maanantai 29. joulukuuta 2014

Joulu tuli, joulu meni


"Haittaako jos puuroon laittaa vanhan mantelin, kun ei sitä kuitenkaan kukaan syö?"
Aatto alkoi hitaasti ja rauhallisesti. Lumihiutaleita tipahteli hiljalleen koskemattomaan maahan. Ulkona ei näkynyt ristin sielua. Aurinko oli jo kivunnut taivaalle, kun vihdoin jaksoin vääntäytyä ylös sängystä. Ulkona näytti joululta. Sisällä tuoksui joululta, mutta silti minusta ei tuntunut joululta. Yhtään. Nukuin niin myöhään, kuin mahdollista ja skippasin Joulupukin Kuuma linjan ja Lumiukon kokonaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Skippasin tällä kertaa myös mantelin, joka on lähes jokaisena jouluaamuna eksynyt minun lautaselleni. Samapa tuo. Eipä se ole onnea tuonut ennenkään. Koiruli sen sijaan oli vallan onnellinen saadessaan sekin maistaa vähäsen riisipuuroa.

Aamiaisen jälkeen yritettiin ottaa koiran kanssa jouluista söpistelykuvaa, mutta Jasu ei tosiaankaan ole sen sortin mies, että tyytyisi mihinkään nopeisiin poskille suikattuihin pikku pusuihin, vaan haluaa aina antaa kunnon kielareita. Pipariksi meni siis sekin.


Erittäin edustuskelpoisina - minä naama kuolassa ja koiralla huulipunan jälki kuonossa - lähdettiin käymään vaarilla. Koira sai kerjättyä itselleen palan kinkkua, meille muille tarjolla oli karjalanpiirakoita ja munavoita. Oli pakko rohmuta niitä peräti kolme kappaletta, vaikka olin jo valmiiksi kaulaani myöten täynnä riisipuuroa. 

Risipuuro on sen verran harvinaista herkkua, että sitä tarjoillaan vain kerran vuodessa, joten kun sitä kerrankin eteensä saa, on ihan pakko syödä niin paljon, että vatsa meinaa haljeta. Minun vatsani tosin olisi saattanut haljeta vähemmästäkin, koska olin puoleenpäivään mennessä syönyt enemmän, kuin kahtena edeltävänä viikkona yhteensä. Jostain syystä nälkä vain tuntui kasvavan syödessä.


Ruokapöydästä ruokapöytään. Joulu on kyllä siitä ihmeellinen juhla, että koko ajan pitää olla syömässä jotakin. Takaisin vanhemmille päästyämme syötiin taas. Muut nauttivat perineisistä jouluruuista, kinkusta ja laatikoista, minä oman perinteeni mukaan kanasta ja riisistä.  Ruokailun jälkeen olin niin täynnä, että oli vaihdettava väljempiin vaatteisiin. 

Olihan sitä itseensä ahdettava jälkiruuaksi vielä aimo annos suklaakonvehteja, pipareita ja tähtitorttuja samalla, kun katselimme elokuvia. Isällä on tapana ostaa jouluksi jokin elokuva, yleensä jokin tuore kotimainen. Tänä vuonna se oli niinkin jouluinen pläjäys, kuin Kesäkaverit. Siinä on kyllä taas sellainen viihdepaketti, jonka jaksaa katsoa muutamaankin otteeseen. Perjantaina teatterissa katsastamamme Eila, Rampe ja Likka ei sen sijaan yltänyt ihan samalle tasolle.

Nukkumaan mennessä olin niin täynnä, että otin joulupäivän mittaiset talviunet ja heräsin vasta hetkeä ennen, kuin sisko tuli avokkinsa kanssa illalliselle. Sängystä pikasuihkun kautta suoraan pöytään. Elän näemmä aikamoista koiran elämää. Toisaalta, mitä sitä jouluna turhia ressaamaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...