tiistai 30. syyskuuta 2014

Ajantajun kadotan


Heipä hei pitkästä aikaa. Nää työrupeamat on usein tämmöstä hiljaisempaa aikaa blogin osalta, pahoittelen!


Kuusi viikkoa töitä takana, vajaa viisi viikkoa vielä jäljellä. Välillä tulee kyllä mietittyä onko tässä touhussa taas mitään mieltä. Torkutan kelloa joka aamu vähän pidempään, puen päälleni ja pesen hampaat. Käytän koiran, menen töihin, istun 7,5 tuntia koneen äärellä, tuun "kotiin", käytän koiran, katon edellisen päivän salkkarit tajuamatta yhtään mitä siinä tapahtuu, syön, käyn ehkä suihkussa, käytän koiran ja seiskalta viimeistään nukkumaan. Viimeistään puolseiskalta aamulla ylös ja sama rumba alusta...


Viikonloppusin oon ihan kuollu. Perjantaisin on vielä töitten jälkeen terapiaa ja sen jälkeen olisinkin valmis nukkumaan. Viikonloppuisin en syö unilääkkeitä, jotta niitä riittäis pidempään, enkä siis saa nukutuksi (paitsi jos pääsen kainaloon, jossa nukun kuin tukki). 

Väsyttää niin, että silmiä ja päätä särkee, eikä haukottelista tule loppua, mutta uni ei vain tule. Jatkuvasti itkettää ilman järkevää syytä, muisti pätkii ja oon muutenkin välillä ihan kujalla. Ensin se oli lähinnä hupsua tavaroiden hukkaamista outoihin paikkoihin ja astioiden laittamista pesukoneen sijaan uuniin. Nyt mulla ei ole viimisen kuukauden ajalta arkipäiviltä juuri mitään muistikuvaa ja viikonlopuistakin lähinnä pieniä välähdyksiä. (Niitä asioita joita oon erikseen kirjottanu muistiin ei lasketa.)

Yhtenä perjantaina jätin terapian väliin, koska olin niin poikki, etten vaan ihan yksinkertaseti jaksanut mennä sinne. Tästä todisteeksi sammuin sohvalle viideltä illalla. Taisin mä herätä sen verran, että katoin edellisen päivän salkkarit ja sitten painuin sänkyyn jatkamaan unia.

Viime perjantaina menin terapiaan, mutta oikeastaan toivon, etten olisi mennyt. Matkalla, kulkiessani kauppakeskuksen läpi näin nimittäin jotakin mikä paloi verkkokalvoilleni kenties ikuisiksi ajoiksi ja sai minut voimaan pahoin: verilammikossa makaavan miehen. Tyhjät silmät tuijottivat kattoon hoitajan tyrehdyttäessä kaulasta pulppuavaa verenvuotoa. Puukotus - tiesi iltalehti kertoa muutamaa tuntia myöhemmin. Ei mulla käynyt mielessäkään, että se mies kuolisi, mutta se veri määrä oli ihan uskomaton, en ole eläessäni nähnyt niin paljon verta edes televisiossa. Tulipa kerrankin käytettyä terapiakäynti hyödyksi, joskin, jos en olisi mennyt terapiaan, mun ei olisi tarvinnut alunalkaenkaan nähdä, eikä siten käsitellä koko asiaa.



Yks lauantai olin moikkaamassa siskoa, kun se halusi testailla varjostuksia. Oli taas ihan kivat meikki- ja tukkaleikit. Mitä nyt ripsiliima oli kuivunut kolmesta tuubista, yksi meikkisivellin meni rikki, mikään ei pysynyt käsissä, eikä kiharrin ollut lämmennyt, koska siitä puuttui blondien vaatima merkkivalo.


Enpä mä sitten paljon muuta ole tehnytkään, kun aika ei vaan riitä. Notta ette te hirveesti oo mitään menettäny, vaikken oo hetkeen ehtinytkään päivitellä. Simsin latasin pari viikkoa sitten ja sitä oon ehtinyt pelaamaan kerran. Välillä katotaan  kämppiksen kanssa Being Erica:a. (Sairaan koukuttava ja muutenkin yllättävän hyvä noin 3€:n sarjaksi.) Mitä taas M:ään tulee, on herra ilmoittanut, ettei halua mun enää kirjottavan meidän tapaamisista, joten M:n toivetta ja yksityisyyttä kunnioittaen se homma olis nyt blogin osalta end of story.

☆ Meikit/Hiukset/Vaatteet/Kuvat by Norppa

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Tää on meille kiellettyä huumaa, tää on voima kaikkein suurin


M laitto maanantaina viestiä ja kyseli mitä teen torstaina. Ilmeisesti siltä oli mennyt kokonaan ohi sellanen pikkuseikka, että olin alottanut työt, joten pienen venkslaamisen jälkeen sovittiin, että nähään mieluumin perjantaina. Kerroin asiasta kaverille ja se kysyi onko se varmasti hyvä idea? Tietenkään se ei ollut. Se oli helvetin huono idea, mutta omapahan on elämäni.

