olen oppinut elämäni tapahtumien kautta että joillekin annetaan enemmän tapahtumia kuin kellekään saisi sattua. Oman paranemiprosessini takia uskalla sanoa että vielä koittaa parempi päivä ja ne päivien määrät vielä kasvavat ja että sitä oppii elämään asioiden kanssa. Tulee päivä kun ne eivät satuta sinua enää samalla tavalla. Murehdi jos tuntuu siltä, mutta anna itsellesi lupa murehtia asiaa vain hetken kerrallaan ja sitten lupaat ajatella jotain muuta. Kannattaa ainakin yrittää ja vaikkei siinä heti onnistukaan niin sinnikkäästi vaan uudelleen. Elämä kyllä pitää huolen että jotain vielä tipahtaa eteesi kun sitä vähiten odotat (ainakin sade jos ei mikään prinssi!) ;) :) Jaksamisia päiviisi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä viestistä ja omien kokemusten jakamisesta. <3 Näitä on niin ihana lukea. Vaikka sinullakin on vaikeaa, olet kuitenkin saavuttanut jo niin paljon! Ehkä mullakin on siis vielä toivoa. Ja jos se prinssi ei ota ja tipahda elämääni ja jään ilman lapsia, niin ainahan voin ottaa toisen koiran. Eläinten kanssa ei ainakaan tarvitse tapella hoitamattomista kotitöistä. :D

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit