Kuoleman kaipuu



Olen ollut viime viikot taas enemmän kuin puolikuollut. Väsymykselle ei näy loppua, se vain pahenee pahenemistaan ja ajatukset mustenevat sitä mukaa. Olo on niin kamala, että sitä luulee kuolevansa ja hetken päästä jo pelkää, ettei kuolekkaan. Jos nyt jotain positiivista haetaan, niin kela myönsi kolmannen vuoden terapiaa. Siitäkään tosin ei ole ollut viime aikoina hyötyä, koska istun siellä vaan itkemässä ja valittamassa, etten tahdo kuolla, mutten jaksaisi enää elääkään.

Edelleen pahimman epätoivon iskiessä kaipaan mummin luo. Sitten muistan, ettei se ole mahdollista ja tahdon puhua M:n kanssa, kunnes muistan, ettei sekään onnistu. Muita en halua nähdä, joten kolmanneksi paras ja samalla kaikista paskin vaihtoehto on olla yksin ja toivoa kuolemaa.

Viime viikolla julma totuus iski vasten kasvoja. Mitä, jos tämä väsymys ei johdukkaan pelkästään masennuksesta? Mitä jos vain väsyn luonnostaan muita herkemmin? Mitä jos en ikinä tule olemaan tarpeeksi terve selvitäkseni normaalista työelämästä? Jos en käy töissä, asunnon haku vaikeutuu, mutta jos minulla ei ole asuntoa, en todennäköisesti tule olemaan koskaan työkuntoinenkaan.

Sairauspäivät kuluvat pian loppuun. Seuraavaksi haetaan kai eläkettä, jos haetaan. En tosin tiedä miksi sitä täytyy hakea, kun päätös on joka tapauksessa todennäköisimmin kielteinen. Jo ensimmäisellä kerralla asioidessani psykiatrisella poliklinikalla minua varoitettiin tästä. Kaikille muille näytti olevan itsestään selvää, että päätyisin ennemmin, tai myöhemmin tilanteeseen, jossa eläkkeen hakeminen olisi ajankohtaista. ("Kela lähettää sulle jossain vaiheessa paksun nipun papereita eläkkeen hakua varten, mutta sitä ei kannata pelästyä. Todennäköisesti eivät edes myönnä sitä.") Silloin vielä kuvittelin, ettei minun tarvitsisi miettiä mitään eläkkeitä, että paranisin vuoden sisällä. Silloin jaksoin vielä uskoa paranemiseen, sisuun, taisteluun, väkisin jaksamiseen... Nyt en jaksa uskoa enää mihinkään. Työkyvyttömänä, asunnottomana ja yksinäisenä en koe itseäni, enkä elämääni minkään arvoiseksi. Kaikki on vaan samaa paskaa ja turhaa räpiköimistä päivästä toiseen.

Olo alkaa olla todella epätoivoinen. Jos nyt tuntuu siltä, että voisin hypätä junan alle, niin seuraavasta vastoinkäymisestä todennäköisesti teen sen. (Hyvä on, en minä oikeasti aio hypätä junan alle. Kun päätän päiväni teem sen niin, etteivät sivulliset loukkaannu.)

Kommentit

  1. Ensinnäkin, tässä sinne pimeyteen biisi: https://www.youtube.com/watch?v=nyuPWHwZru0&feature=youtube_gdata_player
    Toiseksi oletkohan lukenut basic instinct 2 blogia? Tuntuu että teillä vois synkata hyvin. Hän on myöskin läpikäynyt syvän masennuksen ja taistelee sen kanssa edelleen, vaikka meno nyt ehkä näyttääkin vähän villiltä sydänsuruisen silmin. Tässä linkki: http://basic2.vuodatus.net

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh mikä biisi. Osu ja uppos.

      En oo lukenut, mutta pitääkin käydä kurkkimassa! Kiitti linkkivinkistä! :)

      Poista
  2. Itselläni oli eräänä päivänä vähän samankaltaisia tuntemuksia, kun olimme eroamassa avomieheni kanssa. Tajusin siinä hetkessä kirkkaasti, mitä olet käynyt läpi. Me kuitenkin selvitimme asiat, ja jatkoimme yhdessä. Sen jälkeen voin taas paremmin. Vaikea kuvitella, mitä olisi elää vuosia tuntien noin. sen kuitenkin ymmärsin, että vaikka kuka tahansa olisi silloin sanonut minulle mitä tahansa, se ei olisi auttanut olooni. Mikään ei olisi silloin poistanut pahaa oloani. (Ei ne minunkaan neuvoni sinua varmasti juuri ole auttanut). Ehkä lohduttavin mahdollinen tieto on, että niin moni paranee masennuksestaan ennemmin tai myöhemmin. Sinun täytyy vain uskoa paranemiseen. Toinen avain on seuraan hakeutuminen. Yksin ei pidä jäädä. Tiedän ettei seura hyvin masentuneena kiinnosta, mutta yksinolo vain pahentaa omien ajatuksien kulkua. Olen monasti huomannut, että porukassa olo auttaa, vaikka ensin ei olisi huvittanut lähteä minnekään. Aina on kuitenkin ollut hauskaa (toki alkoholilla on ollut osuutensa, siis sopivasti nautittuna). Yritä olla yhteydessä muihin, vaikka se olisi vaikeaa.

    En halua paljastaa nimimerkkiäni, koska se nykyään kytkeytyy googletunnuksiini, (josta tutut tunnistavat nimenikin), mutta tunnistat minut kyllä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että saitte asiat kuitenkin selvitettyä. Tiedän kyllä, että toivoaan ei pitäisi menettää, mutta on hirveän vaikea uskoa paranevansa, kun jokainen päivä tuntuu olevan vain edellistä huonompi. Ehkä voisin kokeilla välillä olla ottamatta niin hirveitä paineita siitä, että on jotenkin pakko parantua ja hyväksyä viimeinkin se tosiasia, että olen sairas, ehkä sitten voisin vahingossa parantua, tai ainakin stressata vähemmän.

      Ite oon aina viihtynyt enemmän omissa oloissani, kuin seurassa ja usein muiden ihmisten näkeminen vie hirveästi energiaa, joten senkin takia on jotenkin hirveän helppoa olla näkemättä ketään ja jään hirmu helposti yksin. Tokikaan ei ole tervettä ihan täysin lukkiutua yksinään neljän seinän sisään ja yritänkin säännöllisesti nähdä edes yhtä ihmistä kerrallaan.

      Poista
  3. noilla tuntemuksilla sairaalahoito on hyvä ja ainoa ratkaisu, se on vaan niin, että jos sillä itsemurhalla leikittelee, niin joskus se toteutuu aidosti, sinä tarvitset nyt 24.7 suojelua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet varmaan ihan oikeassa. Siinä on tosin se pieni ironinen tosiseikka, että itsemurhaa ajattelevat harvoin haluavat hoitoa ja apua, koska silloin ei ainakaan pääse toteuttamaan sitä viimeistä toivettaan... No, toistaiseksi nää jutut on kuitenkin mulla pystyneet ihan ajatustasolla ja hengissä ollaan. o/

      Poista
  4. Ootko hengissä? :) susta ei oo hetkeen kuulunut mitään :/

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit