tiistai 24. helmikuuta 2015

Itseironiaa jo vuodesta 2010

Viime torstaina oli sellainen olo, että nyt en enää kestä. Minusta oli pitkän aikaa tuntunut, kuin kehoani puristaisi korsetti, jonka nyörejä kiristettiin jatkuvasti tiukemmalle ja tiukemmalle. Puristi, henki ei kulkenut. yritin rentoutua, mutta sitä enemmän minua puristettiin kasaan, mitä enemmän yritin pyristellä vastaan. Kysyin ystävältäni, koska tää paska olo loppuu. Vastaus oli hyvin yksiselitteinen: paska ei lopu koskaan.

Terapiassa puhuttiin ahdistuksestani. M:stä. Siitä, kuinka haluan sen vain pois päästäni niin, että tämä olo helpottuu. Halusin lakata kaipaamasta ja välittämästä. Ei ilmeisesti olisi taaskaan pitänyt sanoa mitään. Terapeutin kysymys meinasi nimittäin saada minut raivon partaalle.

"Oletko sä tavannut hänet?" MITÄ!? Musta tuntuu, että se ihminen ei ole kuunnelluut sanaakaan mitä olen viime viikkoina sanonut. Miten ihmeessä olisin voinut nähdä ihmisen, joka ei halua edes puhua minulle!? Ei, en ole nähnyt. Sehän se ongelma tässä onkin.

Avun sijaan sain kuulla taas itsestäänselvyyksiä.  Päivän paras oli ehkä tämä: "yleensä, jos jokin jää vaivaamaan mieltä se kertoo, että asioita on jäänyt käsittelemättä ja selvittämättä". No shit sherlock!? Vielä kun se kertoisi miten selvitetään mieltä vaivaavat kysymykset joihin vastauksen tietää vain ihminen, jonka kanssa et ole puheväleissä. 

"Pura se ulos. Puhu, kirjoita, tai piirrä." Voi hyvä tavaton! Ihan, kun mä en olis yrittänyt. "Haluatko kokeilla silmänliikkeitä? Voitaisiin kiinnittää nuo tuntemukset kehoosi". Joo kiitti ei, ei todellakaan. Ihan kun mun keho ei olisi ihan tarpeeks kiinni näissä tuntemuksissa. Suostuin piirtämään, vaikka tiesin ennestään, ettei se mitään auta. Ajatus oli niin naurettava, että nauroin oikeasti ääneen. Terapeutti tulkitsi sen jotenkin hyväksi jutuksi. Voi luoja. 

Arvasin mitä oli tulossa ennen kuin terapeutti avasi suunsa. Tehtävänä oli piirtää miltä tuntuisi, kun tuntisin oloni jälleen hyväksi. Sen jälkeen piti piirtää toinen kuva, joka kuvasti tämän hetkistä olotilaani. Toistaessani käsin piirtäen kuvaa, jonka olin piirtänyt monta vuotta aikaisemmin koneella, en voinut olla virnuilematta. Tilanne oli vähintäänkin ironinen. Miten minun elämäni onkin voinut toistaa samaa kaavaa niin monta vuotta..? Miksi mun elämä on näin paskaa? Vitsi vitsi. Kuten olen aikaisemminkin todennut:  Se on halpaa ironiaa, kuten riippuvuuteni sinusta.

Tässä teille aina ajankohtaista itseironiaa vuodelta 2010:


Tämän vuotiseen versioon piirsin sydämeni puolikkaan M:n takataskuun. Siellä se on nytkin murskana M:n tietämättä. Vitsi vitsi. 

Terapian jälkeen oloni ei ollut ainakaan yhtään parempi. Lopulta tulin siihen tulokseen, ettei minulla ollut enää mitään menetettävää. Mikäli aikoisin hypätä junan alle ja kuolla, voisin yhtä hyvin yrittää vielä kerran ennen sitä. Näppäilin M:lle viestin ja keskityin katsomaan elokuvaa. (Kuutamolla ei ehkä suuren samaistumisen vuoksi ollut sittenkään se paras vaihtoehto.) Suureksi yllätykseksi M vastasi. Sydän hyppäsi kurkkuun ja jätti muutaman lyönnin väliin odottaessani viestin aukeamista. 

Hän ei vihannut minua, eikä ollut enää vihainen. Olin kertakaikkiaan huojentunut. En tiedä voiko meistä koskaan tulla ystäviä, mutta ainakin olemme puheväleissä. Se lohduttaa minua enemmän, kuin mikään aikoihin. Ehkä tämä on vähän niin kuin tupakkalakko. On paljon helpompaa lopettaa tupakointi, kun kaapissa on yksi aski odottamassa ihan vaan siltä varalta, mikäli sattuisi tekemään mieli. Se tuntuu ihan loogiselta. Kaikki kielletty muuttuu aina yhtäkkiä kumman kiinnostavaksi. Janotaanhan kiellettyä hedelmääkin nimenomaan siksi, että se on kielletty. Kuka nyt hedelmiä vapaaehtoisesti söisi..? 

tiistai 17. helmikuuta 2015

Kaipaus on liian suuri

Ajan pitäisi kuulemma parantaa, mutta minusta tuntuu edelleen, että tämä menee vain päivä päivältä pahemmaksi. Olen yrittänyt olla purkamasta näitä juttuja enää tänne, koska  minua alkaa itseänikin jo ärsyttää tämä kaipauksen hiipumattomuus, mutta nyt on kai annettava periksi, etten tee jotain vielä tyhmempää.

Minulla on edelleen ihan sietämätön ikävä M:mää. Edelleen joka kerta, kun puhelin piippaa sydämeni jättää yhden lyönnin välistä, vaikka tiedän, ettei se ikinä ole hän. Se ei enää koskaan tule olemaan hän.


On kulunut yli viisi piinallista viikkoa siitä, kun M pisti välit poikki. Viime viikko oli erityisen vaikea, koska jos olisimme yhä yhdessä, silloin olisi ollut 11:sta vuosipäivämme. Ystävänpäiväkään ei varsinaisesti ollut mitään herkkua sekään. Tänään ei kyllä tunnu yhtään paremmalta. Mietin jatkuvasti mitä hänelle kuuluu ja vihaako hän minua yhä yli kaiken, vai onko hän kenties jo unohtanut nimenikin. Otan jatkuvasti puhelimeni käteen näppäilläkseni hänelle viestin ja pyyhkiäkseni sen sitten taas pois. Ei hän kuitenkaan vastaisi. Pahimmassa tapauksessa suuttuisi vain entisestään, jos vain mahdollista. Turpaan tulisi ja kovaa joka tapauksessa. Lupasinhan olla ottamatta enää yhteyttä. Tämä on elämäni vaikein lupaus.


Välillä ajattelen, että olisi helpompaa, jos hän olisi kuollut. En tietenkään tarkoita, että haluaisin hänen olevan kuollut. En missään tapauksessa! Tarkoitan vain, että olisi helpompaa, kun häneen ei edes voisi ottaa yhteyttä, vaikka haluaisi. Nyt voin, mutten saa ja se on vielä pahempaa.

On mutenkin ihan hullua, että hän on vihainen minulle. Minunhan tässä pitäisi olla vihainen! Hänhän se tässä on viimeiset vuodet kohdellut minua kaltoin, Haukkunut ja huutanut, pettänyt ja valehdellut ja saanut uskomaan valheisiinsa. Hän se sai minut viimeiseen asti uskomaan, että meistä voisi vielä tulla jotakin, kunnes yhtäkkiä olikin parisuhteessa toisen naisen kanssa. Hän särki sydämeni, eikä ollut siitä yhtään pahoillaan.



Tämä on tuskastuttavaa. Nukun, jotta en ajattelisi häntä, mutta ei se auta. Hän tulee uniini. Hänen naisensakin tulee uniini. Se ei tosin ole mitään uutta. Olenhan joka kerta nähnyt vähintään kerran unta, jossa M pettää kulloistakin naisystäväänsä jonkun toisen kanssa. Tästä unesta teki erilaisen vain se, että hän katui tekoaan niin paljon, että kertoi siitä itkien nykyiselleen ja sai kaiken anteeksi, koska kolmas osapuoli oli ollut "vain joku nainen", enkä minä. Miksi minun täytyy aina olla se, joka ottaa turpiinsa, jopa omissa unissani? Alitajuntanikin on ilmeisesti minua vastaan. Mahtavaa.

Lisäksi minulla on ihan h****tin hirveä ikävä kaikkia sen sukulaisiakin. (Terkkuja vaan, jos joku eksyy tätä lukemaan. <3) On onni, jos tulen koskaan löytämään edes puoliksi yhtä rakastettavaa miestä, kuin M, mutta yhtä ihanaa ja lämminhenkistä sukua ei kyllä taatusti ole kellään. (Ei millään pahalla ketään kohtaan.)

Olen katkera, enkä pidä siitä. Voisiko joku viedä tämän tunteen pois. Viekää vaikka kaikki tunteet pois. Tehkää jotakin. Auttakaa. Olen loukussa, enkä tiedä miten täältä pääsee pois.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Ei mikään tavallinen Tuhkimotarina


Olipa kerran muuan neito, joka tavallaan tapaili erästä Prinssi Ericiä. Eräänä päivänä sattui niin mukavasti, että Prinssi Eric kutsui neidon kanssaan hienoihin juhliin. Koska neito oli köyhä rääsyläinen ei hän omistanut sen enempää iltapukua, kuin korujakaan, iltalaukusta puhumattakaan. Neidolle iski paniikki, jonka takia hän meinasi kieltäytyä koko kunniasta. Toisaalta, kuinka usein sitä pääsee leikkimään "prinsessaa"? Ei todennäköisesti kovinkaan usein.

Kuten muilla prinsessoiksi aikovilla, tällä neidolla ei valitettavasti ollut ystävinään hiiriä, jotka olisivat voineet ommella puvun hänen puolestaan, tai Haltiakummeja, jotka olisivat yhdellä sauvan heilautuksella voineet muuttaa hänet rääsyläisestä prinsessaksi. Onneksi sosiaalisen median ihmeellisenen voima oli kuitenkin niin mahtava, että neito tavoitti erään Hyvän Haltijattaren, joka lähetti neidolle oman pukunsa lainaan - postimaksua vastaan tietenkin, kuten asiaan kuuluu.

Seuraavat päivät menivät epätoivon vallassa kaupungilla juosten, kun mistään ei tuntunut löytyvän kaikkea sitä mitä neito tarvitsi ja juhliin oli aikaa vain muutama päivä. Onneksi neito sattui eksymään Glitterin alennusmyynteihin ja niin toinen Hyvä Haltijatar (joka myös Niko Saarisena tunnetaan) myi neidolle kauniit korvakorut 75% alennuksella. Iltalaukun hän puolestaan osti 10€:lla huonosti suomea puhuvalta korealaiselta naiselta, eräästä nimeltä mainitsemattomasta outlet myymälästä.

Neito oli pelännyt juhlia etukäteen ihan hirveästi, koska ei ollut koskaan aikaisemmin ollut vastaavanlaisessa tilaisuudessa. Osaisiko hän käyttäytyä? Osaisiko hän käyttää kulloinkin oikeaa ruokailuvälinettä? (Onneksi hän olisi kuitenkin sen verran viisaampi kuin kilpasiskonsa Ariel ja tunnistaisi haarukan ruokailuvälineeksi sellaisen nähdessään.) Mitä jos taika raukeaisi keskiyöllä ja Prinssi Eric tajuaisi, ettei neito ollutkaan niin hyvää seuraa, kuin tämä oli ajatellut? Kävi ilmi, että neito oli huolehtinut näitä asioita aivan turhaan ja unohtanut murehtia sitä mitä hänen olisi ehkä pitänyt. On nimittäin olemassa kaksi lakia, jotka pätivät hänen kohdallaan aina ja ne olivat Murphyn laki ja se, että odotetuimmat asiat peruuntuivat aina. Vain pari päivää ennen juhlia - kun neito oli juuri saanut viimeisetkin tarpeelliset asiat hankittua ja kykeni vihdoinkin huokaisemaan helpotuksesta, sillä oli kuluttanut kaiken aikansa ja energiansa juhliin valmistatumiseen - tuli ilmoitus, että juhlat oli peruttu.

Myöhemmin korvauksena pettymyksestä ja neidon näkemästä vaivannäöstä, neito lahjottiin tyytyväiseksi hyvällä ravintolaillallisella ja täyteläisellä suklaakakulla. Sen pituinen se.

Tarinan opetus: älä stressaa etukäteen mitään sellaista, mikä kuitenkin peruuntuu viime minuuteilla. Opetus numero kaksi: mikään ei siitä huolimatta estä pukeutumasta lainaamaasi juhlapukuun vaikka sitten huvin vuoksi ennen sen palauttamista.




perjantai 6. helmikuuta 2015

Lusikkateoria

Sairaana, varsinkin psyykkisten ja sellaisten sairauksien kanssa, jotka eivät välttämättä näy päällepäin joutuu jatkuvasti tilanteisiin, jossa huomaa selittelevänsä muille sairauttaan. Masennuksesta puhuttaessa ihmisten on usein käsittämättömän vaikea ymmärtää, että masentuneet eivät ole tekemättä asioita, koska olisivat jotenkin laiskoja, vaan siksi, ettei heillä yksinkertaisesti ole energiaa. Toivon, että tämä kirjoitus auttaa ymmärtämään asiaa edes jotenkin.

Oletteko kuulleet lusikkateoriasta? Se on käsite, jonka Christine Miserandino keksi selittääkseen ystävälleen millaista on sairastaa lupusta. Lusikkateoria on kuitenkin erinomaisesti sovellettavissa myös muihin sairauksiin, kuten masennukseen.

Kyseisessä teoriassa lusikat kuvaavat ihmisen energiamäärää. Terveillä ihmisillä on käytettävissään lähes rajattomasti lusikoita (=energiaa). Toki jokainen ihminen väsyy kovasta rasituksesta, mutta pääsääntöisesti energia riittää kuitekin koko päiväksi ilman, että terveen ihmisen tarvitsisi herätessään miettiä mitään "lusikoita". Ero terveen ja sairaan ihmisen välillä on siis se, että sairas joutuu jatkuvasti tekemään valintoja, kun taas terveillä on vapaus olla valitsematta. Kuten Christine sanoo, se on lahja jota monet pitävät itsestäänselvyytenä.

Sairailla ihmisillä on käytössään vain rajallinen määrä lusikoita. Lusikoiden määrä ei myöskään ole vakio, vaan se voi vaihdella päivästä toiseen. Hyvinä päivinä lusikoita on enemmän ja huonoina vähemmän, joten seuraavan päivän aikataulua voi olla hankala suunnitella etukäteen. Saati, että pitäisi pystyä tekemään suunnitelmia pidemmällä tähtäimellä. 



Esimerkissä käytettävien lusikoiden määrä oli kaksitoista ja jokainen askare vaatii vähintään yhden lusikan. On siis mietittävä tarkasti mihin lusikkansa käyttää.

Sairaana ei voi vain nousta sängystä ja valmistautua päivän rientoihin. Sängystä nouseminen vaatii yhden lusikan, hampaiden peseminen vaatii yhden lusikan, suihkussa käyminen vaatii taas yhden lusikan, samoin pukeutuminen ja aamiainen. Tämän jälkeen 12 lusikasta jäljellä on enää seitsemän, eikä vielä olla päästy edes ovesta ulos. Ulkona käyminen ja asioiden hoitaminen vaativat muutaman lusikan lisää. Kotiin raahautuminen vie taas yhden lusikan. Kotiin päästessä huomaat, että sinulla on jäljellä enää kaksi lusikkaa. Nyt voit esimerkiksi siivota asuntosi, maksaa laskut, tai tehdä esimerkiksi jotakin hauskaa, muttet voi millään tehdä kaikkea. Viimeinen lusikka kuluu joka tapauksessa siihen, että riisut vaatteesi ja kaadut sänkyyn. On siis valittava viisaasti mihin lusikkansa käyttää, koska kun ne ovat loppu, ne todellakin ovat loppu.


Tiedän kuinka vaikeaa terveiden on hyväksyä se, etteivät sairaat jaksa yhtä paljon kuin he, mutta vielä vaikeampaa se on sairaalle itselleen. Minä suorastaan kahdehdin ihmisiä, jotka jaksavat töiden jälkeen käydä salilla ja nähdä kavereita. Kahdehdin sitä kuinka ihmiset voivat vain tehdä asioita ilman, että heidän täytyy miettiä koko päivän ohjelma etukäteen, jotta energia varmasti riittäisi kaikkeen suunniteltuun. On inhottavaa joutua kieltäytymään hauskanpidosta, koska lusikat ovat loppu. On äärimmäisen turhauttavaa joutua joka päivä tekemään valintoja siitä mitä tekee, tai jättää tekemättä. Jos tekee ruokaa, ei välttämättä jaksa enää tiskata, tai jos siivoaa ei jaksa välttämättä tehdä enää ruokaa, vaikka kuinka nälkä kurnisi. Minun itseni on äärimmäisen vaikeaa hyväksyä se tosiasia, että tarvitsen normaalia enemmän lepoa ja varsinkin se, että minulla on silloin oikeus levätä.

Aina ei pysty ennustamaan kuinka monta lusikkaa mikäkin askare vie. Sen verran olen oppinut, että terapiapäivinä minun on turha yrittääkään jaksaa mitään muuta. Mikäli terapia on ollut erityisen rankka, seuraavalle päivälle ei ole välttämättä ainoatakaan lusikkaa. Ihmisten tapaaminen vie myös paljon energiaa, joten sellaisina päivinä, kun näen ystäviäni, yritän ottaa mahdollisimman rennosti, jotta olisin parhaimmillani heidän seurassaan. Olisi siis hienoa jos voisin käyttää tämän ajan heidän kanssaan johonkin mukavaan sen sijaan, että he tivaisivat miksi olen jatkuvasti niin väsynyt. Olenhan kuitenkin päättänyt käyttää lusikkani juuri heihin.

Alkuperäisen, Christine Miserandinon kirjoituksen lusikkateorian synnystä voit lukea täältä ja suomennoksen täältä.

tiistai 3. helmikuuta 2015

1,5v syöpäkontrolli

Minulla oli eilen syöpäkontrolli. Se on auttamatta yksi niistä asioista joihin ei vain ikinä totu, niin kuin ei sairaaloihinkaan. Minua ahdistaa pelkkä ajatuskin sairaalasta. Kaikki ne sairaudet ja sairaat ihmiset. Se haju. Se tunnelma. Se hyvä puoli Naistenklinikassa kuitenkin on, että jostain syystä se ei oikeastaan edes haise sairaalalta.

Ennen pääovea vastaani oli tullut kolme hehkuvaa pariskuntaa. Ironista miten saman katon alla tapahtuu jotain niinkin kaunista, kuin uuden elämän syntymä ja samaan aikaan osa naisista miettii toisella osastolla selviääkö syövästään elossa. Puolituntia odottelua jatkuvasti hoitajia ties minne huutelevan taulun alla oli korville yhtä tuskaa. Minua vastapäätä olevassa pukuhuoneessa ravasi hiuksensa menettäneitä vanhempia naisia. He kaikki vaikuttivat ihailtavan hyväntuulisilta ja pirteiltä. Tunsin itseni jotenkin etuoikeutetuksi. He kävivät hoidoissa, kun minä stressasin pelkkää kontrollia. Olisin ihan yhtä hyvin voinut olla yksi heistä. Mielessä vilisi tuhat ja yksi kysymystä - päälimmäisenä ja pahimpana: mitä jos...

Tavallisesti huoneeseen kutsuu hoitaja, nyt sen teki lääkäri itse. Tällä kertaa nainen (voi luojan kiitos) ja vieläpä tuttu sellainen. Hänen hymynsä tarttui minuun niin, että unohdin kaikki vaivani ja suustani lipsahti taas liian aikaisin "ihan hyvin", lääkärin kysyessä kuinka olen voinut. Se on kummallista, miten sellaiset asiat, kuten pistävät kivut unohtuvat sillä sekuntilla, kun ne lakkaavat vaivaamasta, vaikka juuri edellisiltana olin maannut kippurassa etsimässä varsinaista kipupistettä. Toisaalta, stressistä aiheutuva rintakipu ja masennuksen aiheuttama väsymys tuskin kiinnostaisivat onkologiani muutenkaan. Jätän ne asiat mieluusti psykiatrini huoleksi.

Ultrassa ei näkynyt mitään poikkeavaa. Testien tulokset saan kuukauden sisään, jos niistä jotakin ilmenee. Mikäli soittoa ei kuulu, voisin kuulemma olla huoletta. Ymmärrän, että ihmisillä on muutakin tekemistä, kuin harrastaa turhia puhelinsoittoja mikäli mikään ei ole vialla, mutten silti pysty lakata ajattelemasta mahdollisuutta, että he vain unohtavat soittaa. Seuraava aika on kuitenkin vasta reilun puolenvuoden päästä. Puolivuotta on pitkä aika kasvatella sisällään mitä tahansa. Toki, jos jotakin ilmenee voin soittaa heille koska tahansa ja he voivat järjestää minulle omien sanojensa mukaan ajan vaikka heti. Se nyt ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta oli kuitenkin hirmu mukavasti sanottu.

Jokatapauksessa on melko lohdullista tietää, että edes osa minusta on varmasti kunnossa.




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...