Show must go on



M pisti torstaina välit poikki. "HV" ja se siitä. Aloin taas todenteolla epäillä, että M:llä on vähintään jakomielitauti. Ei kenenkään normaalin ihmisen tunneskaala voi kiihtyä tuollalailla nollasta sataan. (En mäkään kyllä tunnetusti hirveen tervejärkinen ole. Itseasiassa todennäköisesti olen vielä enemmän sekasin kuin se.) Ehkä kuitenkin ihan hyvä näin. Omapahan oli vikani, kun menin kaavoihini kangistuneena mokaamaan tosi pahasti tekemällä jotakin erittäin epäkorrektia ja lapsellista. Suorastaan anteeksiantamatonta.

Koska M väitti kertoneensa naiselleen kaiken ja koska nainen oli M:n sanojen mukaan kuitannut kaiken vain sanomalla, etten osaa päästää irti, hölmönä ja naiivina ajattelin, ettei tämä varmaankaan pahastuisi, jos laittaisin tälle viestiä. Hävettää myöntää, kuinka väärässä olinkaan.

Pahoittelin lähestymistäni jo etukäteen. Lisäksi pahoittelin paljon muutakin, kuten sitä, etten ollut osannut vielä päästää irti M:stä, koska meidän juttumme oli jäänyt auki vielä kolme viikkoa sitten ja heidän parisuhteensa tullut minulle täten täytenä yllätyksenä. Kerroin, että oliin jutellut M:n kanssa viime päivinä vain ymmärtääkseni mitä oli tapahtunut, joten hänen ei tarvitsisi olla huolissaan. Korostin, ettei kyse ollut siitä, että yrittäisin saada M:ää takaisin, tai mitään muutakaan sellaista  Lopuksi toivotin heille kummallekin kaikkea hyvää, kerroin ottaneeni yhteyttä lähinnä siksi, että M halusi tutustuttaa meidät jossakin välissä toisiimme ja pahoittelin vielä kertaalleen, että olin häirinnyt.

Oletin, että hän korkeintaan jättää viestini huomioimatta, mutta sen sijaan hän loukkaantui minulle niin verisesti, ettei sanonut mitään ja käski M:n laittaa välit poikki. Tiedän, että kellekään muulle tuskin tulisi mieleenkään lähetellä viestejä exiensä nykyisille ja tiedän, että tekoani on vaikea ymmärtää, mutta kuten sanoin, olen kaavoihini kangistunut. Kaikki M:n naiset yhtä lukuunottamatta ovat vastanneet minulle takaisin, osa jopa ottanut itse ensin yhteyttä minuun. En siis osannut kuvitella, että tästä nousisi tällainen paskamyrsky. Varsinkaan siksi, että eihän tämä mitenkään heidän väleihinsä vaikuta. Korkeintaan niin, että M pääsee lohduttamaan ison pahan exän kiusaamaa raukkaparkaa ja selittelemään kaiken parhain päin. Tosiaan, voi tyttö parkaa.


Uskon tietäväni mitä ainakin osa teistä haluaa sanoa ja olette oikeassa. Asia ei kuulu minulle tippakaan. Ei enää sekopäisiä skitsotemppuja. Lupaan ja vannon. Uskokoot tyttörukka ihan niin paljon satuja kuin haluaa. Se ei tosiaankaan ole minun murheeni.

Ensimmäisenä otin yhteuttä terapeuttiini ja varasin ajan maanantaiksi. Tajusin, että nyt jos koskaan minä tarvitsin terapiaan. Asiat eivät voi jatkua tällä tavoin. Sitten itkin kahteen asti aamulla, kunnes oli pakko nukkua, koska olin jostakin hetken mielijohteesta suostunut näkemään perjantaina yhtä mukavaa. Kutsuttakoot häntä vaikka Prinssi Ericiksi, koska hän on sen luokan herrasmies, ettei ole kahdilla ensimmäisillä tapaamiskerroilla yrittänyt edes pussata. (Olemme aikaisemmin käyneet katsomassa stand up:ia ja Helsinki Luxia.)

Perjantai aamu tuntui toivottomalta. Kello mateli puolestapäivästä yhteen, mutten vieläkään meinannut päästä sängystä ylös. Kun aikaa oli jäljellä tunti, oli pakko nousta, jos halusin näyttää edes jotenkuten elävältä ihmiseltä. Itkin meikit poskille ennen, kuin ehdin kiinnittää niitä puuterilla. Itku jatkui koko bussimatkan Espoosta Helsinkiin. Eräs tuttava joutui muistuttamaan minua herkkyydestäni. "Käyt eroprosessia läpi herkän ihmisen tavoin. Eli kun joku perusjamppa tuntee tuskaa, niin sulle se on potenssiin sata. Eli käyt normia asioita läpi, mutta sinulla on enemmän kestämistä. Muista et herkkyys on kaksteräinen miekka, hyvin ku menee niin nauttii siitä kyllä hiton paljon, mutta kun tulee ero niin tuntuu ku kuolis. Jokainen lahja on kirous ekana, nyt sulla on tää kirous." Kirous, tai ei, tiesin, että tämän friikkisirkuksen oli loputtava. Itkemisestä ei ole mitään hyötyä.

Vasta bussista ulos astuessani sain kasattua itseni, koska muukaan ei auttanut ja elämän oli jatkuttava halusin sitä, tai en. Vedin syvään henkeä, pyyhin kyyneleet poskiltani ja loihdin kasvoilleni käytetyimmän naamioni: hymyn, ennen kuin astuin ovista terminaaliin. Prinssi Ericin kysyessä mitä minulle kuuluu, vastasin automaattisesti "ihan hyvää", aivan kuin säteillen, tuntien itseni samalla täydelliseksi kusipääksi. Näyttelin osani loppuun asti niin hyvin, että ansaitsin elokuvaillan lisäksi kainalopaikan ja pitsaa, vaikken tuntenut tätä mukavaa miestä kohtaan _mitään_. Voi miksen vain voisi pitää mukavista miehistä?

(Ehkä olisi sittenkin pitänyt hakea sinne Teakiin.)

Kommentit

  1. Nyt varmasti tuntuu pahalta ja ehkä hölmöltäkin (terveisin hölmöilyn maailmanmestari mitä tulee miehiin...), mutta uskon että tällä tapahtuneella on loppujen lopuksi hyvä vaikutus eroprosessin käsittelyyn ja toipumiseen. Tsemppiä sinne, keskity kaikkeen kivaan kuten uuteen prinssiin. Yritä pitää itsesi kiireisenä mukavan tekemisen parissa mutta anna itsellesi myös lupa käydä näitä ikäviä asioita läpi jotta voit sitten jossain vaiheessa jättää kaiken kamalan taaksesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mäkin toivon.. Kiitos. Mä yritän. Hankalaksi tän vaan tekee tosiaan se, että kun uin masennuksen takia muutenkin niin syvissä vesissä, että on tosi vaikea tehdä mitään kivoja ja mukavia juttuja, kun mikään ei tunnu kivalta, tai paljon miltään muultakaan, kuin pakkopullalta. Mutta mä yritän.

      Poista
  2. Toi sun toiminta on niin inhimillistä, että älä huoli, se alitajunta teetättää töitä. Hyvä, että sait terapia-ajan, jaksamista sulle! Yritä nyt löytää se asunto jostakin, olisiko sulla joku kiva kaveri, isompia asuntoja saa helpommin ja suhteessa edullisemmin, kuin pieniä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Yritys on kova, ei vaan tuota tulosta, kun asuntopula on niin suuri. Ei kai auta kuin toivoa, että tämäkin asia järjestyy...

      Poista
  3. Aina kun luen sun blogia tästä aiheesta, tulee vain pala omasta elämästäni mieleen. Mä niin osaan jotenkin eläytyä ja tuntea nää asiat. Mä niin toivon, että jonain päivänä voin lukea sun blogistasi, että olet päässyt yli. Se on oikeesti mahdollista, vaikka nyt kaukaista. Voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Sitä mäkin toivon! Inhottaa olla niin kiinni jossakin, jota ei enää ole.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit