keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Eläimellistä joulua ♥

joulu7


joulukoira


joulu4



tiistai 29. joulukuuta 2015

Joulu vuosimallia 2015

Sisko tuli aatonaattona poimimaan mut ja Jaskan Espooseen. Tarkoitus oli tehdä jouluksi leipomuksia, mutta hommahan meni jo alusta alkaen hiukan pipariksi. Ensinnäkin juustokakun täytteistä puolet lensi lattialle. Onneksi mukana oli kaksi melko innokasta siivousapuria, jotka imuroi kitusiinsa suurimman osan sotkusta.

Toisekseen mun piparien teosta ei meinannut tulla yhtään mitään. Jostain syystä uudistettu taikina tykkäsi repeillä, koiran mielestä oli kiva maistella taikinaa ja uuni päätti jättää puolet pipareista raa'aksi ja polttaa toisen puolen. Onneksi piparit voi vuorata sokerikuorrutuksella niin, ettei kukaan arvaa mitään ja kakustakin tuli loppujenlopuksi todella hyvää!

joulu9


pipari



Päätettiin käyttää koikut puistossa ennen kuusen koristelua, jotta ne ei riehuis sisällä ja malttaisivat ehkä nukkuakin joskus, mutta eihän se niin toiminut. Energiaa riitti vielä puistoilun jälkeenkin ja koirat huiski joulupalloja alas sitä mukaa, kun sain niitä ripustettua. Höppänät.

joulu1

joulu2


Aattona heräilin sopivasti aloittamaan Joulun niillä tavanomaisimmilla perinteillä - katselemaan Joulupukin kuumalinjan loppupuoliskoa ja joka joulun pakollista Lumiukkoa. Aamupalaksi riisipuuroa sokerilla, kanelilla, mantelilla ja suureellisilla toiveilla höystettynä.
joulu8
joulu5


Puolen päivän tienoille venyneen aamiaisen jälkeen poikettiin vaarilla kahvilla. Tarjolla politiikkaa ja maahanmuuttokeskustelua kera unelmakäärretortun. Sain vaarin avokilta matkaan parit villasukat ja vähän käytetyt "koirankusetushanskat" ja vältin taas täpärästi selittelyt siitä miten en taaskaan ole töissä, enkä opiskele yhtään mitään.

Neljän jälkeen nokka takaisin kohti Espoota ja ruokapöytää. Ruoan jälkeen on perinteisesti jaettu lahjat. Tänä vuonna ei kuitenkaan tarvinnut kärsiä lahjastressistä ja ylimääräisistä jouluostoksista, sillä lahjoja saivat tänä vuonna vain kaikenkarvaiset kaverimme. Ei uskoisi, että koirat voi ilahtua rapisevista paketeista vähintään yhtä paljon kuin lapset, mutta voi sitä riemun määrää heti kun paketit otettiin esiin!

joulu3
joulu6

Kaikenkaikkiaan joulu sujui todella rauhallisesti. Lähinnä tuli löhöiltyä lämpöisen viltin alla, syötyä ihan liikaa joulutorttuja, pipareita ja suklaata, sekä katseltua läpi kaikki joulun klassikkoelokuvat. Paljon muuta sitä ei joululta toivoisikaan. Paitsi ehkä lunta. Kyllä, ehdottomasti lunta.

Toivottavasti teidän muidenkin joulu sujui rauhallisissa merkeissä!

maanantai 14. joulukuuta 2015

Väsynyt, turta ja sekaisin

Olen ollut viimeaikoina sairaalloisen väsynyt kaikkeen. Ensimmäiset päivät muuton jälkeen lähinnä nukuin ympäri vuorokauden. Ei sillä, että täällä olisi ollut paljon mitään muutakaan tekemistä. Puhelimessa ei ollut kenttään ja nettiin pääsi vain roikottamalla puhelinta ikkunan ulkopuolella. Hetken sitäkin kesti kokeilla, mutta sitten tuli kamalan kylmä.

netti

Kirjoja olisin voinut lukea, mutta siitä ei taida tulla mitään ennen kuin saan hankittua silmälasit, koska muuten kirjaimet hyppivät ja päätäni alkaa särkeä. En kuitenkaan saa hankittua silmälaseja, ennen kuin osaan tehdä päätöksiä. En pysty nykyään päättämään juuri mitään. Kyllä, vai ei? En tiedä, päätä sinä. En osaa päättää mitä ostan kaupasta, joten en yleensä osta mitään. En osaa päättää mitä pukisin, - ikään kuin sillä olisi edes mitään merkitystä, - joten olen suurimman osan ajasta yöpuvussa. En osaa päättää mitä ohjelmaa katselisin, joten en katso mitään. Söisinkö nuudeleita, vai riisiä? En tiedä, jätän syömättä. Maalaisinko, vai piirtäisinkö? En tiedä, en tee kumpaakaan. Enhän mä olis mitään jaksanut kuitenkaan. Älytöntä. Milloin yksinkertaisistakin asioista tuli näin kamalan vaikeita?

Pari päivää nukuttuani en enää nukkunut juuri lainkaan. Nyt olen viimeiset viikot maannut sängyssä aamu neljään. Nukun muutaman tunnin ja toivon, että ensiyö olisi parempi. Ei se kuitenkaan ikinä ole. 

Kahden aikaa päivällä iskee totaaliväsymys. Sellainen, että, jos sulkisi silmänsä ja laskisi päänsä tyynyyn nukahtaisi heti. En ole kuitenkaan vielä antanut sille tunteelle periksi. Ehkä kuitenkin pitäisi. Olen ajatellut, että jos nukun päivällä, en ainakaan enää nuku yöllä, mutta koska en näköjään nuku yöllä kuitenkaan, olisiko sittenkin parempi, että nukkuisi edes päivällä? Että nukkuisi edes joskus?

En jaksa enää valvoa, mutta uni ei vain ota tullakseen. En jaksa siivota, kokata, syödä, pukea, riisua, käydä suihkussa, seistä, istua, maata, ajatella, puhua, enkä juurikaan edes hengittää. Etenkin hengittämisestä on tullut raskasta. Yritän välillä vetää keuhkot täyteen ilmaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Henkeä alkaa vain ahdistaa entistä enemmän ja keho tuntua entistä raskaammalta.

Elämässäni ei ole tällä hetkellä juuri muuta kuin minä ja masennus ja masennus päättää kaikesta mitä tehdään, tai jätetään tekemättä.Yleensä jätetään kaikki muu tekemättä ja nukutaan vaan. Tai sitten ei nukuta ollenkaan, mutta ollaan niin väsyneitä, ettei mitään jaksa tehdä, joten joka tapauksessa suurin osa ajasta menee sängyssä maaten. Se on turhauttavaa. Se on äärimmäisen turhauttavaa.

Yhdessä vaiheessa tilanne oli se, että olisin kyllä mielelläni tehnyt kaikenlaisia asioita, mutten vain jaksanut ruveta tuumasta toimeen. Nyt minua ei edes huvita tehdä mitään, enkä edelleenkään tiedä kumpi on pahempi. Se, ettei vain jaksa, vai se, ettei edes kiinnosta.

Mun lääkäriäkään ei kiinnosta. Sen piti soittaa pari viikkoa takaperin lääkityksestä, mutta ei koskaan soittanut. En jaksaisi vääntää sen kanssa, enkä uskallakaan nyt, kun se oli jo viimeksi kirjaamassa mua ulos koko psykopolilta.

Nyt lähinnä odotan ihmettä. Sellaista, että jokin päivä heräisin ja tuntisin itseni pirteäksi ja energiseksi. Siihen asti haluaisin vain olla ja maata ilman, että kukaan minua häiritsee ja patistaa jaksamaan. En jaksa. En vaan saatana jaksa.

torstai 19. marraskuuta 2015

Ikäkriisi

FB seinällä vilisee toinen toistaan iloisempia uutisia. Ihmiset pariutuvat, kihlautuvat, ostavat asuntoja, menevät naimisiin ja saavat lapsia. Ne ovat kaikki ihania ja kauniita asioita ja olen onnellinen kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka ovat löytäneet onnen. Samalla nuo uutiset kuitenkin muistuttavat minua siitä, kuinka kaukana kaikki nuo upeat asiat itseltäni ovat. Ne muistuttavat myös siitä, kuinka kello käy ja aika hupenee.

Naisilla on usein määriteltynä "The ikä", johon mennessä ensimmäinen lapsi on saatettu maailmaan. Tämä ikä on määritelty usein jo joskus teini-iässä, eikä sillä ole mitään tekemistä elämän realiteettien kanssa. Se on kuitenkin ikä, joka jää kummittelemaan mieleen.

Minulla tämä ikä oli 25-vuotta. 25-vuotiaana minun piti olla naimisissa ja vähintään yhden lapsen äiti. Joku päätti kuitenkin toisin. Lapsen sijaan sain syövän ja kolmen vuoden lapsenteko kiellon. Haluaisin ajatella, että asiat tapahtuvat syystä ja näin jälkikäteen ajateltuna olikin ehkä parempi, että sairastuin syöpään, kuin jos olisimme saaneet lapsen. Tämä on monen mielestä varmaan todella väärin sanottu ja tuntuuhan se todella tyhmältä ajatukselta. Kuka nyt haluaisi itselleen syövän? Ei kukaan.

En kuitenkaan voi olla miettimättä miltä kaikelta se olematon lapsiparka on säästynyt. Äiti on lopen uupunut, eikä meinaa muistaa edes omaa nimeään ja isä työnarkomaani, joka ehtisi nähdä lastaan hyvällä tuurilla kerran vuodessa. Ei sillä, olen edelleen sitä mieltä, että M olisi ollut hyvä isä. Minulla ei ole siitä epäilystäkään. Minun voimani eivät vain olisi riittäneet yksinhuoltajuuteen.

Sanotaan, että 30 on uusi 20. Ehkä minulla on vielä aikaa.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Corpse Bride



corpsebride6
Lokakuun viimeisenä viikonloppuna juhlistettiin serkun syntymäpäiviä ja halloweenia. Nää oli mun ekat halloween bileet ikinä ja asetin itselleni taas hirvittävät paineet asuvalinnasta ja siitä jaksanko olla pirteä ja hyvää seuraa, tai edes esittää sellaista. 

Googlettelin aikani ideoita, kunnes ajatukseni jäivät junnaamaan Tim Burtonin luomiin hahmoihin. Ensin mietin Sallya (Painajainen ennen joulua), mutta päädyin lopulta Corps Briden Emilyyn. Se tuntui juuri sopivan ironiselta. Tunsinhan itseni kuolleeksi ja olin taas ikäkriiseillessäni katkeroitunut siitä, etten ole huonojen miesvalintojen takia vielä päässyt naimisiin. Halvan ironian kruunasi nimettömässä killuva vanha kihlasormukseni. 

corpsebride5Sain M:n äidiltä vanhoja lakanoita ja kasan muuta tilpehööriä, joista sain kasattua asuni. Aikaisemmin lakanamorsian-termi olisi lähinnä huvittanut, mutta koska eräs ystäväni on oikeasti tehnyt hääpukunsa lakanasta ajattelin, ettei se ole oikeastaan yhtään pllömpi ratkaisu. Otin vähän taiteilijan vapauksia, mutta se minulle sallittakoon. Omasta mielestä puvusta ei tullut ihan niin hyvä, kuin olin ensialkuun ajatellut, mutta epävarmuuteni kuitenkin varisi pukuni kerättyä kehuja illan mittaan.

Asuun kuului myös huntu, mutta koska en ulkona kuvaillessa nähnyt yhtään mitä tein, päätin ottaa kuvat ilman sitä.

Tarkoitus oli viimeistellä asukokonaisuus arvilla ja tekoverellä, mutten viikolla mitenkään kerennyt hankkimaan asiaan kuuluvia tarvikkeita ja olin tyystin unohtanut sen tosiseikan, että kaupat olivat lauantaina kiinni. Tarvittiin siis luovia ratkaisuja. Tällä kertaa se tarkoitti vaseliinia ja vessapaperia.

scarface

Juhlista ei ole kuvamatskua tarjota, mutta oli kyllä varsin mainiot kinkerit! Porukka oli panostanut pukeutumiseen tosi paljon ja tekoverta oli käytetty sen verta, että saattoi mesta näyttää enemmän, tai vähemmän murhapaikalta.

Naposteltavia tuli syötyä vatsa täyteen ja pari ekaa tuntia jaksoin kitata booliakin melko ahkeraan. Tarjolla olis ollut myös shottiruletti, mutta siihen leikkiin en arvannut lähteä mukaan. Läpi illan taustalla soi tunnelmaa luova, teemaan kuuluva musiikki. (Mitä nyt esimerkiksi Antti Tuiskun - Peto on irti kipaleen kanssa oli käytetty parit aasinsillat.) Täytyy muuten ihan erikseen mainita, että kyllä muumin mörkö-musiikki vaan saa ihokarvat edelleen pystyyn ja muumien kauhumusat olikin valehtelematta illan pelottavimpia biisejä! Tämmösiä bileitä sais ehdottomasti olla useammin!


corpse


corpsebride9

Ps. Musta tuntuu, että näytän noisSa kuvissa jotenkin hirveen tukevalta (lue: normaalilta) verrattaen siihen tosiseikkaan, että oon laihtunut taas alipainon puolelle ja kylkiluut törröttää.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Sello 10 vuotta

Lauantai aamu 24.10. Olin taas herännyt turhan aikaisin katkonaisiksi ja lyhyiksi jääneiltä yöuniltani ja yritin epätoivoisesti saada uudelleen unen päästä kiinni - turhaan. Kello 9.27 saapui viesti jonka sisällön tiesin jo ennen sen lukemista. Olin odottanut ja pelännyt sitä jo useamman päivän. Mummo oli nukkunut pois.

Joidenkin mielestä tuollaiset asiat pitää kertoa vähintään puhelimessa ja mieluiten kasvotusten, mutta olin vain kiitollinen, ettei kukaan ollut todistamassa romahdustani. Tuntui, etten pystynyt hengittämään ja halusin kuolla. Tuska tuntui tukahduttavalta, mutten saanut purettua sitä ulos. Kurkkuani kuristi. Teki mieli huutaa ja itkeä, mutta mitään ei tullut ulos. Minun olisi itkettävä keinolla millä hyvänsä, jotta olo helpottaisi. Tiesin mitä oli tehtävä, vaikka se oli viimeinen asia minkä halusin tehdä. Etsin youtubesta Johanna Kurkelan Prinsessalle, vedin syvään henkeä ja painoin play. Se tepsi, kuten aina. Itkin kaikki elämäni surut samaan aikaan. Se vei aikaa kolme tuntia.

Illalla lähdin Jaanan kanssa Selloon saadakseni jotakin muuta ajateltavaa. Diandran keikka, tulishow ja ilotulitus kuulostivat piristäviltä asioilta ja hyviltä syiltä raahata kamera mukaan. Bussimatkalla iski kuitenkin inhottava aavistus siitä, ettei tämä olisikaan niin hyvä idea.

Tunnelma oli hyvä, pikkuiset fanit olivat innoissaan ja Diandra ihanan pirteä ja iloinen itsensä. Alkuun pari menevää rallia ja innostuksesta kiljuvia faneja. Annoin kameran laulaa ja unohdin hetkeksi huoleni. 
diandra1DIANDRA5
DIANDRA6

diandra2

Sitten tapahtui se mitä olin pelännyt. Prinsessalle. Voi vittu. Vihaan sitä kappaletta. Se on kaunis, mutta mummin kuoleman jälkeen se on saanut minut aina itkemään. Aina. Ja mitä tekee kaveri? Nauraa. "Et kai sä vaan itke?" No vittu en. Mä kuolen. En kuollut, ainakaan kirjaimellisesti. Henkisesti olin kuitenkin poistunut toviksi paikalta. Se oli kehoni ainoa tietämä keino välttyä aamuiselta tuskalta uudelleen. 

Keikan jälkeen poistuttiin nimmareita hakevien tieltä takavasemmalle ja siirryttiin pikku hiljaa ulospäin katsomaan seuraavaa esitystä. Nää oli taas niitä hetkiä, kun olisi tarvinnut mukaansa jalustan ja tikkaat, jotta olis saanut kuvattua, tai ylipäätään nähtyä jotakin. Kiivettiin pokkana lastn viereen istutuspenkkiin ihastelemaan tulishowta ja napsimaan taidekuvia, koska mulla ja kameralla ei focus riittänyt muuhunkaan. 

plajausb

Illan kruunasi aivan mielettömän upea ja vaikuttava  ilotulitus. Sitä en halunnut katsella kameran läpi, varsinkaan, kun tiesin, ettei ilman jalustaa saisi kuitenkaan kunnon kuvia. Siispä nappasin ilotulitteista vain nopeasti pari kuvaa ja keskityin loppuajan nauttimaan esityksestä. Sen parempaa lopetusta sille päivälle en olisi voinut kuvitella.

ilotulitusb


sunnuntai 8. marraskuuta 2015

I'm Back!

Heipsan! Tauon jälkeen on aina yhtä vaikeaa palata kirjoittamaan. Juttuja piisaisi, mutta tuntuu hölmöltä vain yhtäkkiä kirjoittaa usean viikon hiljaisuuden jälkeen niin kuin mitään taukoa ei olisi ikinä ollutkaan. Koen jälleen kerran tarvetta selitellä.

Kuten jo aikaisemmassa postauksessani kerroin, työ ja uni ovat vieneet suurimman osan ajastani. Niin ne veivät kaiken aikani vielä viime viikkoon asti. Sitten Tenoxeista loppui teho ja lakkasin nukkumasta. Uni oli katkonaista ja sitä kertyi korkeintaan 4 tuntia per yö. Se oli turhauttavaa. Mitä enemmän asiaa stressasin, sitä vähemmän nukuin. En kuitenkaan osannut olla stressaamattakaan, koska tiesin mitä univajeesta seuraisi. Olin kello 12-14 välillä niin valmis nukkumaan, että jos olisin sulkenut silmäni edes hetkeksi olisin tipahtanut siihen paikkaan. Kun sitten vihdoin olisin töiden jälkeen päässyt nukkumaan oli väsymys mennyt yli ja kävin jatkuvan kiireen takia sen verran kierroksilla, ettei nukkumisesta tullut enää mitään. Koko viikko oli yhtä itkun pidättelyä ja hammasten kiristelyä, mutta selvisin huijaamalla joka päivä itselleni, että seuraavana aamuna soitan psykiatrille. Perjantaina oli viimeinen työpäivä ja hyvä niin. 

Olen viime aikoina tuntenut itseni dementikoksi. Saatan kesken jonkin asian suorittamisen unohtaa mitä olen sillä hetkellä tekemässä. Se on käsittämätöntä. Miks mun kädessä on hammasharja? No varmaan pesen hampaita neropatti. Oonkohan pessy näitä kauankin, vai alotinko vasta? Miks mun kädessä on hammasharja...? Hella on jäänyt päälle pelottavan usein ja ruokaa mennyt roskiin ihan vaan siksi, etten yksinkertaisesti ole muistanut laittaa mitään jääkaappiin. Tiedän, että on normaalia unohdella asioita joskus, mutta nyt suurin osa päivästä menee miettiessä mitä olinkaan tekemässä ja yrittäessä muistaa asioita, jotka olen unohtanut tehdä.

Työt eivät kuitenkaan ole ainoa syy väsymykseen ja pahaan oloon. Pari viikkoa sitten mummo nukkui pois. Itkin kolme tuntia putkeen ja sitten blokkasin koko asian mielestäni. Jotain hyvää siis huonomuistisuudessakin on. Nyt voin sen asian tiimoilta hyvin niin kauan, kun kukaan ei muistuta asiasta.

On tässä tapahtunut myös paljon kivojakin juttuja. Kivatkin jutut ovat vieneet hirveästi energiaa, ja aikaa palautumiseen ei ole juurikaan jäänyt, mutta se on ollut sen arvoista. Käytiin kaverin kanssa Sellon 10-vuotis synttäreillä, viime viikonloppuna oli serkun synttärit ja halloween pirskeet ja maanantaina kävin kattomassa yhtä Niemikotisäätiön jälleenvuokrausasuntoa, johon pääsen muuttamaan jo ensi viikolla! Mulla on tässä työn alla postauksia edellä mainituista aiheista, jotka pyrin postaamaan ensi viikon aikana. Kiitos kärsivällisyydestänne ihanat! ♥

tiistai 22. syyskuuta 2015

Good morning sunshine

niitty

Kuljen päivittäin bussimatkoillani pellon ohi ihastellen loppukesän aamuista usvaa ja metsikön takaa nousevaa auringonnousua. Mieleeni on noussut joka kerta sama ajatus: tuosta kun saisi valokuvan.

Luonnollisesti en koskaan saanut aikaiseksi lähteä kamerakaluston kanssa liikkeelle niin aikaisin, että olisin tuon kauniin näkymän saanut vangittua kameran linssiin. Niinpä keksin toisen keinon ja tein sen, mitä taiteen saralla parhaiten osaan: piirsin näkemäni. Työkaluna ystäväni Photoshop.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Jatkan, jaksan vaikka väkisin

Lauantaiaamu tuoksui vienosti sätkätupakalta. Mummi. Ajattelin, kuinka hän istui viereisessä huoneessa keittiönpöydän äärellä polttamassa tupakkaa ja katsomassa aamun uutisia. Miettimässä aloittaisiko aamun kaljalla, vai kupillisella kahvia. 
 
Mieleni teki jatkaa unia, mutta vaikka kuinka makasin mukavissa muistoissani silmät suljettuina, mekaanisen herätyskellon vaativa tikitys esti minua nukahtamasta uudelleen. TIK-TAK-TIK-TAK. Oli pakko antaa periksi ja avata silmät. Illuusioni särkyi siinä silmänräpäyksessä. Ikävä. Annoin itselleni hetken aikaa kieriskellä itsesäälissä ja itkeä sitä, etten ponnisteluista huolimatta enää muistanut, miltä mummin ääni kuulosti. Olin alkanut unohtaa.
 
Viisi minuuttia myöhemmin mieleni oli jälleen turta, mutta kehoni jatkoi iänikuista valitustaan. Päänsärky, selkäsärky, nivelsärky, huimaus, pahoinvointi. Jatkuvasti pahentuva väsymys. Tsemppasin itseäni muistuttamalla, että minun tarvitsisi kestää enää 35 päivää. Enää 35 päivää töitä. Sitten voisin nukkua aivan niin paljon, kuin kroppa vaatisi.
 
Olen miettinyt M:ää, tai lähinnä sitä, miksi hän on ollut se ainoa lääke väsymykseeni. Miksi hänen kanssaan tekemisissä oleminen sai minut yhtäkkiä tuntemaan oloni niin energiseksi? Olen miettinyt asiaa usein, mutta nyt se vasta iski tajuntaani. Vastaus oli lopulta hyvin yksinkertainen ja järkeenkäypä: dopamiini. Se selitti myös sen, miksi venlafaksiini on ollut ainoa lääke, joka tähän pohjattomaan väsymykseen on auttanut.
 
Lääkäri päätti aloittaa Voxran. Olin kokeillut kyseistä lääkettä aikaisemminkin ja todennut sen tehottomaksi ja aivan liian kalliiksi kukkarolleni. Toivoin, että se kuitenkin jotenkin mystisesti auttaisi tällä kertaa.  Ei auttanut ja arvaan miksi. Vaikka sivuvaikutuksissa mainitaan lääkkeen voivan aiheuttavan ummetusta, minulla kävi juuri päinvastoin ja koska kyseessä on säädellysti vapauttava tabletti, veikkaan ettei se ehdi vapauttaa juuri mitään, koska koko tabletti poistuu elimistöstäni lähes yhtä nopeasti, kuin on sinne joutunutkin. Jotakin se ehti kuitenkin tehdä, sillä aloitusoireet olivat aivan järkyttäviä. Heti ensimmäisenä päivänä pamahti päänsärky, joka sai minut voimaan todella pahoin, huimasi ja olo oli todella tokkurainen. Burana olisi varmasti helpottanu oloani, mutta se oli nyt kiellettyjen aineiden listalla. Yksi ärsyttävimmistä oireista oli kuitenkin jatkuva vessahätä, joka herätti minut öisinkin tunnin välein ramppaamaan vessassa ja mukavana sivuoireena sain vielä aivan järkyttävän ihottuman, joka kutisi ja helotti kuin tomaatti. 
 
Ehdin syödä lääkettä vajaa kaksi viikkoa, ennen kuin sain luvan lopettaa. Ei ollut mitään järkeä hankaloittaa työntekoa, kun tarkoitus oli päinvastoin yrittää helpottaa sitä. Sairaslomalla ollessani olen valmis testaamaan mitä myrkkyjä tahansa, mutten halua joutua olemaan töistä pois lääkkeiden sivuvaikutusten takia.
 
Seuraavan viikon sainkin kärsiä lopetusoireista. Huimausta, tokkuraisuutta, päänsärkyä ja pahoinvointia. Sen seurauksena karsin päivistä kaiken tarpeettoman. Lopetin meikkaamisen ja kasvojen päivittäisen puunaamisen. Harjaan hampaani enää aamuisin ja suihkussa käyn kaksi kertaa viikossa. Silti tuntuu, etteivät tunnit riitä, enkä tiedä mistä enää nipistää. Tunnen itseni vain entistä kuvottavammaksi.
 
Päiväni toistavat samaa kaavaa. Herätyskello soi klo 6.00. Saan itseni ylös 6.10. Puen vaatteet, käytän koiran ulkona. Pesen hampaat, otan vitamiinit ja lääkkeet. Ruokin koiran. Harjaan hiukset. 7.05 lähden bussipysäkille. Olen työpaikalla noin 7.55. Lähden töistä 15.50. Olen takaisin porukoilla viiden aikaan. Teen ruoan, syön ja katson edellisen päivän salkkarit, käytän koiran ulkona, otan iltalääkkeet ja menen nukkumaan 19.00. Seuraavana päivänä sama rumba alusta. Perjantaisin käytän kertyneet ylityötunnit ja lähden töistä aikaisemmin. Viikonloput menevät sumussa. Mitään ei jaksa tehdä. Paitsi nukkua. Ensi keskiviikkona pitäisi mennä töiden jälkeen vielä terapiaan. Pääsen nukkumaan aikaisintaan kahdeksalta. Hirvittää jo valmiiksi.
 
En muista olenko ottanut lääkkeet, vai en. Muistinko lukita oven? Onko minulla ylipäätään avaimia? Näen samat kasvot joka päivä ja silti huomaan ajoittain joutuvani ponnistelemaan muistaakseni heidän nimensä. En ymmärrä enää analogista kelloa. Ensi vilkaisulla se näyttää kuutta ja heti seuraavalla neljää. Ajatukseni eivät pysy perässä, joten kroppani toimii automaattivaiheella. Pääasia kai, että toimii.
 
Huomaan taas toteavani, ettei tässä ole mitään järkeä. Saan joka aamu muistuttaa itseäni miksi teen näin itselleni: raha ei kasva puissa ja laskut pitää maksaa. Lupaan ja vannon, että jos joskus pääsen kuntoutustuelle, en kokeile kokopäivätyötä ennen kuin olen oikeasti terve, vaikka se tarkoittaisi sitä, ettei minulla olisi rahaa yhtään mihinkään.

lauantai 29. elokuuta 2015

2-vuotis syöpäkontrolli

Viime maanantaina oli Teuvon 2-vuotis muistotilaisuus, eli toisin sanoen kontrollikäynti onkologian poliklinikalla. Kuten tavallista, mulla oli päivän ensimmäinen aika, joten istuin hämärässä alakerran käytävässä aikalailla yksikseni tunnelman ollessa parhaimmillaan, kuin b-luokan kauhuelokuvassa. Ne muutamat kattovalaisimet, jotka olivat päällä välkkyivät, kuin olisivat morsettaneet kilpaa S.O.S.
 
Käytävä oli autio, mutta muualta rakennuksesta kantautui askeleiden ääniä. Putket kohisivat ja jostakin kantautui paukkeen kaiku. Remontti oli ilmeisesti yhä kesken. Askeleet lähestyivät. Sydän hakkasi kiivaammin. Portaista laskeutui mieslääkäri ja heti perään toinen. Voi vi**u. Kirjaimellisesti. Olihan tämä sentään Naistenklinikka, joten missä kaikki naislääkärit olivat?
 
 
 
 
Purin stressiä jakamalla ahdinkoni likoille ja sehän tepsi. Ei mennyt edes viittä minuuttia, kun yksi oli letkauttanut, että alakerran käytävä kuulosti ihan omalta tutkittavaltani. Repesin totaalisesti, koska hei, sehän on ihan totta. Sillä käytävällä ei kyllä varmaan nauretakaan turhan usein.
 
Vihdoin ja viimein hoitaja kutsui minut huoneeseen. Naislääkäri ja vieläpä ennestään tuttu. Voi luojan kiitos! Paino putosi harteiltani samantien. Pystyin taas hengittämään normaalisti. Lääkäri näytti keskittyessään jotenkin huolestuneelta, mutta ultrassa ei näkynyt mitään poikkeavaa. Kaikki oli juuri niin kuin pitääkin. Munasarjakin oli tällä kertaa kiltisti lepotilassa. Vähän toivoin, että olisin saanut Teuvon varjolla pillerireseptiin kelakorvauksen, mutta sentään sain uusittua reseptin 15 kuukaudeksi. Kuvia ultrasta en sentään kehdannut pyytää, vaikka läpällä meinasin. Olisi ollut tavallaan hauskaa esitellä kaikille kuvaa tyhjästä kohdustani.
 
Vuoden päästä seuraava ja viimeinen kontrolli. Mun tuurilla syöpä uusii heti salakavalasti sen jälkeen, mutta ei nyt ihan vielä maalailla piruja seinille.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Kuivilla susta



Eilen tuli keskusteltua aiheesta, miksi jotkut naiset kestävät kusipäisiä miehiä, eivätkä lähde hyvän sään aikana lätkimään huonosta suhteesta? Ne jotka eivät ole kyseisessä tilanteessa ikinä olleet, eivät voi ymmärtää, miksi naiset antavat kohdella itseään, kuin kynnysmattoa. En ihmettele, sillä ei sitä ymmärrä aina välttämättä itsekään.

Jäin miettimään omaa kokemustani aiheesta. Itselläni se oli aluksi sitä, että kun kumppani oli suhteen alussa ollut aivan täydellinen unelmien kumppani, sitä ajatteli ja toivoi, että se jatkuva alistaminen, henkinen väkivalta ja muu paska olisi vain jokin ohi menevä vaihe, jonka jälkeen miehestä tulisi taas se ihana ja kunnioittava kumppani, joka hän oli ollut aikaisemmin. Tietenkään se ei siitä enää paremmaksi muuttunut, vaikka kuinka niin halusin uskoa ja toivoa. 

Toisekseen, koska kyse oli ensirakkaudestani ja kumppanini muistutti monella tavoin isääni, minun oli todella vaikea asettaa rajoja sille millaista kohtelua minun tulisi sietää, koska minulla ei ollut kokemusta mistään muusta miehen mallista. Ymmärsin myös, että jokaisessa suhteessa on omat vaikeutensa, erimielisyydet ja riitansa, mutten tiennyt missä meni raja normaalin ja liiallisuuden välillä. 

Kolmanneksi olen aina ollut huono luopumaan ja antamaan periksi. En pidä suurista muutoksista. Suhde oli kestänyt yli 10 vuotta, enkä olisi halunnut millään luopua siitä. Halusin elää koko elämäni saman ihmisen kanssa. Halusin, että istuisimme vanhoina ja ryppyisinä yhdessä kuistilla katsomassa auringon laskua, kuten oli aikaisemmin puhuttu. Halusin selvittää kaikki ongelmat, halusin saada suhteen toimimaan hinnalla millä hyvänsä. Minun oli pakko yrittää jokaista tapaa, jonka keksin pelastakseni suhteen ja antaa todellakin kaikkeni ennen kuin suostuin pikku hiljaa vihdoin ja viimein ymmärtämään, ettei suhde tulisi enää toimimaan.

Loppuvaiheessa kyse oli enää puhtaasta riippuvuudesta. Taisin sanoa terapeutille, että se mies on minulle kuin huumetta. Tiedän, ettei se tee hyvää, mutta sitä on vaan pakko saada säännöllisinä annoksina, muuten tulee aivan hirveät vierotusoireet. Vertaus ei ollut kuvainnollinen. Makasin viikko tolkulla sängyssä puoli kuolleena, palelin vaikka olin hiestä märkä, oksentelin ja tärisin, kun olin miehestä erossa ja itkin vaan, että mun on pakko saada edes puhua sen kanssa. Aina, kun olin siihen ees jonkinlaisessa kontaktissa musta tuli yhtäkkiä terve, kuin pukki ja pirteä, kuin peipponen - lähes maaninen... Vittu miten sairasta touhua.

Näin jälkikäteen tuntuu itsestäkin ihan naurettavalta mitä kaikkea sitä on sietänyt ja vielä naurettavammalta kummankin lapsellinen suhtautuminen toisiimme tietyissä tilanteissa. Esim. kun toinen teki parin viikon katoamistempun, eikä vastannut puhelimeen, tai viesteihin ja minä vastasin mykkäkouluun soittamalla sille sen 20 kertaa putkeen, kunnes mies suostui vastaamaan puhelimeen erittäin ärtyneenä ja sitten oltiin molemmat vittuuntuneita. Päivääkään en silti vaihtaisi pois.

Toki tulen muistamaan häntä ja suhdettamme vihalla, raivolla, lämmöllä, kaiholla, mutta nyt voin kuitenkin Kristiinan Braskin biisin sanoin todeta, notta: Damn! Nyt on elokuu oon kuivilla mä sinusta!

perjantai 21. elokuuta 2015

Kokeillaan ja sit taas noustaan, jos kaadutaan

Oh my... Ihan järjetön väsymys. Vois vaan nukkua kellon ympäri! Koitan nyt kuitenkin vähän päivitellä kuulumisia...

Vika "lomaviikko" hurahti nopeasti. Arvoin pitkään lähdenkö vikana vkl. mökille vai en, koska siellä olo vie voimat yleensä viikoksi, mutta päätin silti lähteä. Olihan se kuitenkin ehkä viimeinen tilaisuus mökkeillä tänä kesänä ja pelattiinhan lauantaina kuitenkin jokavuotinen lentismatsi. Hävittiin, kuten tavallista, mutta henkisesti oltiin kuitenkin voiton puolella.

Maanantaina alkoivat siis työt. Olin nukkunut yön heräämättä kertaakaan - kiitos Tenoxin, mutta alle kymmeneen tuntiin jääneet yöunet eivät tuntuneet riittäviltä. Korjasin asian seuraavana yönä menemällä nukkumaan jo kahdeksalta, mutta ei auta, se on nukuttava 12tuntia, tai pää on koko ajan tahmea ja silmäluomet painuu väkisin kiinni.Vuorokaudessa ei vaan riitä tunnit siihen hommaan. Mun lähimuisti on taas ihan olematon. Jos joku keskeyttää mut, mulla ei ole aavistustakaan mitä olen juuri ollut tekemässä. Oon myös tällein kivasti heti alkuun unohdellu niinkin yksinkertasia sanoja, kuin "oikea" ja "painike" yrittäessäni neuvoa toveria klikkaamaan hiiren oikeanpuoleista painiketta. Vaikutin varmaan tosi fiksulta, kun jäin jumittamaan "klikkaa siitä hiiren, - no sillä, sillä, sillä..." Mikä vittu se sana on!? Toisekseen mun käsissä ei taas vaihteeksi pysy mikään ja saan olla nostamassa kynää sen kymmenen kertaa päivän aikana, kun puristusvoima vaan katoaa yhtäkkiä jonnekin.
tyov
Ekalla viikolla on vielä jaksanut jotenkin panostaa ulkonäköön. Loppupäässä rötvätäänkin varmaan taas mökkiverkkareissa tukka paskasena. Ilmeet kertonee innostukseni tason.
Vähän taas pelottaa suoriudunko tästä työputkesta kunnialla loppuun asti, vai mennäänkö hampaat irvessä ja pää kainalossa. Tää alku on ollut muutenkin tosi takkunen, enkä ole ainut, jonka tekis mieli lyödä hanskat tiskiin jo tässä vaiheessa. Tää on taas niitä hetkiä, kun toivoisi kirjoittavansa anonymia blogia, jotta voisi avauta ihan kunnolla. No mutta, ei auta kuin toivoa, että kaikilla on vaan jotain alku kankeutta ja että asiat alkaa vielä rullaamaan paremmin.

Työkkärikin piristi mua tänään tosi kivasti kertomalla, ettei mulla ole oikeutta työttömyysturvaan siltä ajalta, kun olin saikulla, mutta sairauspäiväraha kausi oli jo mennyt umpeen, koska olen sairauslomalla, enkä siis ole työkykyinen. No, ens kerralla muistan sitten väittää olevani työkunnossa. Eihän tää puolikuntoisuus oo mua ennenkään estänyt...

Nyt vois mennä viikonloppu unille. Onneksi maanantainakin saa vielä nukkua pitkään, koska syöpäkontrolli on taas hölmösti keskellä päivää, niin on järkevämpää pitää koko päivä palkatonta vapaata. Keskiviikkonakin päivä jää vajaaksi, kun pitää käydä moikkaamassa psykiatria. Se on varmaan riemuissaan mun töihin karkaamisesta ottaen huomioon, että se ois halunnut passittaa mut viimeksi osastolle.

Ötyä! ♥

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Sydäntenmurskaaja

Pakko laittaa vielä muutama pentukuva viime viikonlopulta, koska se on vaan niin söpö! ♥

tahvo4b
kalikkatahvuskanaali




maanantai 10. elokuuta 2015

Työhönpaluu stressi

Tää olis sitten viiminen viikko ennen kuin työt alkaa. Kuvittelin, että kesällä olisi hyvin aikaa saada unirytmiä ja pääkoppaa kuosiin, mutta ihan turha toivo. Heinäkuussa olin jo vähän pirteempi ja pärjäsin vähemmillä yöunilla (10h) ja parhaimmassa tapauksessa ilman päikkäreitäkin. Terapeutin palattua kesätauolta on väsymys kuitenkin taas pahentunut, eikä mikään uni maailmassa tunnu taas riittävän. 

Yöunet on venyneet takaisin 12tuntiin, eikä ilman päikkäreitä jaksa yhtään mitään. Jos 45min terapia kerran viikossa, yhteensä 3:n tunnin matkoineen saa aikaan tämän, niin en uskalla edes miettiä mitä tapahtuu kun teen sen lisäks töitä viis päivää viikossa 7 ja puoltuntia päivässä,

En tosin stressaa niinkään sitä, etten ehkä jaksa, vaan sitä mitä siitä seuraa, jos en jaksa. Ennen oisin vaan voinu palata saikulle, mutta sairauspäivärahapäivät tuli viime kuussa täyteen ja kuulostais vähän hassulta, että saisin siinä tapauksessa työttömyyskorvaustakaan. (Tappelen nytkin oikeudestani ko. tukeen tältä väliajalta ennen töitten alkua.) Olisin niiin toivonut, että oltais haettu sitä kuntoutustukea jo keväällä, koska jos se olis mennyt läpi olisin voinut laittaa eläkkeen töitten ajaksi lepäämään ja toimeentulo olis turvattu mikäli taas romahdan. Pimeän kuilun pohjalla, kun ei hirveesti ole voimia täytellä kaikenmaailman tukihakemuksia ja taistella byrokratiaa vastaan. Mut sehän ois tietty ollut ihan liian helppoa.

Myönnän, että välillä oon miettinyt, josko en meniskään töihin, vaan pitäisin saikkuni kiltisti loppuun, mutta pakko se on kerätä rahaa kasaan nyt, kun vielä voi. Sen verran oon kyllä miettinyt, että tän työputken jälkeen en enää uhmaa lääkärin neuvoja ja mielipiteitä mun työkunnosta, enkä sivuta enää oman kropan vastusteluja ja varoitusmerkkejä, vaan oon saikulla just niin kauan, kuin kroppa ja pää sitä vaatii. Varsinkaan, jos se kuntoutustuki hakemus menee jossain välissä läpi.

Oon tosin niin varma, että kun töitten jälkeen palaan taas saikulle niin sitä kuntoutustukea ei myönnetä, kerta oon just kyenny olemaan töissä. Sitä kun on kuulemma hirmu vaikea saada, vaikka olis ollu ne 300 päivää putkeen sairauslomalla. Toisaalta, musta tuntuu, että se tuki olis muutenkin pienempi kuin työttömyyskorvaus, että ehkä mä en sitä sitten haluaisikaan. 

Sekin on muuten mun mielestä ihan mänttiä, että sairaana ja työkyvyttömänä pitää eläkepäätöstä odotellessa hakea työttömyyskorvausta. Musta ois järkevämpää, että joko otetaan se hölmö 300päivän sääntö sairauspäivärahapäivistä pois, tai keksittäis sairaille jokin oma tuki. Ei ole mitään mieltä, että työkyvyttömien pitää asioida työkkärin kanssa, kerta sairaana ei voi mitään töitä ottaa kuitenkaan vastaan.

BDI tänään: 51pistettä

Koiramaista mökkielämää

Heipsan ja pahoittelut hiljaiselosta! Viikonloput on nyt vierähtäneet lähinnä mökillä ja arki siitä toipuessa. Sen verran rankkaa tuo mökkielämä nimittäin. Lisäksi päivitin läppäriin windows 10:n ja sen jälkeen koko paska on ollut jumissa ja sen verta hidas, että tekis mieli heittää sillä vesilintua. No mutta nyt pääsin kuitenkin pöytäkoneelle, joten lupaan tälle viikolle ainakin parit kuvapostaukset.

Jokunen viikko sitten Jasukin pääsi tutustumaan Tahvoon, kun pentu pääsi ensimmäistä kertaa mökille. Mua ensin vähän hirvitti, notta tajuaako Jasu, että toinen on sitä huomattavasti pienempi, vai jyrääkö se pennun alleen alta aikayksikön. Yllätykseksi Jasu kuitenkin osasi olla tosi nätisti, joskin alkuinnostuksissa kakara oli vähällä mennä kumoon useampaan otteeseen.

Jasusta uusi kaveri oli kiva, joskin hirveän ärsyttävä. Sillä oli ikävä tapa komentaa räksyttämällä, näykkiä korvista ja roikkua hännässä. Siitä huolimatta Jasu leikki sen kanssa tosi nätisti. Se heittäytyi selälleen ja antoi pennun hyppiä päällään.

paini2


paini

tyypitb 
Vetoleikeissä Jasu antaa pennun voittaa vähän turhankin helposti. Jaskis on vähän liiankin kiltti vässykkä tossukka. Yleensä se vain pitää toisesta päästä löyhästi kiinni ja antaa pennun vetää. Ollaan kyllä yritetty kannustaa Jaskista vetämään kunnolla, koska pennulla on muutenkin vähän turhan iso ego, notta sen ei tosiaankaan tarttis aina voittaa niin helposti.





tyypit3b


tyypit2b

Päätyipä kakara myös ensimmäistä kertaa uimaan. Vahingossa tosin. Tyyppi seikkaili heinikossa vähän turhan lähellä rantaa. Yksi askel liikaa ja molskis! Jasu hyppäsi perään pelastamaan pentureppanaa. Toki se osasi uida ihan luonnostaan, mutta ranta oli sen verran jyrkkä, että pienelle meinasi iskeä paniikki, kun ei päässytkään omin avuin kipuamaan takaisin rantaan. Kaveri oli kastuneena aika säälittävän näköinen reppana.

uimaribtahvo5b

Aika velikultia. ♥

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Tahvo tuli taloon

lettu2b


Viime viikonloppuna olin pitämässä kanivanhukselle seuraa, kun sisko oli noutamassa Kuopiosta koiranpentua. Leevi oli taas vähän oikukkaalla päällä. Ensin se mökötti tunnin verran sängyn alla ja tuli sitten pummimaan rapsutuksia (ja pitsaa). Sitten se mökötti taas, kun ei saanut haluamaansa (rapsuja kyllä, pitsaa ei) ja meni purkamaan agressionsa heinäpaaliin, jota se sitten mielivaltaisesti viskoi ja kiskoi ympäriinsä. Jostain kumman syystä sen mielestä on paljon kivempi syödä sitä heinää suoraan pussista, kuin häkistä.

lettub
Ei Leevi ihan kauhean kauaa malttanut vihoitella kuullessaan karkkipussini rapinan. (Hedelmäkarkit on sen lemppareita.) Annoin sille hetkeksi herkkutangon, mutta koska sillä on herkkä vatsa, jouduin ottamaan sen pian pois. Taas mökötystä. Loppujen lopuksi se taas leppyi ja tuli jälleen puskemaan ja tökkimään, notta rapsuta perkele. Kunnes se sitten sai tarpeekseen ja ärähti, että lopeta nyt saatana.

Lauantaina saapui Tahvo. Pentu oli hirveän reipas ja utelias otus. Se olisi halunnut tehdä lähempää tuttavuutta myös Leeviin. Leevi ei ollut samalla aaltopituudella, eikä yhtään ilahtunut siitä, että hänen kotiinsa oli kehdattu tuoda moinen muukalainen. Kaniherran sanoma oli sanomattakin selvä: "haista vittu!"

TAHVO2BMaanantaina kävin uudelleen moikkaamassa sydäntenmurskaajaa. Leevi oli jo hitusen rauhoittunut, mutta oli silminnähden närkästynyt, kun Tahvo yritti osoittaa kiintymystään nuolemalla sen naamaa. YÖK! Pusuja, hyi! Yök, koirabakteereja!

tahvojalettub

Huomenna tuo karvapallero tulee moikkaamaan mökille mun pölvästiä. Vähän naureskeltiin, kun Tahvo oli jo nostellut jalkaa ja Jaska ei oikein hallitse sitä hommaa vieläkään, vaan pissaa edelleen useimmiten niin kuin tytöt. Toisaalta Jaskis on kyllä muutenkin semmonen neiti.

tahvob


lauantai 18. heinäkuuta 2015

Now you're just somebody that i used to know

Maanantaina suuntasin viimeistä kertaa vanhaan asuntooni laajasaloon. M oli muuttamassa, joten minun täytyi viimein hakea sinne jääneet tavarani. Asiasta oli sovittu jo hyvissä ajoin monta viikkoa etukäteen, eikä se ollut vaivannut minua millään tavalla ennen maanantaita. En ollut juurikaan ajattelut M:ää yli kuukauteen. Kuvittelin, että olin vihdoin pääsemässä hänestä yli.

Maanantaina iski kuitenkin kuvotus, ahdistus ja paniikki. Ne vyöryivät ylitseni, kuin hyökyaalto ja saivat minut melkein oksentamaan. Arvelin, että M olisi minulle yhä vihainen, mutta tiesin, ettei hän voisi näyttää sitä, koska en voinut hakea tavaroitani yksin. M joutuisi teeskentelemään, ettei hän vihannut minua. Minä joutuisin teeskentelemään, ettei minua itkettäisi. Tapaamisesta tulisi varsinainen farssi.

M käyttäytyi liiallisen ystävällisesti ja asiallisesti, kuten olin uumoillutkin. Sanat olivat ystävällisiä, mutta katse oli jäätä. Hän vältteli katsekontaktia, eikä puhunut paljoa. En ollut varma vihasiko hän minua niin paljon, vai eikö hän yksinkertaisesti enää tuntenut yhtään mitään. M oli purkanut pöydän valmiiksi ja tuonut pahvilaatikot ylös. Hän auttoi myös tavaroiden kantamisessa autoon. Olin kiitollinen, mutten voinut olla miettimättä oliko hän tehnyt sen vain siksi, että pääsisi minusta mahdollisimman nopeasti eroon. Minä en olisi halunnut päästä eroon hänestä. Minä olisin halunnut kysellä kuulumisia ja kertoa, kuinka onnellinen olin hänen puolestaan, koska hänellä meni niin hyvin. Kuinka paljon arvostin sitä, että hän pärjäsi erinomaisesti työssään, jota rakasti. En kuitenkaan sanonut mitään. Minulla ei ollut siihen enää oikeutta.

test

Olin lähtenyt hakemaan keittiön pöytää ja tuoleja, paria kellariin jäänyttä pahvilaatikkoa, muumimukiani, joka symboloi suhteemme irvokkuutta ja kattokruunua, mutta kattokruunu oli mennyt. M oli myynyt sen työkaverilleen, mutta sen sijaan sain jotakin muuta. Yllätyksekseni M lykkäsi käteeni hammasharjan ja tahnan. Vaikka tuntui jokseenkin huvittavalta, että hän oli säilönyt hammasharjaani kaapissaan yhdeksän kuukauden ajan, tuskin edes harkitsematta sen pois heittämistä jokin minussa särkyi. Hammasharja ei ollut pelkkä hammasharja, se oli loppu. Lopullinen piste lähes 12-vuotta jatkuneelle soutamiselle ja huopaamiselle.

Pakattuamme auton huikkasin M:n selälle moikat. M vastasi vaisusti ja sulki oven perässään katsomatta enää taakseen. Ne olivat elämäni kylmimmät hyvästit.

muumi

Ikinuori

Viime viikon torstaina vietettiin kanivanhuksen syntymäpäivää. Hankkiessamme tuota pikkuista luppakorvaista otusta, luvattiin sille elinaikaa 6-8vuotta, mutta tämä yksilö se vain porskuttaa menemään ja hyvä niin.

Leevi on ollut koko ikänsä vallan hyvinvoiva otus, eikä sitä ole tarvinnut käyttää lääkärissäkään, kuin pari kertaa koko elämänsä aikana. Ensimmäisen kerran nuorena poikana, kun se kastroitiin ja toisen kerran tämän vuoden alussa saatuaan heinistä hilsepunkin. Eläinlääkäri oli todennut herran olevan ihan priimaa - ei vikaa silmissä, suussa, hampaissa, eikä korvissakaan. Lottovoitto siis koko herra ja todella nuoren näköinen, vaikka ikää herralle tuli jo 12-vuotta. Varsin kunnioitettava ikä, etten sanoisi.

lettu12

torstai 9. heinäkuuta 2015

Kesäkuun viimeiset bileet

Juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna oli tiedossa jälleen yhdet pirskeet. Hyvä, kun olin ehtinyt toipua vielä edellisistäkään. Joku yritti selvästi vihjailla, ettei mun ehkä kannattaisi lähteä ollenkaan, koska olin edelleen todella väsynyt, olo oli kamalan tukkoinen ja kyydin löytymisen suhteen oli aluksi ongelmia, eikä oikein kukaan muukaan olisi osallistumassa. Olin kuitenkin missannut juhlakalun aikaisemmat synttäripippalot, joten olin päättänyt tällä kertaa osallistuvani hinnalla millä hyvänsä.