Perjantaina M:ltä tuli viestiä, että pitäis yhtä kaveriakin nähä, joten tavataan sitten keskustassa. Olin vähän hämilläni, koska olin kuvitellut tietäväni mitä herra musta halusi, eikä se sen kaveri ja niiden kahden oluen kittaamisen kattominen oikein sopinut siihen kuvioon. Eipä aikaakaan, kun tulee uutta viestiä, että ennen puolta ysiä ei liikuta minkään, joten voisin halutessani tulla sitä kautta.

Terapia varttia vaille kuus. Vilkuilin koko ajan kelloa. Puhuttiin taas M:stä ja sen kanssa leikkimisestä. Tiedän kyllä, ettei tässä ole mitään järkeä, mutten vaan osaa lopettaa, koska kyllähän se huomion saaminen imartelee. Terapeutti ja ne ihmiset jotka ei ymmärrä tätä kuviota voivottelee ja yrittää lohduttaa sanomalla, että toivottavasti saadaan asiat selvitettyä. Ikään kuin me sellasta edes yritettäis. Se ei vaan mee niin. Mä väitin, ettei mulla ollut hajuakaan mitä M musta haluaa, tai mitä mä menen sieltä hakemaan, vaikka sehän on ihan päivän selvä asia. Mua ei vaan ihan hirveästi kiinnostanut puhua asiasta, mua ei olis kiinnostanut olla koko terapiassa.

Puol kasilta istuttiin M:n sohvalla ja se kyseli mun kuulumisia ja vointia ja tuntu niin hyvältä ja epäreilulta, että sitä kiinnosti ja että se välitti. Ensimäisen suudelman ajan kyseenalaistin homman kysymällä mitä me oikein tehdään, mutta oikeastaan ihan sama, joten annoin vaan mennä. Sen puhelin piippaili jatkuvasti, mutta se hautasi sen tyynyn alle ja oli hetken vaan mun...

Seuraava etappi oli kallio. Sitä oli venattu siellä viimiset kaks tuntia. Mikä juttu tää nyt oli? Se oli antanut kaverinsa venata mun takia. Mistä lähtien mä olin mennyt minkään, etenkään oluen tai kavereiden edelle? Jos mä olisin tiennyt, että sitä odotettiin, mä en olis antanut niin tapahtua, mutta tuntuhan se nyt hitto vie helvetin hyvältä, että olin sen pienen hetken ajan tärkeysjärjestyksessä ykkösenä.

Olin juuri saanut luvan yökyläilylle, kun mun jalkaa naputettiin. Busted. Sain pienen muistutuksen siitä, että oon väärässä seurassa, mutta hei, nää on näitä...

Pitsaa ja kebabia. Puhuttiin siitä kuinka kumpikaan ei syö, eikä nuku. Sairasta meininkiä, mutta me kai ollaan muutenkin vähän hulluja. Ikuisuudelta tuntuva bussimatka, kainalopaikka ja keskustelua tunteista. Mua verrattii palapelin palaseen joka tavallaan sopii siihen, muttei sit ihan kuitenkaan. Tiesin tasan tarkkaan mitä se tarkotti. Mä en voinut olla kysymättä, miksei me toimittu. Miksi se oli niin mukava ja ihana ja huomaavainen ja kaikkea sitä mitä mä halusin, silloin kun me ei seurusteltu? Miksei se voinut olla ihana sillon kun me seurusteltiin ja kusipää sillon kun ei seurusteltu? Miksei elämä vois olla niin yksinkertasta?

M väitti taas, ettei mulle riittänyt mikään, että halusin aina vaan enemmän ja mä väitin, että se muuttu aina hetken päästä välinpitämättömäks ja lakkas olemasta mukava, mutta ei se kai ihan niinkään mene. Mähän halusin vaan, että se olis kiinnostunut mun asioista, että se välittäis, että se ottais mut mukaansa, kun näki kavereitaan. Mä halusin kaikkea sitä mitä olin sinä iltana saanut, enkä ois tarvinnut sen enempää ennenkään. Sen mielestä se taas oli (melkein) aina mukava. Oltiin tutussa umpikujassa, joten ratkastiin asia vaihtamalla puhuminen pussailuun.

Nukuin sen kainalossa taas paremmin, kuin missään muualla. Taisin herätä suudelmiin. Kunpa oltais voitu jäädä siihen sänkyyn iäksi. Meidän ikuisuus kesti kuitenkin vain puoli neljään. Sen jälkeen todelliisuus alkoi taas pikku hiljaa avartua.

Mentiin yhtä matkaa Espooseen. Junassa vastapäätä istuva nainen totesi kaverilleen kuinka hienoa oli ollut viettää exänsä kanssa aikaa ilman tunteita ja tuumaili, että kai niistä vois joskus jotain ystäviäkin tulla. Multa meinas pokka pettää.

Asemalla tiet vei eri suuntiin. "Katellaan" ja siinä se. En mä paljon enempää ollut odottanutkaan, koska tää oli pelin henki. Kyllähän mä tiedän, että kun tää leikki ennemmin, tai myöhemmin taas loppuu se olen minä johon sattuu.

M oli soittanut perjantaina kappaleen, jonka se oli kuullut radiossa ja joka oli jäänyt soimaan sen päähän. Nyt Tuure Kilpeläinen ja Yona lauloivat vuorostaan mun päässäni: "Minä tahtoisin tahtoisin tahtoisin sut kokonaan. Minä tahtoisin tahtoisin niin, mutta en saa."


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...