sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Elämä jumissa

Elämäni junnaa paikoillaan. Terapiassa olen useamman kuukauden ajan luetellut samoja asioita mieltä painavia asioita kysyttäessä: asuminen, koira, työ ja M. Niitä seuraavat jatkokysymykset: Kauanko voin olla majoittuneena yhdessä paikassa kunnes saan asunnon? Minne voin mennä seuraavaksi ja kauanko voin viipyä siellä? Mikäli en voi ottaa koiraa mukaan, pääseekö se jonnekin hoitoon? Kenelle? Kuinka pitkäksi aikaa? Miten jaksan töissä? Mitä jos en jaksa? Joko ne on huomannut, ettei mulla ole kaikki ihan hyvin? Miksei M:stä ole kuulunut (päiviin, viikkoon, kolmeen viikkoon...)? Onkohan sillä yhtään ikävä? Olenkohan mä sille ihan yhden tekevä? Miksi mulla on niin kamala ikävä sitä? Näänkö mä sitä enää koskaan? Välittikö se musta koskaan? Rakastiko se oikeasti? Onkohan sillä jo joku toinen? Milloin mä lakkaan itkemästä sen takia?

Jos nyt jotain hyvää haetaan, niin mun huolilistalta poistuu viikon päästä työ. Huono puoli siinä on, että sitten mulla on oikeasti aikaa ajatella ja ikävöidä M:ää. Toki mulla olis myös aikaa nähdä kavereita ja tehdä kaikenlaista, mutta tekeminen maksaa ja työttömänä pitää säästää. 

BDI-pisteet 56/63. Huonomminkin siis voisi mennä. Tosin en usko, että kukaan on koskaan saanut tuosta testistä täysiä pisteitä. Todennäköisemmin ainakin itse tappaisin itseni ennen sitä. En siis ole nyt tappamassa itseäni, mutta jos olo tästä yhtään huononisi. niin ei se kyllä kaukanakaan varmaan olisi.

Terapiassa ollaan tehty taputteluharjotuksia ja opeteltu hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on. Mun mielestä pelkkä ajatuskin on täysin absurdi. En mä pysty, enkä halua hyväksyä sitä, että mä väsyn tyhjästä, joka siis tarkoittaa epäsuorasti myös sitä, että oon koko ajan kiukkuinen, itkuinen, lähimuisti ei toimi, enkä ole henkisesti läsnä. Mä haluan olla terve ja normaali. Mä haluan kuulua ihmisiin, jotka ihmettelee miten niitä voikaan väsyttää, vaikka ne on nukkuneet "jopa" 7 tunnin yöunet. Sen sijaan mä nukun 12 tunnin yöunet, eikä sekään tunnu riittävän. 

Mikäli mä hyväksyisin sen, että mua väsyttää, mun pitäis hyväksyä se, että mun tarvitsee nukkua ja levätä enemmän kuin muiden, se etten mä jaksa juhlia, enkä elää normaalia elämää, eikä musta ole tekemään normaalia työtä ja sehän ei käy. Se ei vaan käy! Eikö idea ole nimenomaan päästä siitä väsymyksestä irti, eikä ajatella, että mä nyt vaan on tällänen, eikä sille voi mitään. Ei kai kukaan voi sellaisella asenteella parantua?

Terapeutti kysyy multa usein mitä mä murehtisin, jos mä en olis väsynyt. Tällä hetkellä murehtisin eniten sitä, ettei mulla ole asuntoa. Toisaalta, jos en olis väsynyt, jaksaisin käydä töissä normaalisti niin kuin muutkin ihmiset ja mulla vois olla vähän enempi rahaa vuokraan, jolloin olis huomattavasti helpompi löytää asunto. Ja jos en olis niin hemmetin väsynyt koko ajan, ei tarttis joka päivä miettiä mikä on se viiminen oljenkorsi, joka katkasee tän aasin selän, jolloin kroppa ja mieli pettää täysin ja mä pelkään, ettei se päivä ole kaukana.

Tämmösiä juttuja mä olen miettinyt perjantai-iltaisin viime kuukaudet. Tämän viikon perjantain kruunasi käynti apteekissa, jossa minua palveli oikein mukava herra.
"Sertralin Orionia kiitos."
"Hmm täs on 100 (kpl)." Olin yllättynyt, mutta niin oli apteekkarikin - joskin päinvastaisesta syystä.
Onks näitä tarkoituksella näin vähän?"
"No viimeks oli vaan 30..."
"Oho, jaha, no tämähän on sit ihan hyvä parannus. Haha bileet pystyyn. Sä otat varmaan nää kaikki ku tulee halvemmaks?"

Bileet? Näytänköhän mä jotenkin siltä, että lääkkeet tulee todellakin tarpeeseen, tai jotain...?  Parasta noissa apteekkireissuissa kuitenkin on ehkä se, kun ne kysyy lähes joka kerta: "ootsä tykänny?" Hei c'mon! Tietty mä tykkään kun mulle määrätään sika kalliita lääkkeitä. Tykkään niin kovasti, että syön niitä mieluumin, kuin karkkia.

4 kommenttia:

  1. Mulla ei ole mitään fiksua kommentoitavaa, mutta ajattelin vaan tällaisesta vertaistuki näkökulmasta sanoa, että mulla on viime aikoina ollut muutamia samoja ongelmia tuon väsymyksen suhteen. On ihan utopistista, kun muut puhuvat 6 tunnin yöunistaan, kun mä oon ihan sikaväsynyt yli 12 tunnin yöunillakin. Terveiden ihmisten seurassa on niin kovin uuvuttavaa olla, kun en jaksa niiden jatkuvaa hämmästelyä ja ne pitävät laiskana, kun ei jaksa. Tsemppiä sinne! Toivottavasti asioista ainakin osa järjestyy pian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vertaistuki lienee parasta mitä voi tällä hetkellä saada, joten kiitos ja jaksamisia sinnekin! <3 Niin tuttua. Yksi tyyppi nauraa mulle aina kun sanon olevani kuoleman väsynyt, hämmästelee kun menen kuudelta nukkumaan ja on vihainen, jos en jaksa töiden jälkeen, tai edes vkl. nähdä ihmisiä. Sitäpaitsi mun on ihan turha nähdä ketään, kun vaikka kuinka yrittäisi skarpata niin en ymmärrä puoliakaan mitä ihmiset yrittää mulle sanoa kun kaikki kuulostaa mun korviin muminalta ja sian saksalta. Se on niin uuvuttavaa ja turhauttavaa.

      Poista
  2. Hyvä toi siansaksa-vertaus. Toltahan se välillä tuntuu, kun on poikki ja apatia huipussaan. Se että kuulun noihin liian vähän nukkuviin, eli väsymykseni johtuu ilmeisesti siitä, ei helpota asiaa yhtään. Toisaalta lauantaisin olen alkanut nukkumaan paljon. Voisin usein varmaan nukkua vaikka koko päivän, mutta väännän itseni väkisin hereille ennemmin tai myöhemmin. Jos oikein masentaa, niin myöhemmin...

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...