tiistai 24. helmikuuta 2015

Itseironiaa jo vuodesta 2010

Viime torstaina oli sellainen olo, että nyt en enää kestä. Minusta oli pitkän aikaa tuntunut, kuin kehoani puristaisi korsetti, jonka nyörejä kiristettiin jatkuvasti tiukemmalle ja tiukemmalle. Puristi, henki ei kulkenut. yritin rentoutua, mutta sitä enemmän minua puristettiin kasaan, mitä enemmän yritin pyristellä vastaan. Kysyin ystävältäni, koska tää paska olo loppuu. Vastaus oli hyvin yksiselitteinen: paska ei lopu koskaan.

Terapiassa puhuttiin ahdistuksestani. M:stä. Siitä, kuinka haluan sen vain pois päästäni niin, että tämä olo helpottuu. Halusin lakata kaipaamasta ja välittämästä. Ei ilmeisesti olisi taaskaan pitänyt sanoa mitään. Terapeutin kysymys meinasi nimittäin saada minut raivon partaalle.

"Oletko sä tavannut hänet?" MITÄ!? Musta tuntuu, että se ihminen ei ole kuunnelluut sanaakaan mitä olen viime viikkoina sanonut. Miten ihmeessä olisin voinut nähdä ihmisen, joka ei halua edes puhua minulle!? Ei, en ole nähnyt. Sehän se ongelma tässä onkin.

Avun sijaan sain kuulla taas itsestäänselvyyksiä.  Päivän paras oli ehkä tämä: "yleensä, jos jokin jää vaivaamaan mieltä se kertoo, että asioita on jäänyt käsittelemättä ja selvittämättä". No shit sherlock!? Vielä kun se kertoisi miten selvitetään mieltä vaivaavat kysymykset joihin vastauksen tietää vain ihminen, jonka kanssa et ole puheväleissä. 

"Pura se ulos. Puhu, kirjoita, tai piirrä." Voi hyvä tavaton! Ihan, kun mä en olis yrittänyt. "Haluatko kokeilla silmänliikkeitä? Voitaisiin kiinnittää nuo tuntemukset kehoosi". Joo kiitti ei, ei todellakaan. Ihan kun mun keho ei olisi ihan tarpeeks kiinni näissä tuntemuksissa. Suostuin piirtämään, vaikka tiesin ennestään, ettei se mitään auta. Ajatus oli niin naurettava, että nauroin oikeasti ääneen. Terapeutti tulkitsi sen jotenkin hyväksi jutuksi. Voi luoja. 

Arvasin mitä oli tulossa ennen kuin terapeutti avasi suunsa. Tehtävänä oli piirtää miltä tuntuisi, kun tuntisin oloni jälleen hyväksi. Sen jälkeen piti piirtää toinen kuva, joka kuvasti tämän hetkistä olotilaani. Toistaessani käsin piirtäen kuvaa, jonka olin piirtänyt monta vuotta aikaisemmin koneella, en voinut olla virnuilematta. Tilanne oli vähintäänkin ironinen. Miten minun elämäni onkin voinut toistaa samaa kaavaa niin monta vuotta..? Miksi mun elämä on näin paskaa? Vitsi vitsi. Kuten olen aikaisemminkin todennut:  Se on halpaa ironiaa, kuten riippuvuuteni sinusta.

Tässä teille aina ajankohtaista itseironiaa vuodelta 2010:


Tämän vuotiseen versioon piirsin sydämeni puolikkaan M:n takataskuun. Siellä se on nytkin murskana M:n tietämättä. Vitsi vitsi. 

Terapian jälkeen oloni ei ollut ainakaan yhtään parempi. Lopulta tulin siihen tulokseen, ettei minulla ollut enää mitään menetettävää. Mikäli aikoisin hypätä junan alle ja kuolla, voisin yhtä hyvin yrittää vielä kerran ennen sitä. Näppäilin M:lle viestin ja keskityin katsomaan elokuvaa. (Kuutamolla ei ehkä suuren samaistumisen vuoksi ollut sittenkään se paras vaihtoehto.) Suureksi yllätykseksi M vastasi. Sydän hyppäsi kurkkuun ja jätti muutaman lyönnin väliin odottaessani viestin aukeamista. 

Hän ei vihannut minua, eikä ollut enää vihainen. Olin kertakaikkiaan huojentunut. En tiedä voiko meistä koskaan tulla ystäviä, mutta ainakin olemme puheväleissä. Se lohduttaa minua enemmän, kuin mikään aikoihin. Ehkä tämä on vähän niin kuin tupakkalakko. On paljon helpompaa lopettaa tupakointi, kun kaapissa on yksi aski odottamassa ihan vaan siltä varalta, mikäli sattuisi tekemään mieli. Se tuntuu ihan loogiselta. Kaikki kielletty muuttuu aina yhtäkkiä kumman kiinnostavaksi. Janotaanhan kiellettyä hedelmääkin nimenomaan siksi, että se on kielletty. Kuka nyt hedelmiä vapaaehtoisesti söisi..? 

6 kommenttia:

  1. Mielestäni on vaarallista, että ystävystyisitte uudestaan, ennenkuin olet päässyt yli M:stä. Ennen sitä sinun ei pitäisi olla yhteydessä häneen. Käännän vain puukkoa haavassa.

    Mitä terapiaan tulee, ei se kovin paljon auta, jos et itse (siis pääsi) ole valmis muutokseen. Kerro terapeutillesi, mikä toimii, mikä ei, ettet tuhlaa aikaasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä on, ehkä ei. Tuskin meistä mitään ystäviä tulee vielä piiiitkäään aikaan. En vain pystynyt enää elämään niin, että mietin 24/7 vihaako hän minua, vai ei.

      Se se ongelma kai onkin, kun en tiedä mikä sitten toimisi, kun tuntuu ettei mikään auta mihinkään. No eipä tarvitse terapiaakaan kohta enää miettiä, kun psykiatrille tuntuu olevan mahdotonta saada aikaa, jotta saisin lausunnon terapian jatkohakemusta varten.

      Poista
  2. Huh ja nytkö alat haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta? Harvoin eron jälkeen tullaan ystäväksi, sun pitäisi vaan ymmärtää, että jokainen yhteydenotto lisää vaan sun tuskaa, et sinä voi elää elämääsi seuraten, mitä M tekee, vaan hankittava oma elämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuka mistään tulevaisuudesta on puhunut? Juurihan sanoin, että meistä tuskin tulee ystäviä. Vastahan minä olin tappamassa itseäni, koska en kuullut hänestä ja kas kummaa, että otettuani häneen yhteyttä oloni helpotti heti. Nyt kun tiedän, että voin ottaa yhteyttä, jos siltä tuntuu, en koe siihen enää niin suurta tarvetta. Parempi toki varmaan olisi, jos olisin vaan hypännyt sen junan alle. :))

      Poista
  3. Keksi hei nainen jotain tekemistä itsellesi, ettet miettisi koko ajan exääsi. Kummasti helpottaa jos ei koko ajan ruoki itse ajatusta että olet tosi onneton ja yksinäinen. Päätä ettet ole. Yritä edes.
    Se juna meni, turha yrittää pitää kiinni siitä ihmisestä, tai haaveilla mistään ystävyydestä ainakaan.. Olet sanonut, ettet halua tulla katkeraksi vanhaksi piiaksi. Tällä menolla sinusta varmasti tulee sellainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin... Se vaan, kun mitään ei jaksa ja mikään ei kiinnosta. Hyvänä päivänä nukun 15tuntia, huonona en ollenkaan... Ja kattoon tuijotelessa ja unta odotellessa ei paljon muuta tekemistä olekaan, kuin ajatella. Voisin kuvitella, että pelkät erot on vaikeita, masennus ei sitä hirveesti helpota.


      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...