keskiviikko 31. joulukuuta 2014

En lupaa muuta kuin yrittää

Uusi vuosi kolkuttelee jo ovella. Aika, jolloin ihmiset tekevät lupauksia, joita suurin osa ei kuitenkaan aio pitää. Nostan hattua niille, jotka todistavat luuloni vääräksi ja toteuttavat lupauksensa tehdä elämänmuutoksen, oli se sitten laihtua, lihoa, syödä terveellisemmin, harrastaa liikuntaa enemmän, tai vähemmän, lopettaa tupakointi, juoda vähemmän, tai suunnitelma viettää tipaton tammikuu, joka kaatuu yllättävän usein jo seuraavana viikonloppuna järjestettäviin bileisiin. 

Ensin ajattelin, etten itse tee minkäänlaisia lupauksia, mutta Bridget Jonesin innoittamana aion ottaa itselleni saman tavoitteen, kuin tuo rakastamamme "vanhapiika". Tavoitteenani on löytää kiva ja järkevä poikaystävä ja olla kiintymättä kehenkään seuraavista: alkoholisti, työnarkomaani, sitoutumispelkoinen, tirkistelijä, suuruudenhullu, tunnevammainen, pervo. Erityisen tärkeää on lakata unelmoimasta eräästä tietystä henkilöstä, jossa yhdistyvät nämä kaikki ominaisuudet. Tätä ei voi painottaa liiaksi.



Minulla on paha tapa ihastua vääriin miehiin. Minä todella haluaisin tykätä ihanasta ja mukavasta miehestä, joka ei koskaan loukkasi minua tahallaan, olisi aina tukenani ja palvoisi maata jalkojeni alla. Jostain syystä hullaannun kuitenkin aina päätä pahkaa ja heti ensisilmäyksellä pelkkiin kusipäihin.

Tiedän kyllä miksi niin käy. Kusipäät ovat hurmureita, jotka vievät jalat altani. Pidän itsevarmoista miehistä. Sellaisista jotka tieävät mitä haluavat ja ottavat sen. Pahat pojat eivät epäröi, he tietävät tarkalleen mitä ja milloin naiselle pitää sanoa ja tehdä. Toisaalta pidän myös haasteista ja niitähän pahoissa pojissa riittää. Voi sitä odotuksen aiheuttamaa kutkutusta, kun ei tiedä koska puhelin soi, vai soiko se. Voi sitä draamaa! Ja draamastahan minä pidän. Kiltit ja mukavat miehet ovat usein liian helppoja, ujoja, epävarmoja ja tylsiä herättääkseen mielenkiintoni. 

   
Nyt saa kuitenkin riittää. Minulla on ikäkriisi ja vain yksi munasarja. Minulla ei ole aikaa leikkiä. Haluan miehen, jonka kanssa voin viettää kliseisesti koko loppuelämäni onnellisena loppuun asti. Miehen, jonka seurassa ei tarvitse olla jatkuvasti varpaillaan. Sellaisen, jonka takia ei tarvite arvailla tuleeko se yöksi kotiin, eikä pelätä koska se lähtee toisen naisen matkaan. Tarvitsen mukavan miehen, koska vittumaisilla miehillä ei tunnetusti tee lopulta yhtään mitään.


Olen itseasiassa tavannutkin yhden mukavan. En vain tiedä pidänkö hänestä, tai tietenkin pidän, kuka nyt voisi olla pitämättä miehestä, joka ymmärtää ja kuuntelee ja hyväksyy sinut juuri sellaisena, kuin olet kaikkine vikoinesi. En vain tiedä pidänkö hänestä romanttisessa mielessä. Haluaisin kyllä pitää, mutten ole varma. Enkä ole varma siitäkään, johtuuko tämä minusta, vai masennuksesta. En enää edes tiedä mistä tietää ihastuneensa? Tällä kertaa vatsassani ei ole ahdistuksesta johtuvia perhosia. Minun ei tarvitse jännittää ja arvailla pitääkö mies minusta, sillä hän on tehnyt selväksi, että kyllä hän pitää. Minun ei tarvitse jännittää mitä sanon, tai teen, vaan voin olla hänen seurassaan oma itseni. Se on aivan uusi tunne ja se tuntuu hyvältä. 

Mutta riittääkö se?

maanantai 29. joulukuuta 2014

Joulu tuli, joulu meni


"Haittaako jos puuroon laittaa vanhan mantelin, kun ei sitä kuitenkaan kukaan syö?"
Aatto alkoi hitaasti ja rauhallisesti. Lumihiutaleita tipahteli hiljalleen koskemattomaan maahan. Ulkona ei näkynyt ristin sielua. Aurinko oli jo kivunnut taivaalle, kun vihdoin jaksoin vääntäytyä ylös sängystä. Ulkona näytti joululta. Sisällä tuoksui joululta, mutta silti minusta ei tuntunut joululta. Yhtään. Nukuin niin myöhään, kuin mahdollista ja skippasin Joulupukin Kuuma linjan ja Lumiukon kokonaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Skippasin tällä kertaa myös mantelin, joka on lähes jokaisena jouluaamuna eksynyt minun lautaselleni. Samapa tuo. Eipä se ole onnea tuonut ennenkään. Koiruli sen sijaan oli vallan onnellinen saadessaan sekin maistaa vähäsen riisipuuroa.

Aamiaisen jälkeen yritettiin ottaa koiran kanssa jouluista söpistelykuvaa, mutta Jasu ei tosiaankaan ole sen sortin mies, että tyytyisi mihinkään nopeisiin poskille suikattuihin pikku pusuihin, vaan haluaa aina antaa kunnon kielareita. Pipariksi meni siis sekin.


Erittäin edustuskelpoisina - minä naama kuolassa ja koiralla huulipunan jälki kuonossa - lähdettiin käymään vaarilla. Koira sai kerjättyä itselleen palan kinkkua, meille muille tarjolla oli karjalanpiirakoita ja munavoita. Oli pakko rohmuta niitä peräti kolme kappaletta, vaikka olin jo valmiiksi kaulaani myöten täynnä riisipuuroa. 

Risipuuro on sen verran harvinaista herkkua, että sitä tarjoillaan vain kerran vuodessa, joten kun sitä kerrankin eteensä saa, on ihan pakko syödä niin paljon, että vatsa meinaa haljeta. Minun vatsani tosin olisi saattanut haljeta vähemmästäkin, koska olin puoleenpäivään mennessä syönyt enemmän, kuin kahtena edeltävänä viikkona yhteensä. Jostain syystä nälkä vain tuntui kasvavan syödessä.


Ruokapöydästä ruokapöytään. Joulu on kyllä siitä ihmeellinen juhla, että koko ajan pitää olla syömässä jotakin. Takaisin vanhemmille päästyämme syötiin taas. Muut nauttivat perineisistä jouluruuista, kinkusta ja laatikoista, minä oman perinteeni mukaan kanasta ja riisistä.  Ruokailun jälkeen olin niin täynnä, että oli vaihdettava väljempiin vaatteisiin. 

Olihan sitä itseensä ahdettava jälkiruuaksi vielä aimo annos suklaakonvehteja, pipareita ja tähtitorttuja samalla, kun katselimme elokuvia. Isällä on tapana ostaa jouluksi jokin elokuva, yleensä jokin tuore kotimainen. Tänä vuonna se oli niinkin jouluinen pläjäys, kuin Kesäkaverit. Siinä on kyllä taas sellainen viihdepaketti, jonka jaksaa katsoa muutamaankin otteeseen. Perjantaina teatterissa katsastamamme Eila, Rampe ja Likka ei sen sijaan yltänyt ihan samalle tasolle.

Nukkumaan mennessä olin niin täynnä, että otin joulupäivän mittaiset talviunet ja heräsin vasta hetkeä ennen, kuin sisko tuli avokkinsa kanssa illalliselle. Sängystä pikasuihkun kautta suoraan pöytään. Elän näemmä aikamoista koiran elämää. Toisaalta, mitä sitä jouluna turhia ressaamaan.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Joululahjat 2014

Tänä vuonna ei vaihdettu lahjoja sen enempää siskon, kuin kavereidenkaan kanssa, joten koko saalis on saatu vanhemmilta. Kahdesta ensimmäisestä paketista paljastuivat kauan kaivatut villasukat, sekä pörröiset tumput.


Kolmannesta paketista - joka oli kahdella eri paperilla päällystetty, isäni varsinainen taidonnäyte - paljastui taidetarpeita, kirjoja ja rahaa. Lienee siis aika selvää mitä teen ensi viikolla. Nimittäin luen, luen ja luen. Ehkä välistä vähän piirränkin.





Koiruli puolestaan sai lahjaksi ison putkiluun ja uuden vetolelun, jota onkin saanut viimeiset viisi päivää vetää sen kanssa kilpaa.






Enempi juttuja ja kuvia joulusta luvassa seuraavassa postauksessa. Nyt keskityn katsomaan sykettä ja syömään suklaata.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Oikein hyvää ja rauhallista joulua!


Toivottaa Tintti ja Jasu ♥

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Valoa pimeään






perjantai 19. joulukuuta 2014

Ahdistava asunnottomuus

Olo alkaa olla melko toivoton. Olen ollut asunnoton pian puoli vuotta, eikä muutoksesta näy merkkiäkään. Olen väsynyt selaamaan asuntoilmoituksia päivästä toiseen. Turhaan. Aina, kun luulen löytäväni jotakin on kyse vain kuukauden, tai kahden vuokrasuhteesta, asunnossa ei sallita lemmikkejä, tai hinta on aivan liian korkea. Olen täyttänyt asuntohakemuksia niin moneen paikkaan, etten enää muista niistä puoliakaan. Olen lähettänyt Stadin asunnoille niin monta sähköpostia, että he ovat lakanneet vastaamasta.

Kyllä minä tiedän, etten ole ainoa asunnonhakija ja että alle 5% hakijoista saa kaupungilta asunnon. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että miksi ne, joilla on jo asunto saavat asunnon täysin asunnottomia ihmisiä aikaisemmin. Miksi asuntoja saavat ihmiset, joilla olisi varaa yksityiseenkin vuokra-asuntoon? Miksi asuntoja saavat ihmiset, jotka eivät jaksa matkustaa puoltatuntia pidempää matkaa kouluun, tai töihin? Miksi asunnottomat ovat niitä, jotka saavat jonottaa vuosikausia ja asunnolliset niitä, jotka saavat asunnon parissa viikossa? Alan pian uskoa, että asunnon saaminen on silkkaa arpapeliä. He ovat jopa myöntäneet sen. "Asuntoja ei jaeta järjestyksessä", kuului vastaus kysyessäni kerran kiireellisyysluokituksista ja jonkinlaista arviota siitä, kuinka monta tuhatta ihmistä on kanssani. ns. samalla viivalla. Tieto ei lohduta. Yhtään.

Tämä on toivotonta. Minulla ei ole varaa yksityiseen vuokra-asuntoon, koska olen työtön ja niin kauan, kun minulla ei ole asuntoa, ei töistä tarvitse edes haaveilla. Pää olisi saatava ensin kuntoon, mutta sehän ei onnistu ennen kuin perusasiat ovat kunnossa, eli ei  ennen kuin minulla on asunto. En voi myöskään muuttaa solu- tai kimppakämppään, koska minulla on koira. Miksei kukaan sanonut, että tämä olisi näin vaikeaa. Tuhat kertaa mieluumin olisin miehen alistettavana, kuin ilman asuntoa. Kyllä. Olen tosissani.

Kelan tukemaa psykoterapiaa on jäljellä vuosi. Siinäpä mukava aikaraja parantumiselle. Viimeiset puolivuotta terapia on mennyt täysin harakoille stressatessani asunnottomuuttani. Se on turhauttavaa, koska minähän siitä terapiasta maksan. En voi mitään sille, että murehdin kellon ympäri sitä mistä minulle löytyisi asunto ja milloin se mahdollisesti tapahtuisi. Mitä sitten, kun yksikään ystävä, tai sukulainen ei pysty enää majoittamaan minua? Muutanko koiran kanssa vakituisesti sillan alle? Tapanko itseni? Itsehän asuisin vaikka katuojassa, mutta kun on tuo koira. Se ansaitsee kodin. Terapeuttini on kirjottanut minulle puoltavan lausunnon asunnon tarpeestani, mutta eipä sekään mitään merkitse. Ihan hukkaan menivät nekin rahat. Kun asuntoja ei ole, niin niitä ei vain ole.

Psykiatrini ja terapeuttini ovat jopa ehdottaneet, että voisin mennä jokisikin aikaa osastolle. Ihan vain, että minulla olisi joku katto pääni päällä. Tähänkö tämä maailma on mennyt? Että asunnottomia asutetaan osastoille, joissa on muutenkin täyttä. Jätetään sitten ne itsemurhaa hautovat, itsetuhoiset, harhaiset ja muuten osastohoitoa oikeasti tarvitsevat ilman hoitoa. Ei saatana. Toisaalta, kohta saatan oikeasti olla minäkin osastohoidon tarpeessa. BDI-pisteet keikkuvat edelleen uhkaavasti 59/63:ssa. Stressi on sietämätöntä. 24/7 univaikeuksia, päänsärkyä, huimausta, heikotusta, pahoinvointia, ahdistusta, harvinaisen kovaäänistä ja villiä sydämensykettä, vatsavaivoja... Välillä tuntuu, että olisi vain helpompi luovuttaa. Pitäkää asuntonne. En enää yhtää ihmettele miksi huumeiden käyttö ja alkoholismi liitetään usein asunnottomiin. Ei kai tätä kukaan selvinpäin kestä.

Pian aletaan olla siinä pisteessä, että kyse on elämästä ja kuolemasta. En minä tahdo kuolla, en vain jaksa elää.

torstai 18. joulukuuta 2014

Pieni torstainen tarina

Olipa kerran jälleen yksi aivan tavallinen, varsin sateinen ja harmaa päivä. Ulkona avautuva näkymä ei antanut minkäänlaista osviittaa siitä, että nyt elettiin joulukuuta. Luontoäidin alastomaksi repimät puut näyttivät varsin karuilta ja onnettomilta ilman lumipeitettä. Ulkona oli autiota. Tyhjää. Kuollutta.

Etsin kaapista joulukoristeita, koska olin päättänyt antaa joululle vielä mahdollisuuden. Olin juuri laskenut maahan paketillisen joulupalloja, kun näen silmäkulmastani vaalean hännän heilahduksen ja kuulen sitä seuraavan kolinan. Kaikki yhdeksäntoista joulupalloa vierivät mikä minnekin ja minä niiden perässä ensin lipaston ja sitten pöydän alle. Yhtä palloista en kuitenkaan löydä mistään. Se ei ole vaatekaapin takana, eikä sängyn alla. Se ei ole karannut raollaan olevan oven taakse, eikä sitä näy missään muuallakaan. Niin kuin ei näy koiraakaan.




Koira on karannut säikähdettyään aiheuttamaansa meteliä keittiöön ja istuu siellä muina miehinä. Se ei sano mitään, mutta sen ajatukset voi melkein lukea. "En se minä ollut ja sitä paitsi se oli vahinko..." 


Harkitsen ostavani seuraavaksi jonkun viisaamman eläimen, kuten vaikkapa kilpikonnan.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Joulu tulee - en ole valmis

Jouluun on enää viikko. VIIKKO! Voi herranjumala. Anteeksi.  Mihin aika oikein karkasi? Vastahan oli marraskuu.

Olen aina ollut jouluihminen, mutta nyt se saisi pysytellä poissa. En ole valmis. En ole siivonnut, en koristellut, enkä ole ostanut ainoatakaan joululahjaa. Toisaalta vanhemmat ilmoittivat, etteivät tarvitse mitään ja siskonkin kanssa sovittiin, ettei tänä vuonna osteta toisillemme mitään. Minun pitäisi kai olla helpottunut, ettei minun tarvitse vaivata päätäni väen vängällä keksimällä jotakin ja ahdistua ihmistungoksessa, mutta tunnen vain syyllisyyttä. Aina kaikki sanovat, etteivät tarvitse mitään ja sitten kuitenkin loukkaantuvat jäätyään ilman. En minä niin lahjoista välitä. Jouluhan on perhejuhla, mutta kun en nyt mitenkään jaksaisi.

Ahdistaa koko joulu. Se, ettei joulu enää tunnu joululta. Siitä on viety kaikki ilo ja perinteet. Haluan viettää jouluaaton aamupäivän mummin kahvipöydässä, jossa kahvia tarjoillaan pornomukeista. Haluan syödä marianne-karkkeja ja haukkua mummin kanssa miehiä. Haluan myös M:n. Vaikka vain kinatakseni sen kanssa. Sama se. En olis saanut sitä tänä jouluna kuitenkaan.

Ahdistaa. Miksen mä osaa nauttia mistään mitä mulla on. Sataisi edes lunta.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Joka päivä ja jokaikinen yö sinua ajattelen

Otin tietoisen riskin uskoessani lauseita, jotka halusin kuulla, mutta jotka kuulostivat liian hyviltä ollakseen totta. Otin riskin, koska uskoin katuvani enemmän sitä, mitä jättäisin tekemättä, kuin tehtyä virhettä. Pettymystä paljon pahempaa olisi ollut, jos kaikki olisikin ollut totta ja olisin kääntänyt onnelliselle lopulle selkäni. Olisin katunut sitä varmasti lopun ikääni. Parempi rakastaa ja menettää, kuin olla koskaan rakastamatta.

Kauneimmatkin valheet ovat kuitenkin valheita. Katkeran suloisia tikareita, piikkejä lihassani. Palkkio siitä, että halusi uskoa johonkin hyvään ja kauniiseen. Kukaan tuskin haluaa tulla valetuksi täyteen turhaa toivoa ja tulla sitten jätetyksi, kuin nalli kalliolle.

Kolme viikkoa olin yrittänyt rakentaa sydämeni ympärille suojaksi kivimuuria ja opetella olemaan tuntematta. Kävi kuitenkin ilmi, ettei sydämeni halunnut tulla tukahdutetuksi. Ei sinun tarvinnut sanoa enempää kuin "moi", kun olin jo unohtanut kaiken kurjuuteni ja valmis hyppäämään tuntemattomaan ilman turvaköyttä. Pitkän tasaisen jakson jälkeen olin taas elossa. Minä olin onnellinen, minä tunsin, mutta aivan kuten sanoit: innostuessaan ihmiset muuttuvat tyhmiksi.

En odottanut mitään yhtä yötä enempää, sillä olit tehnyt selväksi, ettet tahtoisi enää enempää, mutta kolmen viikon hiljaisuuden jälkeen rakkauteni kohde sanoi olevansa minusta huolissaan. Se oli balsamia haavoille. Lupasit, ettet satuttaisi, mutta huolenpidon sijaan sain kuitenkin iskuja vasten kasvoja. Jokainen lohduksi tarkoitettu virke ja "kyllä mä olisin"-lauseella aloitettu lupaus, jotka kuulostivat kyllä kauniilta, mutta joita sinun ei tarvitsisi enää toteuttaa, olivat puukoniskuja rintaan. Kyynelten hämärtäessä näkökenttäni ja tuskan raastaessa rintaani niin kovin, ettei henki tahtonut enää kulkea, sain vihdoin viimeisen armon laukauksen pudoten suoraan huolella piilotettuun ansaan. "Muuta tänne."

Olin valmis tyytymään yhteen yöhön, sinun tarjotessa loppuelämää. Tiesin, ettei se voinut olla totta, mutta se ei estänyt minua pettymästä jälleen. Muutoksesi kesti päivän. Viikon päästä vedit maton jalkojeni alta, kuten aina. Sukellus jäiseen veteen sai henkeni jälleen salpautumaan. Totuus viiltää, mutta valheesi jättävät minuun ikuiset arvet, joita olen jatkuvasti valmis repimään auki vain, että voisit ripotella niille lisää suolaa. Rakastan draamaa ja haluan sitä elämääni, mutta tämä on vain surullista ja turhaa. Nyt olen jälleen ollut toista viikkoa yksin, enkä tiedä mitä sinulle kuuluu. Roikun edelleen löyhässä hirressä odottaen, että muuttaisit taas mielesi, tai sanoisit edes "moi".

Silti. En vaihtaisi pois päivääkään.



torstai 11. joulukuuta 2014

Uusi entistä ehompi tukka

Pimpeli Pom. Tän päivän ohjelmaan kuului aikainen herätys. Mun kropalla ei olis ollu mikään kiire minnekään, mutta mun pään oli määrä toimia serkkulikan näyttötyönä. Suoraan sanottuna koomailin puoli päivää kampaamotuolissa, kun toinen ahersi mun takkuisen kuontaloni kanssa. Oon vähän mälsä asiakas, kun en jassa pahemmin turista.

Väriksi valittiin tommonen vaalea karamellin tapainen, jollaista olin miettinyt jo noin vuoden päivät, mutten taaskaan ollut saanut itse aikaiseksi läntätä päähän. En halunnut mitään hirveän tummaa, enkä suurta muutosta, koska en ensinkään jaksa värjäillä mitään juurikasvuja. (Ei tosin sillä, että mun tarttis noin yleensäkään juurikasvua hirveen usein korjailla, kun hiukset tuppaa kasvamaan vaivaiset puolisenttiä kuussa.) Toisekseen palaan kuitenkin aina ennemmin, tai myöhemmin takaisin vaaleaan kuontaloon ja nimenomaan jatkuva värinpoisto-värjäys ralli oli syy siihen, miksi mun tukka alunperin meni niin huonoon kuntoon. Nyt oon kuitenkin päässyt eroon hamppusista latvoista, sekä pissinkeltasista raidoista ja pää on muutenkin tasasemman värinen. Lisäksi uumoilen, että tätä väriä on hirmu helppo ylläpitää color maskilla, jota mulla näköjään sattu olemaan yksi purtilo just oikeeta sävyä jo ennestään jemmassa. (Ostin joskus, kun halvalla sain.)

Pituutta tukasta lähti ihan reippaasti. Nimimerkillä: tottunut siihen, että tukkaa leikataan ensinnäkin korkeintaan kerran vuodessa (yleensä juhannuksena pienessä sievässä) ja kerralla pituutta lähtee about sentti, tai korkeintaan pari ja siinäkin tulis varmaan itku jos ei olis pari puuduttavaa alla. Kampaajallahan mä en ole käynyt varmaan 15 vuoteen, joten tais olla jo aikakin. Vähän aikaa varmaan menee totutella tämmöseen pikkasen lyhyempään malliin, mutta onhan tää nyt todella paljon terveemmän ja eloisemman näkönen, kuin ennen!

On tää kyllä kiva! Hiukseni ovat selvästi heränneet eloon kuolleista. Hallelujaa! Hirvee tarve hiplailla näitä koko ajan, kun ovat niin pehmoset, eikä hampusta ole enää tietoakaan! Mitäs tykkäätte?


keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Raapustelua - Red Harrington

Huomasin tuossa yksi päivä, että oon viimeksi piirtänyt viime joulun aikaan, eli ihan helvetin kauan sitten! Tilannehan piti heti korjata, joten käytin yhden unettoman yön tämän rouvan raapusteluun ja seuraavana päivänä länttäsin photarilla vähän väriä. Voisi olla parempi, mutta toisaalta kylläkin. Jotenkin kummasti mulla loppuu into aina puolessa välissä hommaa. Kärsivällisyys ei selvästikään kuulu minun hyveisiini. 

Välineinä perinteinen tulostuspaperi, kasa lyikkäreitä ja peukalo.



tiistai 9. joulukuuta 2014

Onko Viro kirosana? ...tana!



Oltiin kaverini Jaanan kanssa lauantaina niinkin isänmaallisia, että karattiin ex tempore risteilylle Tallinnaan M/S Baltic Queenilla. Mun alkuperäsiin suunnitelmiin oli kuulunut rauhallinen viikonloppu vällyjen välissä suklaalevyn ja hömppäelokuvien parissa ja vietinkin aikaani parhaillaan pyjamassa, tukka takussa ja pesemättä, kun tämä ilahduttava ilmoitusasia rävähti näytölleni.

Hirvee paniikki. Mitä mä tarviin mukaan? Mitä mä laitan päälle? Onkohan mulla kaikki? Millä me mennään? Koska me mennään? Keretäänkö me? Mitä-mitä-mitä!?

Pikapakkausta, pikameikki, puolivalmis tukka, pitsaa, lonkeroa, nousuhumala ja menoks!



Oltiin just päästy hyttiin ja Jaana päättäny et meidän pitää etsiä mulle mies, kun sisään marssi herrra 37 mukanaan illan ensimmäiset ja paskimmat iskurepliikit. "Onkos tytöt olleet koskaan kolmistaan miehen kanssa sillain?" Tehtiin aika selväks, että ei oltu, eikä oltaisi nytkään, mutta herra oli sitkeä, eikä luovuttanut. Panokset sen kuin kovenivat. "Haluutteks te nähä mitä mun housuista löytyy?" Kiitti, mut ei kiitti! Meinattiin suositella tyypille parin hytin päässä olevaa tyttöporukkaa. Siellä olevaa synttärisankaria olis nimittäin saattanut kiinnostaa.

Tilanne vaati lonkeroa. Oltiin just ehitty alottelemaan ja harjoittelemaan maailman noloimpia tanssiliikeitä tanssilattian kovimmilta puumilta, kun pari about parikymppistä junnua tunki meidän hyttiin ja alotti järjettömän kinastelun siitä riisuisko ne paidat pois vai ei.

"Ota paita pois!" 
"Enkä ota. Ota ite!"
"Mä otan jos sä otat!" 

Varmaan ne yritti tehä meihin jotain vaikutusta, mutta totta puhuakseni meitä ei olis voinu hirveesti vähempää kiinnostaa. Pojat sai meidät kuitenkin houkuteltua hyttiinsä väittämällä, että niiltä löytyy musiikkia, jota oltiin hirveesti kaipailtu, mutta paskat niillä mitään musaa ollu.

Me keskityttiin Jaanan kanssa humaltumiseen, kun junnut kävi taas kinaa siitä riisuutuisko ne vai ei. Paljon meteliä tyhjästä. Lopulta ne riisu paitansa, jonka jälkeen toinen totes, että meidän pitäis tasa-arvon nimissä tehdä samoin. Kieltäydyttyämme tästä mairittelevasta ehdotuksesta tyyppi lähti närkästyneenä menemään. Tehtiin perinteiset ja karattiin omaan hyttiimme, kun jäljelle jäänyt toveri meni vessaan.


Hirveä trafiikki. Seurattiin telkusta näkyvästä kamerakuvasta millon jossakin päin laivaa olis jotain meininkiä, kun yhtäkkiä meidän hytissä on neljä miestä ja yks niistä on istahtanut mun viereen. Olin just kääntymässä ja esittelemässä itseni, kun tyyppi moiskauttaa pusun mun huulille. Terve vaan sullekin! Turhat esittelyt sikseen. Hetken jo ajateltiin, et ruvetaan leikkii polttareita ja tekee bisnestä myymällä suukkoja parilla eurolla kipale, mutta tuumattiin sitten, että hyttinaapurimme herra 37 oli vähän turhan iso riski sellasiin leikkeihin. Itseasiassa ilman leikkejäkin sen verta iso riski, että ohitettiin tyypin hytti supervauhdilla koko loppureissun ajan.



Eipä aikaakaan, kun meidän hytin eteen parkkeerasi ostoskärryissä pitkin hyttikäytäviä kuljetettava 
sulho, jonka polttariporukka oli pistänyt vetämään suihkurallia. "Moi! Saaks tää tulla teiän suihkuun?" Toivotettiin tyyppi tervetulleeksi, mutta tyypillä oli jo niin kiire seuraavaan hyttiin, että jätti meidän suihkun välistä. Höh!


Yökerhoilua, ilmasia drinksuja ja ajoissa nukkumaan. Miestä ei tästä paratiisista mulle ylläripylläri löytynyt. Ei haittaa, meressä on paljon kaloja, mut parhaimmat löytyy selvästi maista. Yks romantikko nimittäin pyys mua ja Jaskaa sunnuntaina luokseen syömään. Harmi että oltiin just sillon vähän estyneitä.

Aamulla pikakeikka Superalkoon ja sitten odoteltiinkin pitkän aikaa edellisenä päivänä kahta laivastaan myöhästynyttä sankaria, jotka olivat sattuneesta syystä joutuneet yöpymään Tallinnassa ja joiden oli tarkotus tulla meidän kanssa samalla paatilla takasin kotomaahan. Myöhästyivät sitten siitäkin. Miehet.

Meikälikka sen sijaan pääsi ajoissa takasin kotio. Yksi elämän pienistä suurista iloista on kyllä edelleen se, että olit tehnyt kuinka paskan reissun tahansa, kotiin palatessa maailman rakkain hännän heiluttaja on ovella aina yhtä ilosena vastassa. ♥ 

perjantai 5. joulukuuta 2014

Uusin ystäväni Sony

Sain synttärilahjaksi vanhemmilta uuden puhelimen ja niin Iphone 4 vaihtui vuosien jälkeen Sonyn Xperia Z1 Compactiin. Voi haikeus! Kiinnyn puhelimiini usein niin, että käytän samaa puhelinta niin kauan, että siihen tulee jokin vika jonka korjaaminen maksaisi usein enemmän, kuin uuden puhelimen hankkiminen. Vielä sittenkin puhelimesta on hankala luopua. (Siksi kai pidän yhtä kaapin nurkkaa vanhojen puhelinteni hautausmaana. Ei niillä mitään tee, mutta poiskaan ei voi heittää.)

Omenapuhelin palveli hyvin vuosia. Voitin sen aikanaan yhdestä valokuvauskilpailusta. Se on nähnyt ja kokenut paljon. Se on pomppinut sängyltä, juonut viiniä, levännyt kesäyön ulkona, tehnyt lumienkeleitä ja puuhaillut kaikkea muutakin kivaa, mitä puhelimilla nyt on yleensäkin tapana tehdä. Kerran se otti osaa sukelluskilpailuun vanhan Nokialaisen kanssa ja selviytyi voittajana. Nokia ei sen sijaan ollut enää koskaan entisensä. Valitettavasti vanhuus ei tule yksin, eikä Omenapuhelinkaan jaksa ikuisesti. Tämäkin yksilö alkoi näyttää vanhenemisen merkkejä loppukesästä. Se ei enää muistanut toimintoja ja simahteli itsestään vähän väliä. Raasua tulee ikävä.



Ennen puhelimen vaihtaminen oli paljon helpompaa. Korkeintaan piti siirtää yhteystiedot puhelimelta muistikortille, parhaimmassa tapauksessa ne olivat kortilla jo valmiiksi. Latauksen jälkeen puhelin oli heti käyttövalmis. Toisaalta se oli sitä aikaa, kun puhelimen innostavin ominaisuus oli matopeli, soittoäänet olivat monofonisia ja puhelimen kestävyys oli sitä luokkaa, että ne olisivat selvinneet jopa maailmanlopusta.

Nyt puhelimen vaihtoon meni useampi päivä. Toki tätäkin projektia olisi voinut nopeuttaa, jos ei olisi näin laiska ja saamaton. Puhelin köllötteli laatikossaan pöydällä noin viikon verran ennen kuin tilaamani suojakotelo saapui, koska enhän halua, että uusi lapsoseni saisi kolhuja. Olin kuullut, että puhelimessa on valmiina suojakalvo, joten ajattelin, ettei sellaista tarvitse erikseen hommata, kunnes keskustelupalstoilta selvisi, että se naarmuuntuu helposti ja on käytännössä ihan yhtä tyhjän kanssa. Puhelin takaisin pöydälle ja suojakalvoa siis hommaamaan!

Olen aina ollut huono päällystämään mitään. Aina jää rumia ilmakuplia, vaikka kuinka asettelisi ja lastalla pyyhkisi, mutta onpahan nyt kuulkaas ihan armeijatasoinen suojaus, notta pitäisi kestää niin uv-säteilyt, kuin kivet ja männynkävytkin!

Hirvee homma yhden puhelimen käyttöön oton kanssa, mutta jee nyt pääsen vihdoin käyttämään - ei kun hetkinen mitäs hemmettiä!? Kalvon täytyy antaa kuivua 12 tuntia asentamisen jälkeen. Ei ole kyllä kiireisen ihmisen hommaa tämä puhelimien vaihtelu.

Odottamisen (eli yhden unettoman yön) jälkeen haasteellisin osuus oli ehdottomasti tiedon siirto. Kädettömälle blondille ei nimittäin ole mikään itsestäänselvä homma saada siirretyksi edes yhteystietoja puhelimesta toiselle, varsinkaan, kun molemmissa on ihan eri käyttöjärjestelmät. Pienen kikkailun ja googlettelun, ohjelmien asennuksen ja epämääräisen ähellyksen jälkeen odotus kuitenkin palkittiin.


Nyt on olo kuin lapsella jouluna. Vielä kun oppis käyttämäänkin tätä. Kamera tässä on ainakin oikein kiva. Sitähän mä olin tietysti testaamassa heti ekana kun sain puhelimen päälle. Niillä yhteystiedoilla niin väliä...




tiistai 2. joulukuuta 2014

Se on muistutus - aina pääsee alaspäin



Mun on tehnyt mieli päivittää tätä blogia useammin, mutta pää vilisee ajatuksia, joista ei saa otetta. Yritän lohkoa niitä pienemmiksi palasiksi, mutten saa yhtäkään ajatusketjua loppuun miettimättä samalla kymmentä muuta asiaa. 

Töiden loppumisesta on kulunut reilu pari viikkoa. Kuvittelin olevani pian taas oma itseni, mutta johtuneeko sitten stressin purkautumisesta vai mistä, ovat nämä viikot vetäneet minua yhä syvemmälle ja välillä tuntuu, että tähän oloon auttaa vain se, että lakkaisi olemasta - edes hetkeksi. Osasin kyllä aavistella jotain tämän tapaista. Mitä enemmän vapaa-aikaa, sitä enemmän aikaa ajatella. 

Ensin nukuin pari viikkoa hyvin, vaikka unirytmi olikin päin persettä. Nyt en nuku enää juuri ollenkaan. Makasin toissa yönä 12 tuntia sängyssä saamatta unta. Väsytti, mutta uni ei vain suostunut tulemaan. Viime yönä nukuin sentään neljä tuntia, vaikka nekin katkonaisesti. Pitäisi ehkä pyytää jotakuta kalauttamaan paistinpannulla. Päänsärystäkään ei tarvitse huolehtia sillä päätäni särkee jo nyt niin, että pelkään sen räjähtävän.

Kroppa oireilee niin monella tavalla, että tunnen itseni luulosairaaksi. Menkat tulee joko parin päivän tuhruna viikottain koko kuukauden ajan, tai sitten niitä ei tule ollenkaan, kyljessä tuntuu puukon iskuja, päätä särkee vähän väliä, huimaa, oksettaa, rintaa pistelee ja puristaa ja mielialat heilahtelee sekunteissa nollasta sataan ja sitten on tietenkin tää loputon väsymys... Google ehdottaa diagnoosiksi syöpää ja raskautta, mutta jälkimmäistä tämä ei ainakaan ole ja se on kuulemma hyvä juttu. Toki kasvatankin sisälläni paljon mieluumin sitten vaikka sitä syöpää.

Fok_it


Synttäritkin meni sumussa ja mun olis tehnyt mieli skipata koko päivä nukkumalla. Sisko ja serkku kävi syömässä ja kahvittelemassa, mutta ei musta ollut seuraneidiksi ja se tuntu sairaan pahalta, kun ihmiset oli kuitenkin mun takia tulleet paikalle. Paskimmat synttärit ikinä. Ainoo mitä pystyin ajattelemaan koko päivänä oli se, ettei M välittänyt musta sen vertaa, että olis edes onnitellu. Oon niin helvetin riippuvainen siitä ja sen mielipiteistä edelleen.

Suurimman osan ajasta en tunne, enkä ajattele mitään ja vaikka välillä tuntuukin, että turtumus olisi parempi, kuin jatkuva tuska, en todellakaan pidä jatkuvasta tunnottomuudesta ja tyhjyydestä yhtään. Joidenkin mielestä se kuulostaa varmasti todella houkuttelevalta, mutta oikeasti on aika vaarallista elää tyhjänä kuorena välittämättä mistään tuon taivaallista. Olo on vähintään yhtä vetelä, kuin muumipeikolla tyrmääjäsienien räjähdettyä. 

"Aivan liian vaivalloista mennä sänkyyn"

M on ainoa joka saa mut tuntemaan. Sen ei tarvitse kuin vähän viheltää ja herään horroksestani. Tietenkään sen kanssa tekemisissä oleminen ei aina tarkoita hyviä ja onnellisia hetkiä, mutta toistaseksi se on ollut ainoa joka niitä positiivisa tunteita on mussa henkiin herättänyt ja oon oikeasti ihan helvetin ilonen tuntiessani edes jotain. Suru ja vihakin on yllättävän tervetulleita, kun on elänyt tarpeeksi pitkän tasaisen jakson. M:n kanssa on hirveän helppo ottaa riskejä, koska mulla ei ole enää mitään mitä menettää.

Nyt kun M:stä ei pahemmin kuulu, olen nukkunut katkonaisesti, tai vain katsellut kattoa kuunnellen Haloo Helsingin Köpis 2012:sta jatkuvalla repeatilla. En jaksa mitään, enkä ketään. Sulkisin puhelimen jos en odottaisi yhteydenottoa työkkäristä. Puhelin piippailee vähän väliä, mutta en jaksa vastata juuri kellekään. Poikkeuksena ne joiden tiedän suuttuvan, jos ingooraan heidät. Oikeastaan ei tällä hetkellä edes kiinnosta. Oikeastaan ei kiinnosta juuri mikään muukaan. Paitsi M. Terapia ajatkin menee siihen, että itken yksipuolista rakkautta ja M:n ristiriitasia ilmauksia siitä mitä se musta milloinkin haluaa, tai ei halua. Terapeutti katsoo mua säälivästi ja toteaa kerta toisensa jälkeen tilanteen olevan varmasti ikävä. Mitään tilannetta auttavia neuvoja siltä ei kuitenkaan heru. Mun täytyy itse selvittää mitä haluan. Vahinko vaan, etten voi päättää toisten puolesta mitä ne haluaa, niin että oikeastaan se kai yrittää sanoa, että mun pitäisi olla haluamatta mitä haluan.

Pessimisti ei pety. Mä sen sijaan petyn jatkuvasti, koska en osaa lakata uskomasta ja toivomasta. Toisaalta kuten sanoin, mulla ei ole mitään menetettävää. Hetkikin onnea on parempi, kuin ei onnea ollenkaan. Olen ollut viimeiset kaksi viikkoa baarissa asuva alkoholisti. Niin kauan on kivaa, kun on viinaa, joka pitää humalassa ja pään pilvissä. No, itku pitkästä ilosta. Nyt seuraa vuosisadan krapula.

