Valot




Ulkona on alkanut pakastaa. Auringosta on tullut väsyneempi kuin minusta, enkä perjantaisin ehdi nähdä sitä kuin vilaukselta töiden jälkeen ennen terapiaa. On ihan epäreilua joutua heräämään ennen aurinkoa ja mennä nukkumaan vasta auringonlaskun jälkeen. Mikä etuoikeus sillä on levätä pidempään? Kenties ehkä vielä epäreilummalta tuntuu se, että saan nukuttua kainalossa ilman lääkkeitä, mutten yksin edes lääkkeiden kanssa ja yksinhän mä joudun yöni suurimmaksi osaksi viettämään. Universumi näköjään rankaisee mua mun huonoista ihmissuhteista.



Töitä olis jäljellä vielä neljä viikkoa, koska suostuin taas jatkamaan hommia pari viikkoa pidempään. Raha se on näköjään edelleen se, joka ratkaisee. Katsotaan, kuinka kauan selviän nukkumatta. Viime vuonna sinnittelin paljon pidempään, joten ehkä tää neljä viikkoa menee kuitenkin suhteellisen kivuttomasti. Kunpa vaan ehtis oikeasti vaan olemaan ja lepäämään edes yhden viikonlopun ajan!

Mun kroppa on kyllä muutenkin niin sekasin, ettei yks viikonloppu taida paljon vaikuttaa. Muisti ei pelaa, selkää särkee, kylkeä pistelee ja koska unohdin sen yhden e-pillerin niin olen onnistunut kärsimään kuukauden sisään jo kolme vuotoa, joskin kaksi viimeisintä ovat olleet lähinnä parin-kolmen päivän tuhrua. Silti ei tunnu hirveen normaalilta vuotaa noin viikon välein. Ens viikolla ois taukoviikko, notta pääsen nauttimaan taas oikeistakin menkoista oikeaan aikaan. Ens viikolla pitäis myös juhlistaa vaarin syntymäpäiviä. Saa nähdä mitä siitäkin taas tulee. Hormonihirmuus ja alkoholi kun ovat harvoin kovin kaunis yhdistelmä.

Koiruli lähti perjantaina viettämään reilu viikon mittaista syyslomaa mökille, joten se helpottanee toivottavasti mun arkea ainakin hetkellisesti. Toisaalta tuntuu tosi orvolta, kun se ei ole täällä hösöttämässä ja kuorsaamassa korvan juuressa. Mitään sosiaalista elämäähän mulla ei varsinaisesti ole, kun en jaksa, enkä ehdi töiden jälkeen ketään nähdä ja viikonloputkin on vähän hiinä ja hiinä, joten se karvakuono on oikeestaan ainoa, joka on pitänyt mulle seuraa. Lisäksi se on ainoa jonka seurassa jaksan olla, koska sille ei tarvitse esittää mitään ja se on vallan tyytyväinen, eikä tuomitse vaikka sille mököttäisi, tai olisin puolikuollut ja istuisin sen kanssa vaan ihan hiljaa.









Kuten kuvista voi päätellä, käväsin kaverin kanssa Lintsin valokarnevaaleilla. Aikasemmin ajattelin, etten tänä vuonna jaksa mennä sinne ollenkaan, kun esiintyjätkään eivät hirveästi mielenkiintoa herättäneet, mutta koska nyt satuin olemaan jo valmiiksi helsingissä, lähdin seuraksi napsimaan parit tekotaiteelliset kuvat.

Kaveria odotellessani viereeni parkkeerasi äiti kahden lapsensa kanssa. Rattaissa istuva tyttö ei millään olisi halunnut laittaa pipoa päähänsä. Minä taas olisin mieluusti antanut mitä vain, jos olisin saanut itselleni pipon ja hanskat, joita minulla ei siis ollut mukana, koska mun alkuperäsenä suunnitelmana ei ollut viettää aikaa ulkona palelemassa, vaan sohvalla vällyjen alla suklaalevyn kanssa.

- Kaikilla on pipo! Äidillä on pipo, veljelläsi on pipo, sullakin täytyy olla pipo! Tyttöä eivät muiden pipot paljoa hetkauttaneet. Tämä katseli hetken ympärilleen ja osoitti sitten minua.
-Tollakaan ei oo! Äiti näytti melko neuvottomalta, eivätkä uhkavaatimuksetkaan oikein tehonneet.
- Me ei mennä tonne sisälle, jos sulla ei ole pipoa!

Sattumoisin olin juuri niistämässä nenääni, koska sairastan jotain kuukausitolkulla kestävää kestoflunssaa, joten tulin sanoneeksi ajatukseni myös ääneen. -Siksi mä oonkin kipeä, kun mulla ei ole pipoa. Kannattaa laittaa pipo päähän, ettet sinäkin tule kipeäksi!
Lasten äitiä nauratti.
-Just niin! Pipo päähän, ettet tuu kipeeks!
Sehän tepsi. Kiva huomata, että musta on joskus jotain hyötyäkin.


Kommentit

Suositut tekstit