Lauantaiaamu tuoksui vienosti sätkätupakalta. Mummi. Ajattelin, kuinka hän istui viereisessä huoneessa keittiönpöydän äärellä polttamassa tupakkaa ja katsomassa aamun uutisia. Miettimässä aloittaisiko aamun kaljalla, vai kupillisella kahvia.
Mieleni teki jatkaa unia, mutta vaikka kuinka makasin mukavissa muistoissani silmät suljettuina, mekaanisen herätyskellon vaativa tikitys esti minua nukahtamasta uudelleen. TIK-TAK-TIK-TAK. Oli pakko antaa periksi ja avata silmät. Illuusioni särkyi siinä silmänräpäyksessä. Ikävä. Annoin itselleni hetken aikaa kieriskellä itsesäälissä ja itkeä sitä, etten ponnisteluista huolimatta enää muistanut, miltä mummin ääni kuulosti. Olin alkanut unohtaa.
Viisi minuuttia myöhemmin mieleni oli jälleen turta, mutta kehoni jatkoi iänikuista valitustaan. Päänsärky, selkäsärky, nivelsärky, huimaus, pahoinvointi. Jatkuvasti pahentuva väsymys. Tsemppasin itseäni muistuttamalla, että minun tarvitsisi kestää enää 35 päivää. Enää 35 päivää töitä. Sitten voisin nukkua aivan niin paljon, kuin kroppa vaatisi.
Olen miettinyt M:ää, tai lähinnä sitä, miksi hän on ollut se ainoa lääke väsymykseeni. Miksi hänen kanssaan tekemisissä oleminen sai minut yhtäkkiä tuntemaan oloni niin energiseksi? Olen miettinyt asiaa usein, mutta nyt se vasta iski tajuntaani. Vastaus oli lopulta hyvin yksinkertainen ja järkeenkäypä: dopamiini. Se selitti myös sen, miksi venlafaksiini on ollut ainoa lääke, joka tähän pohjattomaan väsymykseen on auttanut.
Lääkäri päätti aloittaa Voxran. Olin kokeillut kyseistä lääkettä aikaisemminkin ja todennut sen tehottomaksi ja aivan liian kalliiksi kukkarolleni. Toivoin, että se kuitenkin jotenkin mystisesti auttaisi tällä kertaa. Ei auttanut ja arvaan miksi. Vaikka sivuvaikutuksissa mainitaan lääkkeen voivan aiheuttavan ummetusta, minulla kävi juuri päinvastoin ja koska kyseessä on säädellysti vapauttava tabletti, veikkaan ettei se ehdi vapauttaa juuri mitään, koska koko tabletti poistuu elimistöstäni lähes yhtä nopeasti, kuin on sinne joutunutkin. Jotakin se ehti kuitenkin tehdä, sillä aloitusoireet olivat aivan järkyttäviä. Heti ensimmäisenä päivänä pamahti päänsärky, joka sai minut voimaan todella pahoin, huimasi ja olo oli todella tokkurainen. Burana olisi varmasti helpottanu oloani, mutta se oli nyt kiellettyjen aineiden listalla. Yksi ärsyttävimmistä oireista oli kuitenkin jatkuva vessahätä, joka herätti minut öisinkin tunnin välein ramppaamaan vessassa ja mukavana sivuoireena sain vielä aivan järkyttävän ihottuman, joka kutisi ja helotti kuin tomaatti.
Ehdin syödä lääkettä vajaa kaksi viikkoa, ennen kuin sain luvan lopettaa. Ei ollut mitään järkeä hankaloittaa työntekoa, kun tarkoitus oli päinvastoin yrittää helpottaa sitä. Sairaslomalla ollessani olen valmis testaamaan mitä myrkkyjä tahansa, mutten halua joutua olemaan töistä pois lääkkeiden sivuvaikutusten takia.
Seuraavan viikon sainkin kärsiä lopetusoireista. Huimausta, tokkuraisuutta, päänsärkyä ja pahoinvointia. Sen seurauksena karsin päivistä kaiken tarpeettoman. Lopetin meikkaamisen ja kasvojen päivittäisen puunaamisen. Harjaan hampaani enää aamuisin ja suihkussa käyn kaksi kertaa viikossa. Silti tuntuu, etteivät tunnit riitä, enkä tiedä mistä enää nipistää. Tunnen itseni vain entistä kuvottavammaksi.
Päiväni toistavat samaa kaavaa. Herätyskello soi klo 6.00. Saan itseni ylös 6.10. Puen vaatteet, käytän koiran ulkona. Pesen hampaat, otan vitamiinit ja lääkkeet. Ruokin koiran. Harjaan hiukset. 7.05 lähden bussipysäkille. Olen työpaikalla noin 7.55. Lähden töistä 15.50. Olen takaisin porukoilla viiden aikaan. Teen ruoan, syön ja katson edellisen päivän salkkarit, käytän koiran ulkona, otan iltalääkkeet ja menen nukkumaan 19.00. Seuraavana päivänä sama rumba alusta. Perjantaisin käytän kertyneet ylityötunnit ja lähden töistä aikaisemmin. Viikonloput menevät sumussa. Mitään ei jaksa tehdä. Paitsi nukkua. Ensi keskiviikkona pitäisi mennä töiden jälkeen vielä terapiaan. Pääsen nukkumaan aikaisintaan kahdeksalta. Hirvittää jo valmiiksi.
En muista olenko ottanut lääkkeet, vai en. Muistinko lukita oven? Onko minulla ylipäätään avaimia? Näen samat kasvot joka päivä ja silti huomaan ajoittain joutuvani ponnistelemaan muistaakseni heidän nimensä. En ymmärrä enää analogista kelloa. Ensi vilkaisulla se näyttää kuutta ja heti seuraavalla neljää. Ajatukseni eivät pysy perässä, joten kroppani toimii automaattivaiheella. Pääasia kai, että toimii.
Huomaan taas toteavani, ettei tässä ole mitään järkeä. Saan joka aamu muistuttaa itseäni miksi teen näin itselleni: raha ei kasva puissa ja laskut pitää maksaa. Lupaan ja vannon, että jos joskus pääsen kuntoutustuelle, en kokeile kokopäivätyötä ennen kuin olen oikeasti terve, vaikka se tarkoittaisi sitä, ettei minulla olisi rahaa yhtään mihinkään.
