torstai 19. marraskuuta 2015

Ikäkriisi

FB seinällä vilisee toinen toistaan iloisempia uutisia. Ihmiset pariutuvat, kihlautuvat, ostavat asuntoja, menevät naimisiin ja saavat lapsia. Ne ovat kaikki ihania ja kauniita asioita ja olen onnellinen kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka ovat löytäneet onnen. Samalla nuo uutiset kuitenkin muistuttavat minua siitä, kuinka kaukana kaikki nuo upeat asiat itseltäni ovat. Ne muistuttavat myös siitä, kuinka kello käy ja aika hupenee.

Naisilla on usein määriteltynä "The ikä", johon mennessä ensimmäinen lapsi on saatettu maailmaan. Tämä ikä on määritelty usein jo joskus teini-iässä, eikä sillä ole mitään tekemistä elämän realiteettien kanssa. Se on kuitenkin ikä, joka jää kummittelemaan mieleen.

Minulla tämä ikä oli 25-vuotta. 25-vuotiaana minun piti olla naimisissa ja vähintään yhden lapsen äiti. Joku päätti kuitenkin toisin. Lapsen sijaan sain syövän ja kolmen vuoden lapsenteko kiellon. Haluaisin ajatella, että asiat tapahtuvat syystä ja näin jälkikäteen ajateltuna olikin ehkä parempi, että sairastuin syöpään, kuin jos olisimme saaneet lapsen. Tämä on monen mielestä varmaan todella väärin sanottu ja tuntuuhan se todella tyhmältä ajatukselta. Kuka nyt haluaisi itselleen syövän? Ei kukaan.

En kuitenkaan voi olla miettimättä miltä kaikelta se olematon lapsiparka on säästynyt. Äiti on lopen uupunut, eikä meinaa muistaa edes omaa nimeään ja isä työnarkomaani, joka ehtisi nähdä lastaan hyvällä tuurilla kerran vuodessa. Ei sillä, olen edelleen sitä mieltä, että M olisi ollut hyvä isä. Minulla ei ole siitä epäilystäkään. Minun voimani eivät vain olisi riittäneet yksinhuoltajuuteen.

Sanotaan, että 30 on uusi 20. Ehkä minulla on vielä aikaa.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Corpse Bride



corpsebride6
Lokakuun viimeisenä viikonloppuna juhlistettiin serkun syntymäpäiviä ja halloweenia. Nää oli mun ekat halloween bileet ikinä ja asetin itselleni taas hirvittävät paineet asuvalinnasta ja siitä jaksanko olla pirteä ja hyvää seuraa, tai edes esittää sellaista. 

Googlettelin aikani ideoita, kunnes ajatukseni jäivät junnaamaan Tim Burtonin luomiin hahmoihin. Ensin mietin Sallya (Painajainen ennen joulua), mutta päädyin lopulta Corps Briden Emilyyn. Se tuntui juuri sopivan ironiselta. Tunsinhan itseni kuolleeksi ja olin taas ikäkriiseillessäni katkeroitunut siitä, etten ole huonojen miesvalintojen takia vielä päässyt naimisiin. Halvan ironian kruunasi nimettömässä killuva vanha kihlasormukseni. 

corpsebride5Sain M:n äidiltä vanhoja lakanoita ja kasan muuta tilpehööriä, joista sain kasattua asuni. Aikaisemmin lakanamorsian-termi olisi lähinnä huvittanut, mutta koska eräs ystäväni on oikeasti tehnyt hääpukunsa lakanasta ajattelin, ettei se ole oikeastaan yhtään pllömpi ratkaisu. Otin vähän taiteilijan vapauksia, mutta se minulle sallittakoon. Omasta mielestä puvusta ei tullut ihan niin hyvä, kuin olin ensialkuun ajatellut, mutta epävarmuuteni kuitenkin varisi pukuni kerättyä kehuja illan mittaan.

Asuun kuului myös huntu, mutta koska en ulkona kuvaillessa nähnyt yhtään mitä tein, päätin ottaa kuvat ilman sitä.

Tarkoitus oli viimeistellä asukokonaisuus arvilla ja tekoverellä, mutten viikolla mitenkään kerennyt hankkimaan asiaan kuuluvia tarvikkeita ja olin tyystin unohtanut sen tosiseikan, että kaupat olivat lauantaina kiinni. Tarvittiin siis luovia ratkaisuja. Tällä kertaa se tarkoitti vaseliinia ja vessapaperia.

scarface

Juhlista ei ole kuvamatskua tarjota, mutta oli kyllä varsin mainiot kinkerit! Porukka oli panostanut pukeutumiseen tosi paljon ja tekoverta oli käytetty sen verta, että saattoi mesta näyttää enemmän, tai vähemmän murhapaikalta.

Naposteltavia tuli syötyä vatsa täyteen ja pari ekaa tuntia jaksoin kitata booliakin melko ahkeraan. Tarjolla olis ollut myös shottiruletti, mutta siihen leikkiin en arvannut lähteä mukaan. Läpi illan taustalla soi tunnelmaa luova, teemaan kuuluva musiikki. (Mitä nyt esimerkiksi Antti Tuiskun - Peto on irti kipaleen kanssa oli käytetty parit aasinsillat.) Täytyy muuten ihan erikseen mainita, että kyllä muumin mörkö-musiikki vaan saa ihokarvat edelleen pystyyn ja muumien kauhumusat olikin valehtelematta illan pelottavimpia biisejä! Tämmösiä bileitä sais ehdottomasti olla useammin!


corpse


corpsebride9

Ps. Musta tuntuu, että näytän noisSa kuvissa jotenkin hirveen tukevalta (lue: normaalilta) verrattaen siihen tosiseikkaan, että oon laihtunut taas alipainon puolelle ja kylkiluut törröttää.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Sello 10 vuotta

Lauantai aamu 24.10. Olin taas herännyt turhan aikaisin katkonaisiksi ja lyhyiksi jääneiltä yöuniltani ja yritin epätoivoisesti saada uudelleen unen päästä kiinni - turhaan. Kello 9.27 saapui viesti jonka sisällön tiesin jo ennen sen lukemista. Olin odottanut ja pelännyt sitä jo useamman päivän. Mummo oli nukkunut pois.

Joidenkin mielestä tuollaiset asiat pitää kertoa vähintään puhelimessa ja mieluiten kasvotusten, mutta olin vain kiitollinen, ettei kukaan ollut todistamassa romahdustani. Tuntui, etten pystynyt hengittämään ja halusin kuolla. Tuska tuntui tukahduttavalta, mutten saanut purettua sitä ulos. Kurkkuani kuristi. Teki mieli huutaa ja itkeä, mutta mitään ei tullut ulos. Minun olisi itkettävä keinolla millä hyvänsä, jotta olo helpottaisi. Tiesin mitä oli tehtävä, vaikka se oli viimeinen asia minkä halusin tehdä. Etsin youtubesta Johanna Kurkelan Prinsessalle, vedin syvään henkeä ja painoin play. Se tepsi, kuten aina. Itkin kaikki elämäni surut samaan aikaan. Se vei aikaa kolme tuntia.

Illalla lähdin Jaanan kanssa Selloon saadakseni jotakin muuta ajateltavaa. Diandran keikka, tulishow ja ilotulitus kuulostivat piristäviltä asioilta ja hyviltä syiltä raahata kamera mukaan. Bussimatkalla iski kuitenkin inhottava aavistus siitä, ettei tämä olisikaan niin hyvä idea.

Tunnelma oli hyvä, pikkuiset fanit olivat innoissaan ja Diandra ihanan pirteä ja iloinen itsensä. Alkuun pari menevää rallia ja innostuksesta kiljuvia faneja. Annoin kameran laulaa ja unohdin hetkeksi huoleni. 
diandra1DIANDRA5
DIANDRA6

diandra2

Sitten tapahtui se mitä olin pelännyt. Prinsessalle. Voi vittu. Vihaan sitä kappaletta. Se on kaunis, mutta mummin kuoleman jälkeen se on saanut minut aina itkemään. Aina. Ja mitä tekee kaveri? Nauraa. "Et kai sä vaan itke?" No vittu en. Mä kuolen. En kuollut, ainakaan kirjaimellisesti. Henkisesti olin kuitenkin poistunut toviksi paikalta. Se oli kehoni ainoa tietämä keino välttyä aamuiselta tuskalta uudelleen. 

Keikan jälkeen poistuttiin nimmareita hakevien tieltä takavasemmalle ja siirryttiin pikku hiljaa ulospäin katsomaan seuraavaa esitystä. Nää oli taas niitä hetkiä, kun olisi tarvinnut mukaansa jalustan ja tikkaat, jotta olis saanut kuvattua, tai ylipäätään nähtyä jotakin. Kiivettiin pokkana lastn viereen istutuspenkkiin ihastelemaan tulishowta ja napsimaan taidekuvia, koska mulla ja kameralla ei focus riittänyt muuhunkaan. 

plajausb

Illan kruunasi aivan mielettömän upea ja vaikuttava  ilotulitus. Sitä en halunnut katsella kameran läpi, varsinkaan, kun tiesin, ettei ilman jalustaa saisi kuitenkaan kunnon kuvia. Siispä nappasin ilotulitteista vain nopeasti pari kuvaa ja keskityin loppuajan nauttimaan esityksestä. Sen parempaa lopetusta sille päivälle en olisi voinut kuvitella.

ilotulitusb


sunnuntai 8. marraskuuta 2015

I'm Back!

Heipsan! Tauon jälkeen on aina yhtä vaikeaa palata kirjoittamaan. Juttuja piisaisi, mutta tuntuu hölmöltä vain yhtäkkiä kirjoittaa usean viikon hiljaisuuden jälkeen niin kuin mitään taukoa ei olisi ikinä ollutkaan. Koen jälleen kerran tarvetta selitellä.

Kuten jo aikaisemmassa postauksessani kerroin, työ ja uni ovat vieneet suurimman osan ajastani. Niin ne veivät kaiken aikani vielä viime viikkoon asti. Sitten Tenoxeista loppui teho ja lakkasin nukkumasta. Uni oli katkonaista ja sitä kertyi korkeintaan 4 tuntia per yö. Se oli turhauttavaa. Mitä enemmän asiaa stressasin, sitä vähemmän nukuin. En kuitenkaan osannut olla stressaamattakaan, koska tiesin mitä univajeesta seuraisi. Olin kello 12-14 välillä niin valmis nukkumaan, että jos olisin sulkenut silmäni edes hetkeksi olisin tipahtanut siihen paikkaan. Kun sitten vihdoin olisin töiden jälkeen päässyt nukkumaan oli väsymys mennyt yli ja kävin jatkuvan kiireen takia sen verran kierroksilla, ettei nukkumisesta tullut enää mitään. Koko viikko oli yhtä itkun pidättelyä ja hammasten kiristelyä, mutta selvisin huijaamalla joka päivä itselleni, että seuraavana aamuna soitan psykiatrille. Perjantaina oli viimeinen työpäivä ja hyvä niin. 

Olen viime aikoina tuntenut itseni dementikoksi. Saatan kesken jonkin asian suorittamisen unohtaa mitä olen sillä hetkellä tekemässä. Se on käsittämätöntä. Miks mun kädessä on hammasharja? No varmaan pesen hampaita neropatti. Oonkohan pessy näitä kauankin, vai alotinko vasta? Miks mun kädessä on hammasharja...? Hella on jäänyt päälle pelottavan usein ja ruokaa mennyt roskiin ihan vaan siksi, etten yksinkertaisesti ole muistanut laittaa mitään jääkaappiin. Tiedän, että on normaalia unohdella asioita joskus, mutta nyt suurin osa päivästä menee miettiessä mitä olinkaan tekemässä ja yrittäessä muistaa asioita, jotka olen unohtanut tehdä.

Työt eivät kuitenkaan ole ainoa syy väsymykseen ja pahaan oloon. Pari viikkoa sitten mummo nukkui pois. Itkin kolme tuntia putkeen ja sitten blokkasin koko asian mielestäni. Jotain hyvää siis huonomuistisuudessakin on. Nyt voin sen asian tiimoilta hyvin niin kauan, kun kukaan ei muistuta asiasta.

On tässä tapahtunut myös paljon kivojakin juttuja. Kivatkin jutut ovat vieneet hirveästi energiaa, ja aikaa palautumiseen ei ole juurikaan jäänyt, mutta se on ollut sen arvoista. Käytiin kaverin kanssa Sellon 10-vuotis synttäreillä, viime viikonloppuna oli serkun synttärit ja halloween pirskeet ja maanantaina kävin kattomassa yhtä Niemikotisäätiön jälleenvuokrausasuntoa, johon pääsen muuttamaan jo ensi viikolla! Mulla on tässä työn alla postauksia edellä mainituista aiheista, jotka pyrin postaamaan ensi viikon aikana. Kiitos kärsivällisyydestänne ihanat! ♥
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...