Moralisoinnit sikseen. Riippuvuus on kuulemma sairaus.

Ps. BDI 59/63. Vielä pääsee alaspäin...

maanantai 1. joulukuuta 2014

Sananen erityisherkkyydestä

Törmäsin alkukesästä ensimmäistä kertaa Elaine Aronin kehittämään termiin HSP luettuani tämän artikkelin. Lyhenne HSP tulee sanoista Highly Sensitive Person, eli erityisherkkä ihminen. 

Herkkyystetin tulokset 22/23 puhuivat puolestaan. Lamppu syttyi. Palaset tuntuivat loksahtavan paikalleen. Hankin heti käsiini Elaine N. Aronin kirjan Erityisherkkä ihminen. Siitä alkoi valaistuminen ja varsinainen tunnemyräkkä.

Herkästä ihmisestä voi tulla helposti ensimmäisenä mieleen jotakin haurasta ja särkyvää, joka menee rikki pienestäkin kosketuksesta. Näin ei kuitenkaan ole. Noin 15-20% ihmisistä on erityisherkkiä. Erityisherkkyys voi ilmetä mm. tunne- ja/tai aistiherkkyytenä, vivahteiden ja yksityiskohtien havaitsemisena niin ympäristöstä, kuin ihmisistä, asioiden syvällisenä käsittelynä, sekä muina erityispiirteinä. 

Erityisherkillä on muita enemmän taipumusta vaipua sisäisiin pohdintoihin. Pohdimme, analysoimme ja tutkimme asioita tarkkaan joka kantilta. Itselläni on taipumusta jäädä huolehtimaan ja vatvomaan asioita. "Mitä jos en onnistukaan tässä?" tai "Mitä jos sittenkin olisin valinnut toisin?"

Olen aina tiennyt olevani herkkä, mutta tähän asti on annettu ymmärtää, että se on ainoastaan huono asia ja olen pitkään ajatellut, että olen jotenkin viallinen. Kuinka monta kertaa sitä onkaan saanut kuulla olevansa mm. liian herkkä, itkupilli, ilonpilaaja, tylsä, hiljainen, pelkuri, ujo ja outo. Aronin kirja auttoi ymmärtämään, ettei erityisherkkyys ole mikään vika, eikä todellakaan sama asia, kuin ujous. Herkkyys on synnynnäinen piirre, toisin kuin ujous, joka on yleensä seuraus ikävistä kokemuksista. Aron korostaa kirjassaan, että erityisherkkyys ei ole sen enempää positiivinen, tai negatiivinen asia, vaan neutraali piirre, kuten muutkin luonteenpiirteet.

Pitkään yritin monien muiden erityisherkkien tapaan sopeutua ja elää kuten vähemmän herkät. Tein paljon asioita jotka tuntuivat epämukavilta yrittäessäni pysyä muiden tahdissa. Tämä ei kuitenkaan toiminut pitkään. Erityisherkät imevät paljon tietoa ympäristöstään. Tarkkoja havaintoja ympäristön vivahteista tehdessään ja analysoidessaan herkkä uupuu helposti monista ärsykkeistä, niin sisäisistä, kuin ulkoisista. Ylivirittyneenä herkkä voi ahdistua, sulkeutua tai haluta poistua paikalta, joka voi vähemmän herkistä tuntua vaativalta, tai herkkänahkaiselta käytökseltä. Se mikä on vähemmän herkälle sopiva, voi olla erityisherkälle usein jo aivan liikaa. Oli kyse sitten mistä ärsykkeistä tahansa, kuten liian kirkkaasta valaistuksesta, metelistä, tai sosiaalisista tilanteista. Siinä missä vähemmän herkkä saattaa työviikon päätteeksi lähteä yökerhoon, erityisherkkä tarvitsee lepoa ja omaa rauhaa. On tärkeää oppia tuntemaan omat rajansa ja tekemään ympäristöstään itselle mahdollisimman miellyttävän.

Itselleni on ollut vaikeinta hyväksyä juuri se, että on vaikea pysyä mukana maailman menossa. Koko ajan pitäisi olla menossa ja tekemässä. Välillä tuntuu ikävältä kieltäytyä illanviettokutsuista, mutta omaa kehoaan on kuunneltava. On paljon parempi levätä silloin kun keho sitä vaatii, kuin rasittaa itseään liiaksi. Levänneenä on parempaa seuraa paitsi itselleen, myös muille.

Erityisherkät ovat myös muita herkempiä kritiikille. He prosessoivat syvällisesti kaiken saamansa palautteen ja ovat muita alttiimpia masentumaan ja ahdistumaan, kuin ne, jotka eivät pohdi kokemuksiaan yhtä syvällisesti. En voi olla miettimättä olisiko masennukseni päässyt näin pahaksi, jos olisin tiedostanut herkkyyteni aikaisemmin. Mitä jos olisin jatkuvan suorittamisen sijaan malttanut pysähtyä ja kuunnella kehoani? Mennyttä ei voi muuttaa, mutta siitä voi oppia. Minulle se tarkoittaa oppimista itsestäni ja erityisherkkyydestäni. Aronin sanoin: ”Herkkyydestä pitää oppia kaikki mahdollinen. Se on este tai tekosyy vain, jos sen antaa olla sitä”.

Voisin kirjoittaa asiasta enemmänkin, mutta tarkoitukseni ei ole tylsistyttää teitä romaanilla. Erityisherkkyydestä kiinnostuneita suosittelen lukemaan Elaine N. Aronin kirjan Erityisherkkä ihminen. Omaa herkkyytään voi testata suomeksi tämän kirjoituksen alussa olevasta linkistä. (Testi löytyy artikkelin lopusta.) Tai englanniksi täältä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...