Murder Scenes

Ei niin hilpeä aamulenkki...

Täällä vain idiootit neuvoo mua

Olen ollut viime viikot tavallista stressaantuneempi ja ahdistus on ollut hengityksen kanssa tasoa kala kuivalla maalla.

Mulla piti olla aika psykiatrille jo viime kuussa, mutta aika peruuntui yllättäen psykiatrin poissaolon takia. Toimistosta ilmoitettiin vain, että psykiatrini ilmoittaisi minulle uuden ajan palattuaan. Meni kaksi viikkoa, eikä kuulunut mitään. Maanantaina soitin ja sain psykiatrille puhelinajan seuraavaksi päiväksi. Onneksi hänellä oli tapaamisaikoja vielä tälle päivälle.

Käynnin pääasiallinen syy oli B-lausunnon saaminen terapian kolmatta vuotta varten. Tämä vuosi päättyy tämän kuun lopussa, joten asialla oli tosiaan hippusen kiire!

Toinen tärkeä asia oli tämä asunnottomuuteni. Kerroin jo aikaisemmin, kuinka olin hakenut sosiaalityöntekijältä apua nuorten pitkäaikaisasuntojen hakemiseen ja kuinka psykiatrini oli tälle sanonut, että haettaisiin mulle mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuja asuntoja, joten hakemusta nuorten asuntoihin ei tehtäisi ollenkaan.

Tänään asunnottomuuteni tullessa puheeksi psykiatri kuitenkin ilmoitti, että voi voi, hän ei voi auttaa asiassa mitenkään! Eli ensin hän eväsi mahdollisuuteni nuorille tarkoitettuihin asuntoihin ja nyt tämä! Tarttisin jonkun jämäkän tukihenkilön hoitamaan mun asioita ja pitämään mun puolia, kun en itse siihen ole kykenevä.

Kaupanpäällisiksi lääkeannostani nostettiin kolminkertaiseksi ja sain sairaslomaa toukokuun loppuun (mutten sairasloma todistusta), joka tietää jo valmiiksi olemattien tulojeni tippumista alle puoleen ja paperisotaa työkkärin ja kelan kanssa. Nyt täytyy vaan toivoa, että sekä sairaslomahakemus, että terapiaa varten kirjoitettu lausunto todella päätyvät kelaan. On nimittäin käynyt niinkin, että tämä "pikku seikka" on tohtorilta pariin kertaan unohtunut. Laskun hän on kyllä kivasti muistanut toimittaa tekemättömästä työstä. Lisäksi täytynee toivoa, että mun sairaslomapäivät riittää, niitä kun ei liene, kuin lähemmäs 100 päivää jäljellä.

Nyt mulla on ehkä mahdollisuus jatkaa terapiaa vielä kolmannen vuoden, mikäli Kela niin sallii, mutta minulla ei vaan ole enää varaa siihen. Ironista tämä elämä.

Sitten psykiatrini vielä ihmettelee miksi koen halua hypätä junan alle. Saatana.

Back to the 60's

Päädyin torstaina värjäämään kuontaloni, joka alkoi päivä päivältä muistuttaa enemmän keltaista, kuin makoisaa karamelliä. Värin piti olla "herkullinen toffee", mutta lopputulos oli paljon, paljon tummempi. Haitanneeko tuo, kun mun päässä ei tunnetusti kuitenkaan pysy mikään väri kovin kauaa. Toisaalta tämä oli ensimmäinen kerta, kun kokeilin kevytväriä, joten saattaapi olla, että mun tuurilla tää on sitten tarrannutkin kiinni jäädäkseen.

Ja kyllä, katsoin maanantain MOT:in ja ei, en oppinut siitä mitään. Kuten hiusvärihyllyllä vastaan tullut nainen totesi: "ei sitä osaa pelätä, kun ei ole ennenkään mitään sattunut". Se on sitten sen ajan murhe, kun sen yhden kerran sattuukin. Oon kyllä henkilökohtasesti sitä mieltä, että ennemmin sairastun esimerkiksi syöpään, kun saan allergisen reaktion hiusväreistä. Ai niin, mähän sairastuin siihen jo.

Toissapäivänä kävin toimimassa serkun hius- ja meikkimallina. Teemana 60-luku ja päässä sen verran rautaa, että turvatarkastuksia oli syytä vältellä. Voipi olla, että revin pinnejä päästäni vielä viikonkin päästä. Olen aina pitäny itseäni ihan kaljurottana, mutta nähdessäni upean lopputuloksen, en voinut uskoa, että se kaikki oli ihan oikeasti mun omaa tukkaa!

On kyllä aina yhtä kivaa päästä toisten laitettavaksi varsinkin, jos kyseessä on ammattilainen, tai tuleva sellainen. Itse en osaa laittaa hiuksia yhtään ja olen ihan surkea kulmakarvojen ja silmänrajausten kanssa niin, että oikeastaan vähän harmitti, että meikit oli pestävä poiskin.

Sääli, ettei tiedossa ollut mitään teemabileitä. Nyt meni aivan loistava lookki sillä tavoin vähän hukkaan, kun nyhjäsin ja fiilistelin vaan itekseni. No, olipahan ainakin astetta coolimpi koiran ulkoilutus look.

Kuva: Janita

Äärirajoilla

Asioilla on kuulemma tapana järjestyä. Kukahan neropatti senkin on keksinyt. Oma elämäni on viimeiset puolivuotta ollut vain jatkuvaa alamäkeä, eikä se näytä tästä tämän paremmaksi muuttuvan. No mutta minkäs sille voi,  elämän pelissä, joka arpa ei todellakaan takaa voittoa.

Mulla piti olla aika psykiatrille tiistaina, mutta maanantaina soittivat, että aika on peruttu, koska psykiatrini on poissa ainakin tämän viikon. Saan uuden ajan sitten, kun psykiatri joskus palaa. Eivät osanneet sanoa milloin tämä tapahtuu. Hienoa. Kolmannen vuoden terapiahakemus pitäisi olla jo Kelan käsittelyssä, mutta minkäs teet, kun ei ole lääkärin lausuntoa. Jäänee terapia tauolle, jos en saa uutta aikaa psykiatrille ja pian. Toisaalta, se lienee kyllä pienin mun murheistani.

Kerroinko muuten jo, että pyysin vuoden alussa sosiaalityöntekijältä apua asunnottomuuteeni ja hän suositteli, että voisin hakea nuorille tarkoittetuja pitkäaikaisasuntoja. Hänen mielestään oli hyvä idea, että psykiatrini osallistuisi myös alkuhaastatteluuni. No, ensin sosiaalityöntekijä ei saanut psykiatriani kiinni melkein kuukauteen soittopyynnöistä huolimatta ja kun vihdoin sai -  psykiatrini päätti puolestani, etten voi hakea asumisen tuesta nuorille tarkoitettuja pitkäaikaisasuntoja, koska hän haluaa tehdä hakemuksen mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuihin asuntoihin. Tietysti kuulin tästäkin päätöksestä sosiaalityöntekijältä, jolta olin apua tässä asunnottomuus asiassa pyytänyt, enkä suinkaan psykiatriltani. Se, että psykiatri päättää tällaisista asioista minun puolestani on lähes yhtä raivostuttavaa, kuin se, että jos olisin tiennyt, että hän voi auttaa asuntoasioissa ylipäätään, niin tääkin homma oltais saatu alulle jo kesällä. Mutta eipä hän viitsinyt tästä mahdollisuudesta mitään mainita, vaikka hyvin tiesi tilanteeni. Argh! 

Mulla oli koko viikon sellanen olo, että mun täytyy saada vetää perseet ja nollata. Kaveri kutsu mut lauantaina mukaan Hallmarkiin ja päätin lähteä, koska niin moni on kehottanut käymään ulkona. Voisinhan yllättyä positiivisesti. Joo, just! Kaksikymmentä vaille seitsemän hytisin ulkona odottamassa bussia, jotta pääsisin kaverille alottelemaan ja mietin, että mikä helvetin järki tässäkin on. Teki mieli kääntyä takaisin ja mennä vain nukkumaan. Se olisi näin jäkiviisaana ollutkin se paras ratkaisu.

Alkuilta sujui hyvin. Pari lonkeroa ja puolitoista drinkkiä. Nousuhumala, josta selvisin matkalla keskustaan. Narikassa tuli tunne, että palan sisältäpäin. Pistin sen kuumien aaltojen piikkiin, koska niitä on kuukauden sisään tullut taas harva se päivä. Sitten alkoi tuntua, että ilma oli liian paksua ja raskasta hengittää, mutta puistelin ajatuksen pois mielestäni. Tiskillä seistessä alkoi päänsärky. Jostain syystä päähäni iski ajatus, että kohta pyörryn, vaikkei vielä yhtään tuntunut siltä. Olisi pitänyt lähteä, mutta päätin sinnitellä, kun tänne asti oli kerran tultu. Ei mua ole ennenkään yökerhoissa ahdistanut. Mitä helvettiä tää nyt oli? Ehdin tuskin niellä kaverin tarjoaman särkylääkkeen, kun näkökenttä alkoi pimentyä. Oli pakko istua lattialle, koska muuten olisi mennyt taju. En edes tajunnut, että mulla oli paha olo, ennen kuin oli jo liian myöhäistä.

Käteeeni törkättiin vesilasi. Ei mennyt kauaakaan, kun näkö alkoi taas sumentua, oli pakko päästä istumaan. Korvissa humisi. Mulle yritettiin sanoa varmaankin jotain lohduttavaa, mutta kaikki oli pelkkää kohinaa. Kolmannen vessareissun jälkeen oli pakko antaa periksi. Liikaa ihmisiä, liikaa melua. Liikaa kaikkea. Jalat löi loukkua koko sen lyhyen kävelymatkan Kampin terminaaliin. Olo tuntui jotenkin epätodelliselta ja pelkäsin koko matkan, että mitä, jos multa lähtee taju nyt, kun olen ihan yksin. Ei onneksi lähtenyt.

Hyi helvetti. En ehkä uskalla mennä ulos enää ikinä.