Pienen sumplimisen jälkeen onnistuin saamaan pikkuserkulta kyydin meidän mökille. Matkalla puhuttiin muun muassa siitä, kuinka vietän suurimman osan ajasta yksikseni, koska suurin osa mun ikäsistä kavereista on jo perheellisiä, tai muuten vaan nyhjää mieluumin kaiken aikaa kultansa kainalossa. Meinasin sanoa, että ehkä niistä oli tullut vanhoja, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ei meidän suvussa vanhempikaan sukupolvi viettänyt viikonloppuja sillä tapaa. Ystävistäni ei ollut tullut vanhoja, heistä oli tullut aikuisia. Eipä sillä, että muakaan ihan joka viikonloppu huvittais rällätä ja kiertää kuppiloita, mutta oishan se kieltämättä välillä ihan kivaa.

Perillä satoi vettä, nokka ja kurkku meni heti sisään päästessä kahta kauheammin tukkoon ja silmät alkoivat vuotaa ja tuntuivat väsyneiltä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että olisi sittenkin pitänyt jäädä kotiin. No se oli myöhäistä nyt ja kotiin pääsisin vasta seuraavana tiistaina. Buranaa, vähän telkkua ja paljon unta.

Lauantaina viihdyin sängyssä mahdollisimman pitkään. Aamupalaksi buranaa ja vitamiineja. Olo oli vähintään yhtä mieluinen, kuin 39 asteen kuumeessa, vaikkei mulla mittarin mukaan ollut edes tavallista enemmän lämpöä. Pitäiskö sittenkin jättää juhlat väliin? No olis ehkä pitänyt, mutten jättänyt. Tietenkään. Sen sijaan päätin juhlia kaikkien menetettyjen juhlien edestä onnistuen siinä niinkin mallikkaasti, että seuraavana päivänä edellisillan ja yön kohdalla oli muistissa pelkkä musta aukko.

188e81e6bd3f6df0f272fbc9130372bc

Äiti tiesi kertoa, että olin vetänyt takaisin omalle mökille kävellessä naamalleni useaankin otteeseen. Ei saatana. Hävetti. En muista koska olisin viimeks vetäny niin hirveet överit. Itseasiassa en tiedä oonko koskaan aikasemmin ees vetäny niin hirveitä övereitä, enkä kyllä ymmärrä miten tässä nytkään pääsi käymään näin, koska edellisviikon perjantaina olin juonut huomattavasti enemmän, huomattavasti lyhyemmässä ajassa ihan samaa tavaraa. Mystistä. No, onneks tän kesän juhlat tais nyt olla tässä ja loppukesän voipi ottaa vähän iisimmin.

Ps. Jos jostain voi olla kiitollinen niin ainakin siitä, että tässä suvussa tuetaan toinen toisiamme, ettei tartte pelätä jäävänsä johonkin ojan pohjalle. Ei nimittäin ole mikään itsestään selvyys, että joku olisi aina saattamassa kotiin.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Juhannus 2015

Meidän suvun juhannus alkaa perinteisesti jo torstaina, joten suunnattiin siskon kanssa Nörrilandiaan hyvissä ajoin keskiviikkoiltana. Ennen lähtöä olin manannut kaverille, kuinka eräs kuspää oli pari vuotta takaperin tapahtuneella kosinnallaan ja sitä seuraavana välinpitämättömydellään pilannut kaikkien tulevien vuosien lempijuhlani - juhannuksen - vuoden kohokohdan. Se oli auttamatta asia, jota ei hevillä unohtaisi. (Alkoholilla ehkä kuitenkin..?)

Torstaina aamupäivän ohjelmassa oli kirpparikierros ja ruokaostosten tekoa Forssassa. Käytiin samalla reissulla viemässä haudalle vähän kukkia. ("Olis pitäny ostaa kaljaa!")

Takasin tullessa olin niin väsy, että olisin ollut valmis nukkumaan. Suunnitelmissa oli ottaa pienet torkut, mutta ei millään ehtiny. Dvd:ltä Speden Pikkupojat ja Turhapuroa. Kummatkin tais jäädä vähän kesken, kun tuli parempaa tekemistä... Loppuilta hengailua ja siideriä Mallorcalla, aka naapurimökin kuistilla sekalaisessa seurassa. 

Perjantaina päivän ohjelmassa oli juhannussauna ja kuudeksi kokolle. Porukkaa sai taas hätyytellä liikkeelle tuntia ennen h-hetkeä ja silti oltiin just ja just ajoissa paikalla. Tai en mä tiedä mitä se kello näytti, mutta kokkomestari oli jo hiukka kärsimättömänä asemissa. "Joko tän saa sytyttää!? No mä sytytän kuitenkin."  

kokko

kannykuvaJossain vaiheessa mun lähimuistini alkoi taas pätkiä. En tiennyt johtuiko se tällä kertaa vammapäästäni, vai alkoholista. Varmaan molemmista. Vessareissujen aikana unohdin mitä olin ollut sitä ennen tekemässä ja kenen kanssa. Jossain vaiheessa olin tajunnut antaa tavarat jollekin talteen, koska tiesin, että unohtaisin muuten mihin olin ne jättänyt. Ongelma vaan oli, etten muistanut antaneeni niitä kenellekään ja sitten etsin niitä ihan hädissäni. (Voi äly ja väläys.) Mulla on muistikuva, että pääsin takasin meidän mökille jonkun kyydissä, mutta ei mitään hajua kenen. Yhtenä hetkenä vaan olin autossa ja seuraavassa rämmin meidän mökin pihaan. Tarttis varmaan hommata sellanen kamerakyperä, että pysyis ittensä perässä.

Loppuyö karaokea ja notskilla istumista. Meikä luovutti leikin taas harvinaisen aikasin kesken. Yleensä en millään malttais mennä nukkumaan ja murehdin mistä kaikesta jään paitsi vetäessäni sikeitä, mutta jotenkin meidänkin juhannuksesta on tullut viime vuosina sen verran rauhallinen, ettei ees vituttanut mennä aikaisin nukkumaan. Hauskaa oli kuitenkin ollut, kuten aina!
vaskajaskab


Lauantai tuntui sunnuntailta. Krapulasta ei ollut tietoakaan, mutta väsymys oli armoton. Vettä satoi koko päivän enemmän, tai vähemmän, joten ei yhtään harmittanut, että lähdettiin siskon kanssa kotio jo lauantaina. Juhannuksen vietto jäi tältä vuodelta tavallista lyhyemmäksi, mutta en mä olis varmaan enää yhtää päivää jaksanutkaan. Kotiuduttuani vedin 20 tunnin unet ja olin muutenkin tavallista väsyneempi koko viikon, mutta niin se on ollut aina. Mökiltä palautuminen vie aina oman aikansa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...