En lupaa muuta kuin yrittää

Uusi vuosi kolkuttelee jo ovella. Aika, jolloin ihmiset tekevät lupauksia, joita suurin osa ei kuitenkaan aio pitää. Nostan hattua niille, jotka todistavat luuloni vääräksi ja toteuttavat lupauksensa tehdä elämänmuutoksen, oli se sitten laihtua, lihoa, syödä terveellisemmin, harrastaa liikuntaa enemmän, tai vähemmän, lopettaa tupakointi, juoda vähemmän, tai suunnitelma viettää tipaton tammikuu, joka kaatuu yllättävän usein jo seuraavana viikonloppuna järjestettäviin bileisiin. 

Ensin ajattelin, etten itse tee minkäänlaisia lupauksia, mutta Bridget Jonesin innoittamana aion ottaa itselleni saman tavoitteen, kuin tuo rakastamamme "vanhapiika". Tavoitteenani on löytää kiva ja järkevä poikaystävä ja olla kiintymättä kehenkään seuraavista: alkoholisti, työnarkomaani, sitoutumispelkoinen, tirkistelijä, suuruudenhullu, tunnevammainen, pervo. Erityisen tärkeää on lakata unelmoimasta eräästä tietystä henkilöstä, jossa yhdistyvät nämä kaikki ominaisuudet. Tätä ei voi painottaa liiaksi.



Minulla on paha tapa ihastua vääriin miehiin. Minä todella haluaisin tykätä ihanasta ja mukavasta miehestä, joka ei koskaan loukkasi minua tahallaan, olisi aina tukenani ja palvoisi maata jalkojeni alla. Jostain syystä hullaannun kuitenkin aina päätä pahkaa ja heti ensisilmäyksellä pelkkiin kusipäihin.

Tiedän kyllä miksi niin käy. Kusipäät ovat hurmureita, jotka vievät jalat altani. Pidän itsevarmoista miehistä. Sellaisista jotka tieävät mitä haluavat ja ottavat sen. Pahat pojat eivät epäröi, he tietävät tarkalleen mitä ja milloin naiselle pitää sanoa ja tehdä. Toisaalta pidän myös haasteista ja niitähän pahoissa pojissa riittää. Voi sitä odotuksen aiheuttamaa kutkutusta, kun ei tiedä koska puhelin soi, vai soiko se. Voi sitä draamaa! Ja draamastahan minä pidän. Kiltit ja mukavat miehet ovat usein liian helppoja, ujoja, epävarmoja ja tylsiä herättääkseen mielenkiintoni. 

   
Nyt saa kuitenkin riittää. Minulla on ikäkriisi ja vain yksi munasarja. Minulla ei ole aikaa leikkiä. Haluan miehen, jonka kanssa voin viettää kliseisesti koko loppuelämäni onnellisena loppuun asti. Miehen, jonka seurassa ei tarvitse olla jatkuvasti varpaillaan. Sellaisen, jonka takia ei tarvite arvailla tuleeko se yöksi kotiin, eikä pelätä koska se lähtee toisen naisen matkaan. Tarvitsen mukavan miehen, koska vittumaisilla miehillä ei tunnetusti tee lopulta yhtään mitään.


Olen itseasiassa tavannutkin yhden mukavan. En vain tiedä pidänkö hänestä, tai tietenkin pidän, kuka nyt voisi olla pitämättä miehestä, joka ymmärtää ja kuuntelee ja hyväksyy sinut juuri sellaisena, kuin olet kaikkine vikoinesi. En vain tiedä pidänkö hänestä romanttisessa mielessä. Haluaisin kyllä pitää, mutten ole varma. Enkä ole varma siitäkään, johtuuko tämä minusta, vai masennuksesta. En enää edes tiedä mistä tietää ihastuneensa? Tällä kertaa vatsassani ei ole ahdistuksesta johtuvia perhosia. Minun ei tarvitse jännittää ja arvailla pitääkö mies minusta, sillä hän on tehnyt selväksi, että kyllä hän pitää. Minun ei tarvitse jännittää mitä sanon, tai teen, vaan voin olla hänen seurassaan oma itseni. Se on aivan uusi tunne ja se tuntuu hyvältä. 

Mutta riittääkö se?

Kommentit

Suositut tekstit