Kuivilla susta



Eilen tuli keskusteltua aiheesta, miksi jotkut naiset kestävät kusipäisiä miehiä, eivätkä lähde hyvän sään aikana lätkimään huonosta suhteesta? Ne jotka eivät ole kyseisessä tilanteessa ikinä olleet, eivät voi ymmärtää, miksi naiset antavat kohdella itseään, kuin kynnysmattoa. En ihmettele, sillä ei sitä ymmärrä aina välttämättä itsekään.

Jäin miettimään omaa kokemustani aiheesta. Itselläni se oli aluksi sitä, että kun kumppani oli suhteen alussa ollut aivan täydellinen unelmien kumppani, sitä ajatteli ja toivoi, että se jatkuva alistaminen, henkinen väkivalta ja muu paska olisi vain jokin ohi menevä vaihe, jonka jälkeen miehestä tulisi taas se ihana ja kunnioittava kumppani, joka hän oli ollut aikaisemmin. Tietenkään se ei siitä enää paremmaksi muuttunut, vaikka kuinka niin halusin uskoa ja toivoa. 

Toisekseen, koska kyse oli ensirakkaudestani ja kumppanini muistutti monella tavoin isääni, minun oli todella vaikea asettaa rajoja sille millaista kohtelua minun tulisi sietää, koska minulla ei ollut kokemusta mistään muusta miehen mallista. Ymmärsin myös, että jokaisessa suhteessa on omat vaikeutensa, erimielisyydet ja riitansa, mutten tiennyt missä meni raja normaalin ja liiallisuuden välillä. 

Kolmanneksi olen aina ollut huono luopumaan ja antamaan periksi. En pidä suurista muutoksista. Suhde oli kestänyt yli 10 vuotta, enkä olisi halunnut millään luopua siitä. Halusin elää koko elämäni saman ihmisen kanssa. Halusin, että istuisimme vanhoina ja ryppyisinä yhdessä kuistilla katsomassa auringon laskua, kuten oli aikaisemmin puhuttu. Halusin selvittää kaikki ongelmat, halusin saada suhteen toimimaan hinnalla millä hyvänsä. Minun oli pakko yrittää jokaista tapaa, jonka keksin pelastakseni suhteen ja antaa todellakin kaikkeni ennen kuin suostuin pikku hiljaa vihdoin ja viimein ymmärtämään, ettei suhde tulisi enää toimimaan.

Loppuvaiheessa kyse oli enää puhtaasta riippuvuudesta. Taisin sanoa terapeutille, että se mies on minulle kuin huumetta. Tiedän, ettei se tee hyvää, mutta sitä on vaan pakko saada säännöllisinä annoksina, muuten tulee aivan hirveät vierotusoireet. Vertaus ei ollut kuvainnollinen. Makasin viikko tolkulla sängyssä puoli kuolleena, palelin vaikka olin hiestä märkä, oksentelin ja tärisin, kun olin miehestä erossa ja itkin vaan, että mun on pakko saada edes puhua sen kanssa. Aina, kun olin siihen ees jonkinlaisessa kontaktissa musta tuli yhtäkkiä terve, kuin pukki ja pirteä, kuin peipponen - lähes maaninen... Vittu miten sairasta touhua.

Näin jälkikäteen tuntuu itsestäkin ihan naurettavalta mitä kaikkea sitä on sietänyt ja vielä naurettavammalta kummankin lapsellinen suhtautuminen toisiimme tietyissä tilanteissa. Esim. kun toinen teki parin viikon katoamistempun, eikä vastannut puhelimeen, tai viesteihin ja minä vastasin mykkäkouluun soittamalla sille sen 20 kertaa putkeen, kunnes mies suostui vastaamaan puhelimeen erittäin ärtyneenä ja sitten oltiin molemmat vittuuntuneita. Päivääkään en silti vaihtaisi pois.

Toki tulen muistamaan häntä ja suhdettamme vihalla, raivolla, lämmöllä, kaiholla, mutta nyt voin kuitenkin Kristiinan Braskin biisin sanoin todeta, notta: Damn! Nyt on elokuu oon kuivilla mä sinusta!

Kommentit

  1. Se on jotenkin hassua, kun kaiken sen riitelyn ja muun roskan keskellä, näkee suhteessa vielä toivoa, eikä osaa päästää irti. Ja tarpeeks kauan roikuttuaan tajuaa itsekin, ettei siinä ole ollu toivoa pitkään aikaan. Eikä siltikään päästä irti... :D

    VastaaPoista
  2. Oon lukenut sun blogia säännöllisen epäsäännöllisesti jo muutaman vuoden mutta nyt kommentoin ekaa kertaa.

    Sehän on just niin, että harva myöskään ymmärtää muiden ihmisten päätöksiä, oli kyse ihmissuhde- sellaisesta tai mistä tahansa muusta. Meillä jokaisella on kuitenkin se oma historia, ne omat kamppaillut ja issukat joiden takia myös kohdataan sellaisia tilanteita jotka auttavat meitä kasvamaan ja prosessoimaan niitä kipukohtia. En usko että mikään on sattumaa. Sä olet aika nuorena alkanut seurustelemaan ja tottakai se tekee kipeää kun noin pitkä parisuhde menee poikki. Te olette kasvaneet aikuisiksi yhdessä, ja se napanuora mikä toiseen ehtii tulemaan kasvaessa herkän iän ylitse voi olla tosi vahva ja vaikeasti katkaistavissa. Ja mitä olen ymmärtänyt niin ainakaan vielä ette ole pystyneet aikuisessa hengessä keskustelemaan suhteestanne näin jälkeenpäin. On tietysti monesta asiasta kiinni haluaako sitä olla tekemisissä enää suhteen jälkeen. Se voi olla vaikeaa irtipääsemisen vuoksi tai oman voiman löytämisen takia. Sulla on aikamoiset kasvuprosessit ollu päällä jo pidemmän aikaa. Sanon vaan, että kun pääset tilanteesi "herraksi" niin olet todella vahvoilla. Harva ihminen joutuu yhtä paljon käymään läpi yhtä paljon tunnemaailmaansa kuin sinä. Uskon, ja näenkin jo vahvasti että sun kaikki vaikeudet tulee jäämään taakse vielä.

    http://artslifemarkerita.blogspot.fi/

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit