tiistai 30. syyskuuta 2014

Ajantajun kadotan


Heipä hei pitkästä aikaa. Nää työrupeamat on usein tämmöstä hiljaisempaa aikaa blogin osalta, pahoittelen!


Kuusi viikkoa töitä takana, vajaa viisi viikkoa vielä jäljellä. Välillä tulee kyllä mietittyä onko tässä touhussa taas mitään mieltä. Torkutan kelloa joka aamu vähän pidempään, puen päälleni ja pesen hampaat. Käytän koiran, menen töihin, istun 7,5 tuntia koneen äärellä, tuun "kotiin", käytän koiran, katon edellisen päivän salkkarit tajuamatta yhtään mitä siinä tapahtuu, syön, käyn ehkä suihkussa, käytän koiran ja seiskalta viimeistään nukkumaan. Viimeistään puolseiskalta aamulla ylös ja sama rumba alusta...


Viikonloppusin oon ihan kuollu. Perjantaisin on vielä töitten jälkeen terapiaa ja sen jälkeen olisinkin valmis nukkumaan. Viikonloppuisin en syö unilääkkeitä, jotta niitä riittäis pidempään, enkä siis saa nukutuksi (paitsi jos pääsen kainaloon, jossa nukun kuin tukki). 

Väsyttää niin, että silmiä ja päätä särkee, eikä haukottelista tule loppua, mutta uni ei vain tule. Jatkuvasti itkettää ilman järkevää syytä, muisti pätkii ja oon muutenkin välillä ihan kujalla. Ensin se oli lähinnä hupsua tavaroiden hukkaamista outoihin paikkoihin ja astioiden laittamista pesukoneen sijaan uuniin. Nyt mulla ei ole viimisen kuukauden ajalta arkipäiviltä juuri mitään muistikuvaa ja viikonlopuistakin lähinnä pieniä välähdyksiä. (Niitä asioita joita oon erikseen kirjottanu muistiin ei lasketa.)

Yhtenä perjantaina jätin terapian väliin, koska olin niin poikki, etten vaan ihan yksinkertaseti jaksanut mennä sinne. Tästä todisteeksi sammuin sohvalle viideltä illalla. Taisin mä herätä sen verran, että katoin edellisen päivän salkkarit ja sitten painuin sänkyyn jatkamaan unia.

Viime perjantaina menin terapiaan, mutta oikeastaan toivon, etten olisi mennyt. Matkalla, kulkiessani kauppakeskuksen läpi näin nimittäin jotakin mikä paloi verkkokalvoilleni kenties ikuisiksi ajoiksi ja sai minut voimaan pahoin: verilammikossa makaavan miehen. Tyhjät silmät tuijottivat kattoon hoitajan tyrehdyttäessä kaulasta pulppuavaa verenvuotoa. Puukotus - tiesi iltalehti kertoa muutamaa tuntia myöhemmin. Ei mulla käynyt mielessäkään, että se mies kuolisi, mutta se veri määrä oli ihan uskomaton, en ole eläessäni nähnyt niin paljon verta edes televisiossa. Tulipa kerrankin käytettyä terapiakäynti hyödyksi, joskin, jos en olisi mennyt terapiaan, mun ei olisi tarvinnut alunalkaenkaan nähdä, eikä siten käsitellä koko asiaa.



Yks lauantai olin moikkaamassa siskoa, kun se halusi testailla varjostuksia. Oli taas ihan kivat meikki- ja tukkaleikit. Mitä nyt ripsiliima oli kuivunut kolmesta tuubista, yksi meikkisivellin meni rikki, mikään ei pysynyt käsissä, eikä kiharrin ollut lämmennyt, koska siitä puuttui blondien vaatima merkkivalo.


Enpä mä sitten paljon muuta ole tehnytkään, kun aika ei vaan riitä. Notta ette te hirveesti oo mitään menettäny, vaikken oo hetkeen ehtinytkään päivitellä. Simsin latasin pari viikkoa sitten ja sitä oon ehtinyt pelaamaan kerran. Välillä katotaan  kämppiksen kanssa Being Erica:a. (Sairaan koukuttava ja muutenkin yllättävän hyvä noin 3€:n sarjaksi.) Mitä taas M:ään tulee, on herra ilmoittanut, ettei halua mun enää kirjottavan meidän tapaamisista, joten M:n toivetta ja yksityisyyttä kunnioittaen se homma olis nyt blogin osalta end of story.

☆ Meikit/Hiukset/Vaatteet/Kuvat by Norppa

4 kommenttia:

  1. En tiedä miksi, mutta Jonne Aaron-Yksin alkoi soimaan päässä kun luin tämän tekstin. Voimia ihanuus. :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska sattumus. Meinasin sen nimittäin tähän postaukseen linkittää. :D Kiitos <3

      Poista
  2. Kyllä kuulostaa tutulta. Lähes päivittäin mietin, että onko tässä touhussa mitään järkeä, siis tässä arjen pyörityksessä, ja samojen kuvioiden toistossa. Hetkittäin sitä järkeä tuntuu löytyvän, kun on hyvä fiilis ja asiat sujuvat, mutta viimeistään illalla kotona, kun alkaa väsyttää, (varsinkin nyt pimeänä aikana), kaikki järki tuntuu katoavan...Unettomuudesta myös lukioaikoinani kärsineenä, tiedän miten tuhoavaa se on. Minäkin pudotin oudosti kamojani, lähinnä huiveja, hanskoja, pipoja tmv.huomaamattani. Myöhemmin ne löytyi sitten jostain koulun käytäviltä. Saatoin myös ajaa ratikalla ajatuksissani liian pitkälle, ohi pysäkkini. Jopa työpaikkani taisin menettää lopulta unettomuuden takia, kun aivot eivät toimineet, ja tein hassuja juttuja (noloa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä... Mulla se väsymys kestää aamusta iltaan riippumatta siitä monta tuntia on nukkunut. Aina herätessä on ihan yhtä väsynyt, tai väsyneempi, kuin nukkumaan mennessä. :/ Nyt taas vaihteeksi säpsähtelen "hereille", eikä oo mitään hajua mitä oon pariin viime tuntiin tehny. Pitäis ehkä opetella kuuntelemaan noita oman kehon varotusmerkkejä, mutta kun se raha ei tunnetusti puissakaan kasva, niin pakko vaan yrittää jaksaa...

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...