Äärirajoilla

Asioilla on kuulemma tapana järjestyä. Kukahan neropatti senkin on keksinyt. Oma elämäni on viimeiset puolivuotta ollut vain jatkuvaa alamäkeä, eikä se näytä tästä tämän paremmaksi muuttuvan. No mutta minkäs sille voi,  elämän pelissä, joka arpa ei todellakaan takaa voittoa.

Mulla piti olla aika psykiatrille tiistaina, mutta maanantaina soittivat, että aika on peruttu, koska psykiatrini on poissa ainakin tämän viikon. Saan uuden ajan sitten, kun psykiatri joskus palaa. Eivät osanneet sanoa milloin tämä tapahtuu. Hienoa. Kolmannen vuoden terapiahakemus pitäisi olla jo Kelan käsittelyssä, mutta minkäs teet, kun ei ole lääkärin lausuntoa. Jäänee terapia tauolle, jos en saa uutta aikaa psykiatrille ja pian. Toisaalta, se lienee kyllä pienin mun murheistani.

Kerroinko muuten jo, että pyysin vuoden alussa sosiaalityöntekijältä apua asunnottomuuteeni ja hän suositteli, että voisin hakea nuorille tarkoittetuja pitkäaikaisasuntoja. Hänen mielestään oli hyvä idea, että psykiatrini osallistuisi myös alkuhaastatteluuni. No, ensin sosiaalityöntekijä ei saanut psykiatriani kiinni melkein kuukauteen soittopyynnöistä huolimatta ja kun vihdoin sai -  psykiatrini päätti puolestani, etten voi hakea asumisen tuesta nuorille tarkoitettuja pitkäaikaisasuntoja, koska hän haluaa tehdä hakemuksen mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuihin asuntoihin. Tietysti kuulin tästäkin päätöksestä sosiaalityöntekijältä, jolta olin apua tässä asunnottomuus asiassa pyytänyt, enkä suinkaan psykiatriltani. Se, että psykiatri päättää tällaisista asioista minun puolestani on lähes yhtä raivostuttavaa, kuin se, että jos olisin tiennyt, että hän voi auttaa asuntoasioissa ylipäätään, niin tääkin homma oltais saatu alulle jo kesällä. Mutta eipä hän viitsinyt tästä mahdollisuudesta mitään mainita, vaikka hyvin tiesi tilanteeni. Argh! 

Mulla oli koko viikon sellanen olo, että mun täytyy saada vetää perseet ja nollata. Kaveri kutsu mut lauantaina mukaan Hallmarkiin ja päätin lähteä, koska niin moni on kehottanut käymään ulkona. Voisinhan yllättyä positiivisesti. Joo, just! Kaksikymmentä vaille seitsemän hytisin ulkona odottamassa bussia, jotta pääsisin kaverille alottelemaan ja mietin, että mikä helvetin järki tässäkin on. Teki mieli kääntyä takaisin ja mennä vain nukkumaan. Se olisi näin jäkiviisaana ollutkin se paras ratkaisu.

Alkuilta sujui hyvin. Pari lonkeroa ja puolitoista drinkkiä. Nousuhumala, josta selvisin matkalla keskustaan. Narikassa tuli tunne, että palan sisältäpäin. Pistin sen kuumien aaltojen piikkiin, koska niitä on kuukauden sisään tullut taas harva se päivä. Sitten alkoi tuntua, että ilma oli liian paksua ja raskasta hengittää, mutta puistelin ajatuksen pois mielestäni. Tiskillä seistessä alkoi päänsärky. Jostain syystä päähäni iski ajatus, että kohta pyörryn, vaikkei vielä yhtään tuntunut siltä. Olisi pitänyt lähteä, mutta päätin sinnitellä, kun tänne asti oli kerran tultu. Ei mua ole ennenkään yökerhoissa ahdistanut. Mitä helvettiä tää nyt oli? Ehdin tuskin niellä kaverin tarjoaman särkylääkkeen, kun näkökenttä alkoi pimentyä. Oli pakko istua lattialle, koska muuten olisi mennyt taju. En edes tajunnut, että mulla oli paha olo, ennen kuin oli jo liian myöhäistä.


Käteeeni törkättiin vesilasi. Ei mennyt kauaakaan, kun näkö alkoi taas sumentua, oli pakko päästä istumaan. Korvissa humisi. Mulle yritettiin sanoa varmaankin jotain lohduttavaa, mutta kaikki oli pelkkää kohinaa. Kolmannen vessareissun jälkeen oli pakko antaa periksi. Liikaa ihmisiä, liikaa melua. Liikaa kaikkea. Jalat löi loukkua koko sen lyhyen kävelymatkan Kampin terminaaliin. Olo tuntui jotenkin epätodelliselta ja pelkäsin koko matkan, että mitä, jos multa lähtee taju nyt, kun olen ihan yksin. Ei onneksi lähtenyt.

Hyi helvetti. En ehkä uskalla mennä ulos enää ikinä.


Kommentit

  1. Olit kai syönyt ihan hyvin? Vaikuttaa paljon. Sit lisäks, taidat juoda aika harvoin, jollon toleranssi laskee. Ehkä toi oli sulle liian iso määrä. Vettäki on hyvä välil juoda, ei tule nestehukka. Ei kai tolle oikein muita selityksiä löydy...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. olin syöny ja juonu (siis tuoremehua ja vettä, sekä ennen juomista, että siinä välissä). Yleensähän juon tyhjään vatsaan, enkä juo välissä pisaraakaan vettä tms. ja juon huomattavasti isompia määriä ilman, että siitä seuraa mitään muuta, kuin toivottu humala. Joten sehän tässä vähän ihmetyttääkin. :D Olo kuitenkin helpotti kummasti heti, kun pääs ulos, joten veikkaisin jonkinlaista ahdistuskohtausta tms, vaikka mulle turhankin tuttu puristava tunne tällä kertaa puuttuikin.

      Poista
  2. No sitähän se tietenkin oli. Ei ihme, jos et käy kovin usein ulkona. Sun pitäisi liikkua enemmän (siis muuallakin kuin ravintoloissa). Luulisi auttavan. Etenet vain varovaisesti...

    Ei taaskaan toimi wordpress-tunnukset, eikä anna edes nimetön vaihtoehtoa. Noi toimii usein huonosti. Pakko sitten käyttää nimeä, vaikka en haluaisi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, kun julkiset kulkuneuvotkin on niin ahdistavia, etenkin ruuhka-aikaan, ettei ihan hirmusti huvita liikkua minkään ja sit taas mitä harvemmin missään käy, niin sitä suuremmaks se kynnys taas kasvaa lähteä... Vaikeita juttuja!

      Höö. Mikähän siinä nyt mättää. :/

      Poista
  3. Onhan se vaikeaa, muttei onneksi mahdotonta! On sulla paljon elämää hankaloittavia asioita. Silti uskon, että sullekin koittaa vielä toisenlainen aika, kunhan et vaan luovuta! Älä jää virran vietäväksi, tai käy huonosti! Taistele vaan vastaan. Et voi ehkä kovin paljon vaikuttaa kaipaukseesi, mutta noihin muihin asioihin voit. Kun ne on hoidettu, pystyt elää normaalimpaa elämää, ja unohdat vielä M:nkin. Sulla on vaan liikaa aikaa ajatella. Toisin sanoen, mene ulos, vaikka se tuntuisi vaikealta. Etene pienin askelin (aluksi vaikka pieni lenkki tms.) Ei kerralla liian rankkoja reissuja.

    Ainakaan et ole yksin tuon vaivan kanssa. Meidän kaveripiirissä on monia saman vaivan kanssa enemmän tai vähemmän kamppailevia. Oikeastaan en tunne juuri ketään, jolla ei joskus olisi ollut vastaavia kokemuksia. Ikä ja kokemuskin kyllä tekee tehtävänsä, kun olet hyväksyvämpi itseäsi kohtaan, etkä käperry kuoreesi, jonne voi helposti hukkua...Selviät tosta kaikesta vielä aivan varmasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä ihan totta. Musta vaan nimenomaan tuntuu, etten mä voi juurikaan vaikuttaa kovinkaan moneen asiaan. Esim. asunnottomuuteen ja terapian jatkumiseen. Siitä tulee kovin avuton olo, kun ei voi oikein tehdä muuta, kuin odottaa ja toivoa parasta.

      Niinhän ne sanoo, että pohjalta ei pääse, kuin ylöspäin. Eiköhän se pohja kohta tule vastaan. :P Niin... Ja onneksi on tuo koira, sen kanssa voi ainakin harjotella noita pidempiä lenkkejä. :)

      Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

      Poista
    2. Niin ja kiitos vielä, että jaksat aina olla tsemppaamassa! ^^

      Poista
  4. Ainiin nojoo, noi kaks asiaa on tosiaan myös niitä, mihin et voi kovin paljon vaikuttaa. Mä mietin enemmänkin noita henkisen puolen juttuja, kuten toi ahdistus, ja unettomuus, joiden hoitaminen auttaisi masennukseenkin, joka taas auttaisi ikävään. Se on aikalailla ketjureaktio...Hyvä puoli on se, että ahdistukseen ei ainakaan voi kuolla, vaikka se saattaa siltä joskus tuntuakin...eli tulta päin vaan! Pelkäät varmasti jotain kamalaa tapahtuvan (kohtauksen iskiessä), mutta mitään kamalaahan ei oikeasti tapahdu. Sillä on hyvä lohduttautua!

    On muuten ehkä vähän hassua, kun tykkään yrittää auttaa muita näissä ongelmissa, vaikka itselläkin on välillä kamppailemista, varsinkin tän pimeän vuodenajan keskellä. Useimmiten on kuitenkin suht ok olo, ja mä kirjoitan lähinnä vaan sillon...Kaipa se on niin, että tulee itsellekin parempi mieli, jos voi auttaa jotakuta toista. Kannattaahan meidän samaa kokeneiden pitää yhtä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kyllä niin totta ja sitten taas toisaalta jos ees noi perusasiat olis kunnossa, niin ainakaan niiden vatvomisen takia ei tarttis menettää yöuniaan. Pitää varmaan pyytää taas propralia tuohon ahdistukseen. Se yleensä auttaa siihen, joskin tuntuu alentavan verenpainetta sen verran tehokkaasti, että alkaa väsyttää ihan hulluna ja nukahtelen melkein pystyyn. Toisaalta korjaantuis toi unettomuuskin varmaan siinä samalla. :'D En muista oonko koskaan pelänny kohtauksen aikana esim. kuolevani. Sen sijaan oon kyllä pelänny sitä pyörtymistä. Oon niin varma, että kolautan kuitenkin pääni johonkin kivaan paikkaan ja saan vähintään jonkun halvauksen. No siinä olikin kiva pikku kauhuskenaario. Pahimpina kohtauksina oon taas lähinnä toivonu, että kuolisin, jotta se olo lähtis pois. No, onneks noi kohtaukset ei oo oikeesti kovin pitkäkestosia, vaikka tuntuvatkin kestävän ikuisuuden.

      Mäkin tykkään yrittää auttaa muita silloin, kun vaan jotenkin kykenen. Vertaistuki on kyllä paras tuki. :)

      Poista
  5. Toi oli selvä paniikkihäiriökohtaus,ei kannata ottaa viinaa psyykelääkkeitten kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei, hyvä että selvisi! Psyykelääkkeillä ei ole mitään tekemistä tuon kanssa. Oon samoja lääkkeitä syöny sen verran pitkään ilman mitään ongelmaa. :) Paniikkikohtauksia sen sijaan olen saanut monesti ilman alkoholia, joskin niihin on aina ennen kuulunut selvä hengenahdistus.

      Poista
  6. joo paniikkihäiriö,
    onks joku nii surkeesti ett tollasii tulee...sä oot milettömän kaunis ym. friidu nii "meditoi" noi juttus pois.
    mul oli joskus sama...mä en päässy ees kauppaa...sit kelasin v%&/ jos mä meen niin meen, jos kuolen nii kuolen....tässä mä oon... vahvempana ku koskaan. Toivon parasta mut kelaa/meditoi...sä pystyt siihen. t: Janne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mikäpä mulla ei olis surkeesti... :D Mut kiitti hei, mä yritän!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit