tiistai 27. tammikuuta 2015

Same shit, different day

Elämäni on pysähtynyt. Päivät kuluvat, mutta mikään ei muutu. Ihmiset sanovat, että asioilla on tapana järjestyä, mutta nyt ei yhtään tunnu siltä. Alamäki vaan jatkuu jatkumistaan. Musta on edelleen helvetin epäreilua, että joillakin on kaikki ja toisilla ei mitään. Vaan tasan ei käy onnen lahjat. Kun olisi edes yksi perustarve kunnossa. Edes yksi, mutta, kun ei mitään. Ei terveyttä, ei asuntoa, ei parisuhdetta, ei työtä, ei mitään. Kuinka paljon paskaa yksi ihminen ansaitsee? Mitä pahaa mä olen tehnyt? Tässä maailmassa pitäis kai vaan olla ihan helvetin itsekäs pärjätäkseen.

Olen niin kyllästynyt olemaan sairas ja asunnoton ja yksin. Se on uuvuttavaa ja ahdistavaa ja pelottavaa. Haluan olla terve, haluan paikan jota voin kutsua kodiksi. Haluan jaksaa tehdä töitä. Haluan jaksaa herätä, pukea, peseytyä, syödä, nähdä ihmisiä. Haluan jaksaa elää! Ja sitten haluan rakastua.

Enimmäkseen haluan kuitenkin unohtaa M:n ja varsinkin sen siirappisen ja rakastuneen katseen jolla hän uutta rakastaan katselee. Sen katseen, jolla hän katseli ennen minua. Haluan olla ajattelematta mitä kaikkea he tekevät yhdessä, kuinka onnellisia he ovat yhdessä, sitä kuinka he suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, yhteenmuuttoa, naimisiinmenoa, lapsia... Haluan unohtaa kuinka kaltoin hän minua kohteli. Haluan unohtaa kuinka ihana hän oli. Haluan hänet pois päästäni kokonaan, kuin häntä ei olisi ikinä ollutkaan. Haluan tahrattoman mielen

Voi kunpa tulevaisuuteen voisi kurkistaa. Edes sen verran, että näkisi onko joskus tiedossa jotain mukavaakin, että olisi edes joku syy nousta sängystä ja uskoa huomiseen, tai vastaavasti, jos tulevaisuudella olisi tarjottavanaan vain lisää paskaa niskaan voisi tämän itsensä kituuttamisen lopettaa saman tien ja päästää itsensä päiviltä.

 Maanantaina olisi syöpäkontrolli. Sekin muistuttaa vain M:stä. En kestä. Vittu mitä paskaa.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Viikossa aikuiseksi ennakkonäytös

Kävin tänään Johanna Vuoksenmaan elokuvan Viikossa aikuiseksi ennakkonäytöksessä. Se ei varsinaisesti kuulunut niihin vuoden odotetuimpiin elokuviin, ei itseni, eikä ilmeisesti kovin monen muunkaan puolesta. Siitä huolimatta, että näytös oli ilmainen, salissa oli lisäkseni vain kourallinen ihmisiä. Siitä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä.

Ei Viikossa aikuiseksi  varmaan minkään varsinainen floppikaan ole. Veikkaan, että sille kyllä löytyy oma yleisönsä. Siinä ei vain oikein tapahtunut mitään. Elokuvassa oli kyllä ihan hyviä ja hauskalta tuntuvia ideoita ja kehiteltäviä persoonia, ne vain jäivät käytännössä jokseenkin laimeiksi.

Lyhyesti kuvattuna juoni on seuraava: joukko toisillee tuntemattomia ihmisiä ilmoittautuu "henkisen kasvun", muka "seksittömälle ja päihteettömälle" leirille. Leiriä vetävä homomies karkaa heti ensimmäisenä yönä koiransa synnytykseen ja leirille ilmoittautuneet jäävät saaristoon vetämään leiriä keskenään. 

Ehkä joku saa kyseisestä elokuvasta jotakin irti, mutta minusta se oli melko tylsä. Tämä elokuva on kuin perus kesäviikonloppu, jos ei nyt ihan jokaisen Perus-Pertin, niin ainakin meidän mökiltä. Paitsi, että meidän mökilläkin on enemmän actionia yhden viikonlopun aikana, kuin tämän elokuvan leiriläisillä viikossa yhteensä. Tai siis, ei minusta ole mitenkään eriskummallista, tai erityisen hauskaa, että miehet haluavat pukeutua naisten vaatteisiin, yksi on tunkemassa politiikkaa joka väliin, tai että joku, joka väittää kehonsa hylkivän alkoholia sammuu lopulta nuotiolle. En tiedä, ehkä olen vain nähnyt samanlaista perus perseilyä ihan tarpeeksi.

Olispa jo kesä. Olispa juhannus. Siinä on ihan tarpeeksi henkisen kasvun leiriä meikäläiselle.

perjantai 16. tammikuuta 2015

"Jos" on kirosana

Vihaan jossittelua. Harrastan sitä itse aivan liian paljon vihatakseni sitä ja sen hyödyttömyyttä. Sana "jos", on kaiken pahan alku ja juuri. Siinä on samaan aikaan niin paljon toivoa ja epätoivoa, että pää sekoaa. Siinä vaiheessa, kun terapeutti ehdottaa jossittelua minulta meinaa palaa pinna.

Tulin jälleen maininneeksi terapeutille, että ihmiset sanovat, että kaikki helpottaa ajan kanssa. Kysymys lieneekin, että minkä ajan? Kerroin että minua todella pelottaa se, etten ikinä pääse yli ja minusta tulee yhtä katkera, kuin mummistani. Sellainen, etten osaa päästää irti, etten enää ikinä löydä ketään ja jos löydänkin niin vasta eläkkeellä ja sekin mies kuolee ennen kuin pääsemme edes kunnon treffeille, että mietin M:mää vielä kuolinvuoteellani, häntä katkerasti kaivaten, eikä se paskiainen muista läheisiäni edes adressilla. 

"Kuulostaa siltä, että mummisi olisi tarvinnut oman terapeutin". Hymähdin. Tyyppi rohkeni kulkea nyt todella heikoilla jäillä. "Ajatellaanpa, jos mummillasi olisi ollut terapeutti, jos hän olisi päässyt yli... jos, jos, jos..." Teki mieli sanoa, että turpa kiinni NYT! Eikä vain siksi, että minun ja muiden sukulaisten ei olisi tarvinnut kuunnella joka tapaamisella sitä, kuinka vaari teki sitä, tai tätä, eikä edes siksi, että siihen tilanteeseen osasi samaistua liiankin hyvin ja se kaikki tuntui mummin puolesta todella pahalta, vaan etenkin siksi, että mummin elämä olisi maistunut varmasti paljon paremmalta ja huomattavasti vähemmän katkeralta, JOS mummi olisi saanut apua ja tukea ja päässyt vaarista yli.

"Tuntuisiko sinusta erilaiselta, jos mummisi olisi päässyt yli?" EN VOI TIETÄÄ, EIKÄ SILLÄ OLE MINKÄÄNLAISTA MERKITYSTÄ, KOSKA NIIN EI KÄYNYT! On se nyt jumalauta kumma, että terapia-aikani menee sen miettimiseen, kuinka hyvää edesmenneen ihmisen elämä olisi VOINUT olla, kun sille asialle nyt vaan ei voi enää mitään ja pelkästään se suututtaa minua enemmän, kuin tarpeeksi.

Nyt minä olen sitten alkanut jossitella. Lempi jossini on tämä: jos mummi olisi elossa, hän olisi yksi niistä harvoista ihmisistä, joka ymmärtäisi tilanteeni syvästi ja täysin. Eikä se tieto lohduta minua tippaakaan.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Kun mikään ei tunnu miltään

Tänään oli pitkästä aikaa terapiaa. Taisin taas tukeutua vähän liikaa siihen, että saisin oikeasti jotakin apua. Kun sanoin voivani niin huonosti, että toivon kuolevani, terapeutti totesi vain, että on ihan ymmärrettävää tuntea niin. Hetken aikaa teki mieli kysyä olisiko sekin täysin ymmärrettävää, jos oikeasti tappaisin itseni, mutten jasanut, koska jostain syystä minusta ei ole tänään tuntunut juuri miltään. Mikään, ei tunnu tänään juuri miltään. Voisi melkein sanoa, että se on melko lohdullista, mutta ei se ole. Se on yhdentekevää, niin kuin kaikki muukin.



Henkisesti olen siis turta. Enkä tiedä onko se hyvä, vai huono asia. Fyysisesti masennukseni on tänään siinä pisteessä, että mitään ei tee mieli syödä ja parhainkin ruoka maistuu pahville. On niin huono ja oksettava olo, että sitä kuvittelee, ettei huonommaksi voisi mennä, kunnes sitten erehtyy laittamaan jotakin suuhunsa ja tuntuu, että oksennus tekee tuloaan kahta kauheammin.

Väsymykseni on sietämätöntä. Sellaista, että pelkää nukahtavansa, jos laittaa silmät kiinni, muttei kuitenkaan nukahda. Pyörii vain. Ja sitten, kun viimein nukahtaa, säpsähtelee hereille, näkee painajaisia ja vaikka sitä jollain ihmeen kaupalla saisi nukutuksi ilman keskeytyksiä, sitä ei herätessään ole kuitenkaan yhtään sen pirteämpi. Kenties jopa entistä väsyneempi. Mutta aivan yhdentekevää sekin. Tänään mikään ei haittaa, koska mikään ei tunnu miltään.

Haluaisin sanoa, että tämän on oltava pohja, mutta pelkään, ettei se ole.


En jaksa enää
pedata 
syödä 
pukea 
riisua 
herätä 
valvoa 
hengittää 
istua 
Kuin Ramses tahdon maata täysin liikkumatta viljaa vatsassani 
tuhansia vuosia 
satoja tuhansia 
Ja se, joka minua häiritsee 
saa heinäsirkkoja silmänsä täyteen 
- Pertti Salovaara -

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Show must go on



M pisti torstaina välit poikki. "HV" ja se siitä. Aloin taas todenteolla epäillä, että M:llä on vähintään jakomielitauti. Ei kenenkään normaalin ihmisen tunneskaala voi kiihtyä tuollalailla nollasta sataan. (En mäkään kyllä tunnetusti hirveen tervejärkinen ole. Itseasiassa todennäköisesti olen vielä enemmän sekasin kuin se.) Ehkä kuitenkin ihan hyvä näin. Omapahan oli vikani, kun menin kaavoihini kangistuneena mokaamaan tosi pahasti tekemällä jotakin erittäin epäkorrektia ja lapsellista. Suorastaan anteeksiantamatonta.

Koska M väitti kertoneensa naiselleen kaiken ja koska nainen oli M:n sanojen mukaan kuitannut kaiken vain sanomalla, etten osaa päästää irti, hölmönä ja naiivina ajattelin, ettei tämä varmaankaan pahastuisi, jos laittaisin tälle viestiä. Hävettää myöntää, kuinka väärässä olinkaan.

Pahoittelin lähestymistäni jo etukäteen. Lisäksi pahoittelin paljon muutakin, kuten sitä, etten ollut osannut vielä päästää irti M:stä, koska meidän juttumme oli jäänyt auki vielä kolme viikkoa sitten ja heidän parisuhteensa tullut minulle täten täytenä yllätyksenä. Kerroin, että oliin jutellut M:n kanssa viime päivinä vain ymmärtääkseni mitä oli tapahtunut, joten hänen ei tarvitsisi olla huolissaan. Korostin, ettei kyse ollut siitä, että yrittäisin saada M:ää takaisin, tai mitään muutakaan sellaista  Lopuksi toivotin heille kummallekin kaikkea hyvää, kerroin ottaneeni yhteyttä lähinnä siksi, että M halusi tutustuttaa meidät jossakin välissä toisiimme ja pahoittelin vielä kertaalleen, että olin häirinnyt.

Oletin, että hän korkeintaan jättää viestini huomioimatta, mutta sen sijaan hän loukkaantui minulle niin verisesti, ettei sanonut mitään ja käski M:n laittaa välit poikki. Tiedän, että kellekään muulle tuskin tulisi mieleenkään lähetellä viestejä exiensä nykyisille ja tiedän, että tekoani on vaikea ymmärtää, mutta kuten sanoin, olen kaavoihini kangistunut. Kaikki M:n naiset yhtä lukuunottamatta ovat vastanneet minulle takaisin, osa jopa ottanut itse ensin yhteyttä minuun. En siis osannut kuvitella, että tästä nousisi tällainen paskamyrsky. Varsinkaan siksi, että eihän tämä mitenkään heidän väleihinsä vaikuta. Korkeintaan niin, että M pääsee lohduttamaan ison pahan exän kiusaamaa raukkaparkaa ja selittelemään kaiken parhain päin. Tosiaan, voi tyttö parkaa.


Uskon tietäväni mitä ainakin osa teistä haluaa sanoa ja olette oikeassa. Asia ei kuulu minulle tippakaan. Ei enää sekopäisiä skitsotemppuja. Lupaan ja vannon. Uskokoot tyttörukka ihan niin paljon satuja kuin haluaa. Se ei tosiaankaan ole minun murheeni.

Ensimmäisenä otin yhteuttä terapeuttiini ja varasin ajan maanantaiksi. Tajusin, että nyt jos koskaan minä tarvitsin terapiaan. Asiat eivät voi jatkua tällä tavoin. Sitten itkin kahteen asti aamulla, kunnes oli pakko nukkua, koska olin jostakin hetken mielijohteesta suostunut näkemään perjantaina yhtä mukavaa. Kutsuttakoot häntä vaikka Prinssi Ericiksi, koska hän on sen luokan herrasmies, ettei ole kahdilla ensimmäisillä tapaamiskerroilla yrittänyt edes pussata. (Olemme aikaisemmin käyneet katsomassa stand up:ia ja Helsinki Luxia.)

Perjantai aamu tuntui toivottomalta. Kello mateli puolestapäivästä yhteen, mutten vieläkään meinannut päästä sängystä ylös. Kun aikaa oli jäljellä tunti, oli pakko nousta, jos halusin näyttää edes jotenkuten elävältä ihmiseltä. Itkin meikit poskille ennen, kuin ehdin kiinnittää niitä puuterilla. Itku jatkui koko bussimatkan Espoosta Helsinkiin. Eräs tuttava joutui muistuttamaan minua herkkyydestäni. "Käyt eroprosessia läpi herkän ihmisen tavoin. Eli kun joku perusjamppa tuntee tuskaa, niin sulle se on potenssiin sata. Eli käyt normia asioita läpi, mutta sinulla on enemmän kestämistä. Muista et herkkyys on kaksteräinen miekka, hyvin ku menee niin nauttii siitä kyllä hiton paljon, mutta kun tulee ero niin tuntuu ku kuolis. Jokainen lahja on kirous ekana, nyt sulla on tää kirous." Kirous, tai ei, tiesin, että tämän friikkisirkuksen oli loputtava. Itkemisestä ei ole mitään hyötyä.

Vasta bussista ulos astuessani sain kasattua itseni, koska muukaan ei auttanut ja elämän oli jatkuttava halusin sitä, tai en. Vedin syvään henkeä, pyyhin kyyneleet poskiltani ja loihdin kasvoilleni käytetyimmän naamioni: hymyn, ennen kuin astuin ovista terminaaliin. Prinssi Ericin kysyessä mitä minulle kuuluu, vastasin automaattisesti "ihan hyvää", aivan kuin säteillen, tuntien itseni samalla täydelliseksi kusipääksi. Näyttelin osani loppuun asti niin hyvin, että ansaitsin elokuvaillan lisäksi kainalopaikan ja pitsaa, vaikken tuntenut tätä mukavaa miestä kohtaan _mitään_. Voi miksen vain voisi pitää mukavista miehistä?

(Ehkä olisi sittenkin pitänyt hakea sinne Teakiin.)

torstai 8. tammikuuta 2015

Iske vihdoinkin, iske kovemmin puukko mun rintaan, en enää palaa

On kulunut kolme viikkoa siitä, kun viimeksi näin hänet. Noin kolme tuntia siitä, kun hän on viimeksi laittanut viestin ja aivan liian vähän aikaa siitä, kun minä olen laittanut viestin hänelle.

M antoi minulle armon iskun. Minä ripustauduin ja olin rasittava, mutta hän oli asiallinen ja vastasi kärsivällisesti kaikkiin kysymyksiini. Hän kertoi, ettei ole rakastanut minua kokonaiseen vuoteen. Hän kertoi, että halusi minut pois elämästään, koska kaikki hänen tekemänsä paha ei antanut hänelle rauhaa. Hän on kertonut naiselleen kaikki tekemänsä vääryydet, vaikka häntä pelotti. Hän on kertonut kaiken siitä, kuinka huonosti hän minua kohteli, mutta jättänyt kertomatta syövästäni ja masennuksestani. Saisin kuulemma itse kertoa, jos haluaisin.


Hän on todella muuttunut. Hänestä on tullut hyvä mies. Aivan kuten olen aina sanonut: kun se mies rakastuu, niin wau! Kyllähän se kirpaisee, että minä yritin lähes 11-vuotta saada häntä pitämään itsestäni, luottamaan minuun ja puhumaan minulle ja hän muuttuu, kuin taikaiskusta unelmieni mieheksi tavatessaan uuden naisen. En voi kiistää, etteikö sattuisi, että toinen nainen saa elää minun elämääni ja unelmaani. Ja minä saan M:n ostaman kattokruunun. Jotain kai sekin.

M:stä on tullut onnellinen. Vaikka emme ole tavanneet, emmekä jutelleet edes puhelimessa sen aistii hänen kirjoituksistaan. Hän on onnellinen ja minä yritän olla onnellinen hänen puolestaan. Minun kanssani hän oli vain onneton. Hän ansaitsee olla onnellinen. Toivottavasti jonakin päivänä voin sanoa itsestäni samaa.

Toivon heille kaikkea hyvää. Ehkä jonakin päivänä tarkoitan sitä täysin sydämin ja vilpittömästi. Aivan kuten M toivoo vilpittömästi minun löytävän jonkun, joka tukisi minua vilpittömästi.

Nyt pitäisi vain lakata rakastamasta. M:lle se oli helppoa. Hänen rakkautensa vain kuoli. Hänen uusi rakkauden kohteensa oli sanonut, etten selvästikään osaa päästää irti. Kuinka voisin? Minun eroprosessinihan alkoi vasta noin viisi minuuttia sitten. Pyydän: antakaa minulle aikaa.



tiistai 6. tammikuuta 2015

Miten rakkaus ja toivo tapetaan?

Anteeksi nyt, että ruikutan koko ajan, mutta terapeuttini on lomalla ja tämä on ainoa paikka purkaa ajatuksia. En vain käsitä. En vieläkään pysty ymmärtämään, miten joku voi hankkia parisuhteen 12 päivässä. Varsinkaan, kun paiskii ylitöitä, kuin hullu. 12 päivää. Miten siinä ajassa ehtii edes tutustua kunnolla? Siinä ajassa minä en päässyt edes puolta askelta edemmäs tästä surkeudesta.



Pitäisi mennä elämässä eteenpäin, mutten tiedä miten se tapahtuu. Tämä on niin ironista ja epäreilua, etten kestä. Millä oikeudella niin itsekäs ihminen löytää rakkauden alle kahdessa viikossa? Miksi ihminen, joka ei ollut valmis tekemään mitään parisuhteen eteen löytää onnen ennen minua.

Varmaankin siksi, että hän lakkasi rakastamasta ja yrittämästä, mutta minä en. On se silti niin helvetin epäreilua. Se syö naista. Ei tällaista tapahdu edes elokuvissa. Elokuvissa rakkauden hylkäämä nainen rakastuu tapaamaansa uuteen ihanaan mieheen ja entinen mies jää nuolemaan näppejään. Yksin. Olen niin saatanan katkera, että alan varmaan kuulostaa pian edesmenneeltä isoäidiltäni. Ehkä kuulostankin jo.

Voi kunpa M olisi pelkkä kusipää, jota voisi vain vihata, mutta ei hän ole. Voi kunpa vain pystyisin lakata ajattellemasta kaikkia niitä hyviä hetkiä. 11-vuotta on pitkä aika. Melkein puolet elämästäni. Ei sitä voi noin vain unohtaa. En minä ainakaan voi. Voi kunpa voisin vain vihata häntä, mutta en minä vihaa. Minä rakastan häntä, enkä tiedä miten rakkaus tapetaan.



Miksi tämä on niin vaikeaa!? Kenties siksi, että tämä on nähty niin monta kertaa. M on seurustellut ennenkin muiden kanssa. Joka kerta hän on kiltisti kuunnellut lapsellista ruikutustani ja sanonut minulle kauniisti, että hän on mennyt elämässääm eteenpäin ja että niin pitäisi minunkin. Sitten hän kuitenkin kyselee kuukauden päästä kuulumisia ja minä alistun olemaan toinen nainen, kunnes saan hänet taas kokonaan itselleni. On ihan kamalaa toivoa, että niin kävisi taas. Järki sanoo, että niin ei tapahdu. Järkeni sanoo, että nyt hän on oikeasti mennyt eteenpäin. Hän on ihan oikeasti rakastunut. Sitten se pieni ääni päässäni tulee ja sanoo: ...mitä jos ei?



Toisaalta, pohjalta ei kai pääse kuin ylöspäin. Pitäisi kai yrittää uskoa, että aika parantaa. Mutta  kuten eräs ystäväni, minäkään en ymmärrä aikaa. Miten yhdessä hetkessä voi olla niin onnellinen ja heti toisessa käänteessä taas täysin onneton? Mikä siinä välissä muuttuu ja miksi? Jokainen hengenveto on tuskaa, mutta minä yritän. Yritän kovasti. Vaikka sitten sekunti kerrallaan.


maanantai 5. tammikuuta 2015

En osaa elää

Tämän vuoden piti olla entistä parempi, ehompi ja armeliaampi, kuin edeltäjänsä. Ei tämä ole. En olisi voinut kuvitella vuodelle pahempaa alkua. Älkääkä vain sanoko, että joku olisi voinut kuolla. Eikö tässä juuri niin käynyt?


Olen niin äärimmäisen musertunut, etten tiedä miten tästä selvitään. Olen niin vihainen, että minut huijattiin taas uskomaan johonkin, mikä ei ollut todellista, eikä mahdollista. Olen yhtä aikaa raivoissani, vihainen, katkera, äärimmäisen ahdistunut ja pettynyt. Suurimmaksi osaksi ajasta olen kuitenkin vain surullinen. Niin surullinen, etten kestä. Itkeminen ei auta. Ei vaikka itkisi kuusi tuntia putkeen. Siitä saa vain silmänsä ja päänsä kipeäksi.

Sattuu niin kovin. Haluan, että tämä loppuu. Tuntuu, kuin vain kuolisin hitaasti sisältäpäin. Liian hitaasti. Tämä on kidutusta.  Makaan paikallani, kuin lamaantunut, vaikka pitäsi kai edes yrittää liikkua. Tarvitsen syyn nousta aamuisin, eikä sitä syytä enää ole. Sydämeni ei enää pamppaile hullun lailla, kuin haluaisi ulos rinnasta. Sekin on kai väsynyt. Parempi kai niin. Ennen kuulin kuinka se hakkasi, nyt tuskin tunnen pulssia. 



En jaksaisi tehdä mitään. En pysty syömään, enkä nukkumaan. Nukahdan hetkeksi vain herätäkseni M:stä kertovaan painajaiseen. En halua nousta sängystä, en halua edes hengittää.  Välillä havahdun siihen, että pidätän hengitystäni. En edes tiedä miksi teen niin, se vain tapahtuu. Voisinpa vain nukahtaa ja olla heräämättä. Stressiin voi kuolla. Suruunkin voi kuolla. Miksen minä voi vain kuolla? Mikäli en voi kuolla, voisinko saada edes dementian, niin, että voisin unohtaa tämän kaiken? Edes hetkeksi?

En todellakaan tiedä miten tästä selvitään. En tiedä haluanko edes selvitä. En enää. Pitäisi kai uskoa, että joku päivä tämä tuska vielä helpottaa, mutta entä jos se ei helpota?



lauantai 3. tammikuuta 2015

Vuodenvaihde kuvina



Hei. Olen yhä elossa. En ole kuollut - vielä - mutten toisaalta kyllä ole kovin elossakaan. Oli tarkoitus julkaista tämä kuvapostaus jo pari pävää sitten, mutta sattuneesta syystä jäi julkaisematta. 

Uusi vuosi meni minun osaltani lähinnä nukkuessa ja pahoinvoidessa. Ilmeisesti kroppani aavisti mitä on tulossa. Oikeastaan tiesin sen jo siinä vaiheessa, kun M lisäsi kyseisen naisen fb-kaverikseen. (Silloin oksensin ensimmäisen kerran.) En vain osannut aavistaa, että kaikki kävisi niin äkkiä. Älkääkä kysykö mistä sen tiesin. Se on se naisen vaisto. Sen vain tietää.

En masenna teitä nyt tämän enempää. Nauttikaa. Minä en pysty.







torstai 1. tammikuuta 2015

Can i just die now...?

En voi hengittää. Kurkkua kuristaa ja rintaa puristaa niin, etten kestä. Sattuu niin, että haluaisin vain kuolla. Haluan, että tämä tuska loppuu. Jokainen hengenveto on myrkkyä, joka lisää vatsassa vellovaa pahaa oloa. Nyt se on virallista. Elämäni rakkaus on parisuhteessa. Ja minä haluan kuolla.

Siitä on vain kaksi viikkoa, kun viimeksi nukuin hänen kainalossaan. Vain kuukausi siitä, kun asuin pari viikkoa hänen luonaan. Niin vähän aikaa siitä, kun hän vannoi, että olisi mennyt kanssani naimisiin, vain hetki siitä, kun hän pyysi minua muuttamaan takaisin luokseen. Aivan liian pieni hetki siitä, kun vannoi rakastavansa.



Ja minä olin tyhmä ja naivisti uskoin kaiken. Ja nyt kaikki on pilalla. Luultavasti tapailivat toisiaan jo silloin, kun makasin viimeksi hänen kainalossaan ja katsoin hänen nukkuvan, enkä minä aavistanut mitään. Varastin hetken heidän onnestaan, luullen hänen olevan onnellinen minun takiani. Voi kuinka tyhmä olenkaan ollut.  Nyt he syövät aamiaista minun keittiönpöytäni ääressä, nainen juonee kahvinsa minun muumi rakkaus mukistani. Siitä, jonka M osti minulle vuosia sitten joululahjaksi tapaillessaan selkäni takana yhtä yksinhuoltajaa. Olisi pitänyt paiskoa tuo muki seinään jo silloin. Nyt on liian myöhäistä. Nyt on liian myöhäistä millekään.


Pitäisi unohtaa, mutta miten unohtaa elämänsä rakkaus? Miten unohtaa elämänsä merkittävin ihminen? Miten unohtaa lähes 11 vuotta elämästään? Miten hän pystyi siihen? Miten hän pystyi unohtamaan minut parissa viikossa ja rakastumaan toiseen naiseen tuosta vain?

Minä en koskaan lakannut rakastamasta häntä, enkä todennäköisesti koskaan lakkaakaan. Olen valvonut ja itkenyt lähes jokaisena yönä, joita en ole ollut hänen vieressään. En ole voinut lakata ajattelelmasta häntä edes hetkeksi, eikä hän ole kaivannut minua hetkeäkään. En voi olla miettimättä mikä minussa on vikana. Miksen minä voinut olla se oikea? Mikä tekee juuri hänestä niin erityisen?

Nyt taidan oksentaa. Sitten haluan kuolla.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...