1,5v syöpäkontrolli

Minulla oli eilen syöpäkontrolli. Se on auttamatta yksi niistä asioista joihin ei vain ikinä totu, niin kuin ei sairaaloihinkaan. Minua ahdistaa pelkkä ajatuskin sairaalasta. Kaikki ne sairaudet ja sairaat ihmiset. Se haju. Se tunnelma. Se hyvä puoli Naistenklinikassa kuitenkin on, että jostain syystä se ei oikeastaan edes haise sairaalalta.

Ennen pääovea vastaani oli tullut kolme hehkuvaa pariskuntaa. Ironista miten saman katon alla tapahtuu jotain niinkin kaunista, kuin uuden elämän syntymä ja samaan aikaan osa naisista miettii toisella osastolla selviääkö syövästään elossa. Puolituntia odottelua jatkuvasti hoitajia ties minne huutelevan taulun alla oli korville yhtä tuskaa. Minua vastapäätä olevassa pukuhuoneessa ravasi hiuksensa menettäneitä vanhempia naisia. He kaikki vaikuttivat ihailtavan hyväntuulisilta ja pirteiltä. Tunsin itseni jotenkin etuoikeutetuksi. He kävivät hoidoissa, kun minä stressasin pelkkää kontrollia. Olisin ihan yhtä hyvin voinut olla yksi heistä. Mielessä vilisi tuhat ja yksi kysymystä - päälimmäisenä ja pahimpana: mitä jos...

Tavallisesti huoneeseen kutsuu hoitaja, nyt sen teki lääkäri itse. Tällä kertaa nainen (voi luojan kiitos) ja vieläpä tuttu sellainen. Hänen hymynsä tarttui minuun niin, että unohdin kaikki vaivani ja suustani lipsahti taas liian aikaisin "ihan hyvin", lääkärin kysyessä kuinka olen voinut. Se on kummallista, miten sellaiset asiat, kuten pistävät kivut unohtuvat sillä sekuntilla, kun ne lakkaavat vaivaamasta, vaikka juuri edellisiltana olin maannut kippurassa etsimässä varsinaista kipupistettä. Toisaalta, stressistä aiheutuva rintakipu ja masennuksen aiheuttama väsymys tuskin kiinnostaisivat onkologiani muutenkaan. Jätän ne asiat mieluusti psykiatrini huoleksi.

Ultrassa ei näkynyt mitään poikkeavaa. Testien tulokset saan kuukauden sisään, jos niistä jotakin ilmenee. Mikäli soittoa ei kuulu, voisin kuulemma olla huoletta. Ymmärrän, että ihmisillä on muutakin tekemistä, kuin harrastaa turhia puhelinsoittoja mikäli mikään ei ole vialla, mutten silti pysty lakata ajattelemasta mahdollisuutta, että he vain unohtavat soittaa. Seuraava aika on kuitenkin vasta reilun puolenvuoden päästä. Puolivuotta on pitkä aika kasvatella sisällään mitä tahansa. Toki, jos jotakin ilmenee voin soittaa heille koska tahansa ja he voivat järjestää minulle omien sanojensa mukaan ajan vaikka heti. Se nyt ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta oli kuitenkin hirmu mukavasti sanottu.

Jokatapauksessa on melko lohdullista tietää, että edes osa minusta on varmasti kunnossa.




Kommentit

Suositut tekstit