lauantai 29. elokuuta 2015

2-vuotis syöpäkontrolli

Viime maanantaina oli Teuvon 2-vuotis muistotilaisuus, eli toisin sanoen kontrollikäynti onkologian poliklinikalla. Kuten tavallista, mulla oli päivän ensimmäinen aika, joten istuin hämärässä alakerran käytävässä aikalailla yksikseni tunnelman ollessa parhaimmillaan, kuin b-luokan kauhuelokuvassa. Ne muutamat kattovalaisimet, jotka olivat päällä välkkyivät, kuin olisivat morsettaneet kilpaa S.O.S.
 
Käytävä oli autio, mutta muualta rakennuksesta kantautui askeleiden ääniä. Putket kohisivat ja jostakin kantautui paukkeen kaiku. Remontti oli ilmeisesti yhä kesken. Askeleet lähestyivät. Sydän hakkasi kiivaammin. Portaista laskeutui mieslääkäri ja heti perään toinen. Voi vi**u. Kirjaimellisesti. Olihan tämä sentään Naistenklinikka, joten missä kaikki naislääkärit olivat?
 
 
 
 
Purin stressiä jakamalla ahdinkoni likoille ja sehän tepsi. Ei mennyt edes viittä minuuttia, kun yksi oli letkauttanut, että alakerran käytävä kuulosti ihan omalta tutkittavaltani. Repesin totaalisesti, koska hei, sehän on ihan totta. Sillä käytävällä ei kyllä varmaan nauretakaan turhan usein.
 
Vihdoin ja viimein hoitaja kutsui minut huoneeseen. Naislääkäri ja vieläpä ennestään tuttu. Voi luojan kiitos! Paino putosi harteiltani samantien. Pystyin taas hengittämään normaalisti. Lääkäri näytti keskittyessään jotenkin huolestuneelta, mutta ultrassa ei näkynyt mitään poikkeavaa. Kaikki oli juuri niin kuin pitääkin. Munasarjakin oli tällä kertaa kiltisti lepotilassa. Vähän toivoin, että olisin saanut Teuvon varjolla pillerireseptiin kelakorvauksen, mutta sentään sain uusittua reseptin 15 kuukaudeksi. Kuvia ultrasta en sentään kehdannut pyytää, vaikka läpällä meinasin. Olisi ollut tavallaan hauskaa esitellä kaikille kuvaa tyhjästä kohdustani.
 
Vuoden päästä seuraava ja viimeinen kontrolli. Mun tuurilla syöpä uusii heti salakavalasti sen jälkeen, mutta ei nyt ihan vielä maalailla piruja seinille.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Kuivilla susta



Eilen tuli keskusteltua aiheesta, miksi jotkut naiset kestävät kusipäisiä miehiä, eivätkä lähde hyvän sään aikana lätkimään huonosta suhteesta? Ne jotka eivät ole kyseisessä tilanteessa ikinä olleet, eivät voi ymmärtää, miksi naiset antavat kohdella itseään, kuin kynnysmattoa. En ihmettele, sillä ei sitä ymmärrä aina välttämättä itsekään.

Jäin miettimään omaa kokemustani aiheesta. Itselläni se oli aluksi sitä, että kun kumppani oli suhteen alussa ollut aivan täydellinen unelmien kumppani, sitä ajatteli ja toivoi, että se jatkuva alistaminen, henkinen väkivalta ja muu paska olisi vain jokin ohi menevä vaihe, jonka jälkeen miehestä tulisi taas se ihana ja kunnioittava kumppani, joka hän oli ollut aikaisemmin. Tietenkään se ei siitä enää paremmaksi muuttunut, vaikka kuinka niin halusin uskoa ja toivoa. 

Toisekseen, koska kyse oli ensirakkaudestani ja kumppanini muistutti monella tavoin isääni, minun oli todella vaikea asettaa rajoja sille millaista kohtelua minun tulisi sietää, koska minulla ei ollut kokemusta mistään muusta miehen mallista. Ymmärsin myös, että jokaisessa suhteessa on omat vaikeutensa, erimielisyydet ja riitansa, mutten tiennyt missä meni raja normaalin ja liiallisuuden välillä. 

Kolmanneksi olen aina ollut huono luopumaan ja antamaan periksi. En pidä suurista muutoksista. Suhde oli kestänyt yli 10 vuotta, enkä olisi halunnut millään luopua siitä. Halusin elää koko elämäni saman ihmisen kanssa. Halusin, että istuisimme vanhoina ja ryppyisinä yhdessä kuistilla katsomassa auringon laskua, kuten oli aikaisemmin puhuttu. Halusin selvittää kaikki ongelmat, halusin saada suhteen toimimaan hinnalla millä hyvänsä. Minun oli pakko yrittää jokaista tapaa, jonka keksin pelastakseni suhteen ja antaa todellakin kaikkeni ennen kuin suostuin pikku hiljaa vihdoin ja viimein ymmärtämään, ettei suhde tulisi enää toimimaan.

Loppuvaiheessa kyse oli enää puhtaasta riippuvuudesta. Taisin sanoa terapeutille, että se mies on minulle kuin huumetta. Tiedän, ettei se tee hyvää, mutta sitä on vaan pakko saada säännöllisinä annoksina, muuten tulee aivan hirveät vierotusoireet. Vertaus ei ollut kuvainnollinen. Makasin viikko tolkulla sängyssä puoli kuolleena, palelin vaikka olin hiestä märkä, oksentelin ja tärisin, kun olin miehestä erossa ja itkin vaan, että mun on pakko saada edes puhua sen kanssa. Aina, kun olin siihen ees jonkinlaisessa kontaktissa musta tuli yhtäkkiä terve, kuin pukki ja pirteä, kuin peipponen - lähes maaninen... Vittu miten sairasta touhua.

Näin jälkikäteen tuntuu itsestäkin ihan naurettavalta mitä kaikkea sitä on sietänyt ja vielä naurettavammalta kummankin lapsellinen suhtautuminen toisiimme tietyissä tilanteissa. Esim. kun toinen teki parin viikon katoamistempun, eikä vastannut puhelimeen, tai viesteihin ja minä vastasin mykkäkouluun soittamalla sille sen 20 kertaa putkeen, kunnes mies suostui vastaamaan puhelimeen erittäin ärtyneenä ja sitten oltiin molemmat vittuuntuneita. Päivääkään en silti vaihtaisi pois.

Toki tulen muistamaan häntä ja suhdettamme vihalla, raivolla, lämmöllä, kaiholla, mutta nyt voin kuitenkin Kristiinan Braskin biisin sanoin todeta, notta: Damn! Nyt on elokuu oon kuivilla mä sinusta!

perjantai 21. elokuuta 2015

Kokeillaan ja sit taas noustaan, jos kaadutaan

Oh my... Ihan järjetön väsymys. Vois vaan nukkua kellon ympäri! Koitan nyt kuitenkin vähän päivitellä kuulumisia...

Vika "lomaviikko" hurahti nopeasti. Arvoin pitkään lähdenkö vikana vkl. mökille vai en, koska siellä olo vie voimat yleensä viikoksi, mutta päätin silti lähteä. Olihan se kuitenkin ehkä viimeinen tilaisuus mökkeillä tänä kesänä ja pelattiinhan lauantaina kuitenkin jokavuotinen lentismatsi. Hävittiin, kuten tavallista, mutta henkisesti oltiin kuitenkin voiton puolella.

