keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

En mä sit lähtenykkää, vaik mun pää sanoo ihan muuta ja käskee hyppään



Hei tyypit! Koin nyt velvollisuudekseni tulla ilmoittamaan, että elossa ollaan, ainakin fyysisesti. Väsymys on ollut ihan käsittämätöntä ja nukun n. 20h vuorokaudesta, paitsi niinä päivinä, kun en nuku ollenkaan, mutta olen niin väsynyt, etten jaksa mitään tehdäkään. Näin ollen blogin pitäminenkin on jäänyt vähän retuperälle. Koska en ole tehnyt juuri mitään, ei ole ollut oikein mitään aiheita, joista kirjoittaakaan. Nyt mulla olis kuitenkin pari postausaihetta tuolla odottelemassa, että saan ne viimeisteltyä julkaisukuntoon.

Välillä oon koittanut jaksaa hoidella jotain asioitakin. Kävin polilla tekemässä sosiaalityöntekijän kanssa hakemuksen Niemikotisäätiön jälleenvuokraus asuntoihin ja odotan kutsua haastatteluun, jossa päätetään onko minulla oikeutta ko. asuntoon, vai ei ja jos on, pääsen jonotuslistalle. Jono on ilmeisesti jotakin vuoden luokkaa, mutta jos jonoon pääsee, sieltä aivan varmasti myös asunnon saa. Hakemusta varten tarvittiin myös lääkärin lausunto, joka nyt väittää BDI-pisteideni olevan 40pisteen luokkaa vain siksi, että mulla sattui olemaan takana pari parempaa päivää ja niidenkin paremmuus taisi perustua lähinnä omiin valheellisiin kuvitelmiin, joista mut kyllä palautettiin maan pinnalle aika helvetin nopeasti. Nyt pisteet pyörii taas huomattavasti korkeimmilla leveleillä ja olokin on sen mukainen.

Selvitin myös kuntoutustuki ja työjuttuja ja ymmärsin, että voin ihan hyvin mennä syksyllä töihin, jos siltä tuntuu ja jättää kuntoutustuen siksi aikaa lepäämään, mikäli se on siihen mennessä myönnetty. Ja jos en pystykään tekemään hommia, minun ei tarvitse kuin ilmoittaa siitä ja kuntoutustuki alkaa taas juoksemaan. Tällä ololla ei tosin tartte työnteosta edes haaveilla.

Huomenna lähden mökkeilemään, mutta koitan ensi viikolla taas aktivoitua tämän blogin osalta paremmin. Hyvää ja eri hauskaa vappua kaikille!

torstai 9. huhtikuuta 2015

Kuoleman kaipuu



Olen ollut viime viikot taas enemmän kuin puolikuollut. Väsymykselle ei näy loppua, se vain pahenee pahenemistaan ja ajatukset mustenevat sitä mukaa. Olo on niin kamala, että sitä luulee kuolevansa ja hetken päästä jo pelkää, ettei kuolekkaan. Jos nyt jotain positiivista haetaan, niin kela myönsi kolmannen vuoden terapiaa. Siitäkään tosin ei ole ollut viime aikoina hyötyä, koska istun siellä vaan itkemässä ja valittamassa, etten tahdo kuolla, mutten jaksaisi enää elääkään.

Edelleen pahimman epätoivon iskiessä kaipaan mummin luo. Sitten muistan, ettei se ole mahdollista ja tahdon puhua M:n kanssa, kunnes muistan, ettei sekään onnistu. Muita en halua nähdä, joten kolmanneksi paras ja samalla kaikista paskin vaihtoehto on olla yksin ja toivoa kuolemaa.

Viime viikolla julma totuus iski vasten kasvoja. Mitä, jos tämä väsymys ei johdukkaan pelkästään masennuksesta? Mitä jos vain väsyn luonnostaan muita herkemmin? Mitä jos en ikinä tule olemaan tarpeeksi terve selvitäkseni normaalista työelämästä? Jos en käy töissä, asunnon haku vaikeutuu, mutta jos minulla ei ole asuntoa, en todennäköisesti tule olemaan koskaan työkuntoinenkaan.

Sairauspäivät kuluvat pian loppuun. Seuraavaksi haetaan kai eläkettä, jos haetaan. En tosin tiedä miksi sitä täytyy hakea, kun päätös on joka tapauksessa todennäköisimmin kielteinen. Jo ensimmäisellä kerralla asioidessani psykiatrisella poliklinikalla minua varoitettiin tästä. Kaikille muille näytti olevan itsestään selvää, että päätyisin ennemmin, tai myöhemmin tilanteeseen, jossa eläkkeen hakeminen olisi ajankohtaista. ("Kela lähettää sulle jossain vaiheessa paksun nipun papereita eläkkeen hakua varten, mutta sitä ei kannata pelästyä. Todennäköisesti eivät edes myönnä sitä.") Silloin vielä kuvittelin, ettei minun tarvitsisi miettiä mitään eläkkeitä, että paranisin vuoden sisällä. Silloin jaksoin vielä uskoa paranemiseen, sisuun, taisteluun, väkisin jaksamiseen... Nyt en jaksa uskoa enää mihinkään. Työkyvyttömänä, asunnottomana ja yksinäisenä en koe itseäni, enkä elämääni minkään arvoiseksi. Kaikki on vaan samaa paskaa ja turhaa räpiköimistä päivästä toiseen.

Olo alkaa olla todella epätoivoinen. Jos nyt tuntuu siltä, että voisin hypätä junan alle, niin seuraavasta vastoinkäymisestä todennäköisesti teen sen. (Hyvä on, en minä oikeasti aio hypätä junan alle. Kun päätän päiväni teem sen niin, etteivät sivulliset loukkaannu.)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...