Maanantaina alkoivat siis työt. Olin nukkunut yön heräämättä kertaakaan - kiitos Tenoxin, mutta alle kymmeneen tuntiin jääneet yöunet eivät tuntuneet riittäviltä. Korjasin asian seuraavana yönä menemällä nukkumaan jo kahdeksalta, mutta ei auta, se on nukuttava 12tuntia, tai pää on koko ajan tahmea ja silmäluomet painuu väkisin kiinni.Vuorokaudessa ei vaan riitä tunnit siihen hommaan. Mun lähimuisti on taas ihan olematon. Jos joku keskeyttää mut, mulla ei ole aavistustakaan mitä olen juuri ollut tekemässä. Oon myös tällein kivasti heti alkuun unohdellu niinkin yksinkertasia sanoja, kuin "oikea" ja "painike" yrittäessäni neuvoa toveria klikkaamaan hiiren oikeanpuoleista painiketta. Vaikutin varmaan tosi fiksulta, kun jäin jumittamaan "klikkaa siitä hiiren, - no sillä, sillä, sillä..." Mikä vittu se sana on!? Toisekseen mun käsissä ei taas vaihteeksi pysy mikään ja saan olla nostamassa kynää sen kymmenen kertaa päivän aikana, kun puristusvoima vaan katoaa yhtäkkiä jonnekin.
tyov
Ekalla viikolla on vielä jaksanut jotenkin panostaa ulkonäköön. Loppupäässä rötvätäänkin varmaan taas mökkiverkkareissa tukka paskasena. Ilmeet kertonee innostukseni tason.
Vähän taas pelottaa suoriudunko tästä työputkesta kunnialla loppuun asti, vai mennäänkö hampaat irvessä ja pää kainalossa. Tää alku on ollut muutenkin tosi takkunen, enkä ole ainut, jonka tekis mieli lyödä hanskat tiskiin jo tässä vaiheessa. Tää on taas niitä hetkiä, kun toivoisi kirjoittavansa anonymia blogia, jotta voisi avauta ihan kunnolla. No mutta, ei auta kuin toivoa, että kaikilla on vaan jotain alku kankeutta ja että asiat alkaa vielä rullaamaan paremmin.

Työkkärikin piristi mua tänään tosi kivasti kertomalla, ettei mulla ole oikeutta työttömyysturvaan siltä ajalta, kun olin saikulla, mutta sairauspäiväraha kausi oli jo mennyt umpeen, koska olen sairauslomalla, enkä siis ole työkykyinen. No, ens kerralla muistan sitten väittää olevani työkunnossa. Eihän tää puolikuntoisuus oo mua ennenkään estänyt...

Nyt vois mennä viikonloppu unille. Onneksi maanantainakin saa vielä nukkua pitkään, koska syöpäkontrolli on taas hölmösti keskellä päivää, niin on järkevämpää pitää koko päivä palkatonta vapaata. Keskiviikkonakin päivä jää vajaaksi, kun pitää käydä moikkaamassa psykiatria. Se on varmaan riemuissaan mun töihin karkaamisesta ottaen huomioon, että se ois halunnut passittaa mut viimeksi osastolle.

Ötyä! ♥

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Sydäntenmurskaaja

Pakko laittaa vielä muutama pentukuva viime viikonlopulta, koska se on vaan niin söpö! ♥

tahvo4b
kalikkatahvuskanaali




maanantai 10. elokuuta 2015

Työhönpaluu stressi

Tää olis sitten viiminen viikko ennen kuin työt alkaa. Kuvittelin, että kesällä olisi hyvin aikaa saada unirytmiä ja pääkoppaa kuosiin, mutta ihan turha toivo. Heinäkuussa olin jo vähän pirteempi ja pärjäsin vähemmillä yöunilla (10h) ja parhaimmassa tapauksessa ilman päikkäreitäkin. Terapeutin palattua kesätauolta on väsymys kuitenkin taas pahentunut, eikä mikään uni maailmassa tunnu taas riittävän. 

Yöunet on venyneet takaisin 12tuntiin, eikä ilman päikkäreitä jaksa yhtään mitään. Jos 45min terapia kerran viikossa, yhteensä 3:n tunnin matkoineen saa aikaan tämän, niin en uskalla edes miettiä mitä tapahtuu kun teen sen lisäks töitä viis päivää viikossa 7 ja puoltuntia päivässä,

En tosin stressaa niinkään sitä, etten ehkä jaksa, vaan sitä mitä siitä seuraa, jos en jaksa. Ennen oisin vaan voinu palata saikulle, mutta sairauspäivärahapäivät tuli viime kuussa täyteen ja kuulostais vähän hassulta, että saisin siinä tapauksessa työttömyyskorvaustakaan. (Tappelen nytkin oikeudestani ko. tukeen tältä väliajalta ennen töitten alkua.) Olisin niiin toivonut, että oltais haettu sitä kuntoutustukea jo keväällä, koska jos se olis mennyt läpi olisin voinut laittaa eläkkeen töitten ajaksi lepäämään ja toimeentulo olis turvattu mikäli taas romahdan. Pimeän kuilun pohjalla, kun ei hirveesti ole voimia täytellä kaikenmaailman tukihakemuksia ja taistella byrokratiaa vastaan. Mut sehän ois tietty ollut ihan liian helppoa.

Myönnän, että välillä oon miettinyt, josko en meniskään töihin, vaan pitäisin saikkuni kiltisti loppuun, mutta pakko se on kerätä rahaa kasaan nyt, kun vielä voi. Sen verran oon kyllä miettinyt, että tän työputken jälkeen en enää uhmaa lääkärin neuvoja ja mielipiteitä mun työkunnosta, enkä sivuta enää oman kropan vastusteluja ja varoitusmerkkejä, vaan oon saikulla just niin kauan, kuin kroppa ja pää sitä vaatii. Varsinkaan, jos se kuntoutustuki hakemus menee jossain välissä läpi.

Oon tosin niin varma, että kun töitten jälkeen palaan taas saikulle niin sitä kuntoutustukea ei myönnetä, kerta oon just kyenny olemaan töissä. Sitä kun on kuulemma hirmu vaikea saada, vaikka olis ollu ne 300 päivää putkeen sairauslomalla. Toisaalta, musta tuntuu, että se tuki olis muutenkin pienempi kuin työttömyyskorvaus, että ehkä mä en sitä sitten haluaisikaan. 

Sekin on muuten mun mielestä ihan mänttiä, että sairaana ja työkyvyttömänä pitää eläkepäätöstä odotellessa hakea työttömyyskorvausta. Musta ois järkevämpää, että joko otetaan se hölmö 300päivän sääntö sairauspäivärahapäivistä pois, tai keksittäis sairaille jokin oma tuki. Ei ole mitään mieltä, että työkyvyttömien pitää asioida työkkärin kanssa, kerta sairaana ei voi mitään töitä ottaa kuitenkaan vastaan.

BDI tänään: 51pistettä

Koiramaista mökkielämää

Heipsan ja pahoittelut hiljaiselosta! Viikonloput on nyt vierähtäneet lähinnä mökillä ja arki siitä toipuessa. Sen verran rankkaa tuo mökkielämä nimittäin. Lisäksi päivitin läppäriin windows 10:n ja sen jälkeen koko paska on ollut jumissa ja sen verta hidas, että tekis mieli heittää sillä vesilintua. No mutta nyt pääsin kuitenkin pöytäkoneelle, joten lupaan tälle viikolle ainakin parit kuvapostaukset.

Jokunen viikko sitten Jasukin pääsi tutustumaan Tahvoon, kun pentu pääsi ensimmäistä kertaa mökille. Mua ensin vähän hirvitti, notta tajuaako Jasu, että toinen on sitä huomattavasti pienempi, vai jyrääkö se pennun alleen alta aikayksikön. Yllätykseksi Jasu kuitenkin osasi olla tosi nätisti, joskin alkuinnostuksissa kakara oli vähällä mennä kumoon useampaan otteeseen.

Jasusta uusi kaveri oli kiva, joskin hirveän ärsyttävä. Sillä oli ikävä tapa komentaa räksyttämällä, näykkiä korvista ja roikkua hännässä. Siitä huolimatta Jasu leikki sen kanssa tosi nätisti. Se heittäytyi selälleen ja antoi pennun hyppiä päällään.

paini2


paini

tyypitb 
Vetoleikeissä Jasu antaa pennun voittaa vähän turhankin helposti. Jaskis on vähän liiankin kiltti vässykkä tossukka. Yleensä se vain pitää toisesta päästä löyhästi kiinni ja antaa pennun vetää. Ollaan kyllä yritetty kannustaa Jaskista vetämään kunnolla, koska pennulla on muutenkin vähän turhan iso ego, notta sen ei tosiaankaan tarttis aina voittaa niin helposti.





tyypit3b


tyypit2b

Päätyipä kakara myös ensimmäistä kertaa uimaan. Vahingossa tosin. Tyyppi seikkaili heinikossa vähän turhan lähellä rantaa. Yksi askel liikaa ja molskis! Jasu hyppäsi perään pelastamaan pentureppanaa. Toki se osasi uida ihan luonnostaan, mutta ranta oli sen verran jyrkkä, että pienelle meinasi iskeä paniikki, kun ei päässytkään omin avuin kipuamaan takaisin rantaan. Kaveri oli kastuneena aika säälittävän näköinen reppana.

uimaribtahvo5b

Aika velikultia. ♥
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...