keskiviikko 6. elokuuta 2014

Terapia-angsti

Oon tällä viikolla kävässy pariin otteeseen terapiassa, muutaman viikon kesäloman jälkeen. Nyt mua inhottaa mennä sinne vielä enemmän kuin ennen. Ensinnäkin siks, että matka kestää 1h 20min ja koska mun pitää mennä keskustan kautta. Reittiopas olis halunnu, että meen ruoholahdesta metrolla rauttikselle, mutta koska mä olisin mieluumin hypänny sen metron alle, kun sen sisälle päätin mennä bussilla kamppiin asti ja kävellä rauttikselle.

En osaa tehdä enää kuin yhtä asiaa, joten itkin terapeutille Maxia ja sitä, että mun päässä pyörii vaan ne kaikki hyvät muistot, eli just ne asiat jotka siellä ei sais pyöriä.

"Eikö se ole kuitenkin hyvä asia? Eikö niille vois antaa sijaa niin kuin muillekin muistoille?"
Mua suututti niin paljon, etten mä voinu edes katsoa sitä. Onko toi ihminen tosissaan? Kysytäänkö tollasia asioita oikeasti ihmiseltä, joka on ajatellut ottavansa yliannostuksen, koska ei halua erota. Mielessäni painoin aseen ohimolleni. Vedin syvään henkeä ja sain sanottua: "jos mä ajattelen hyviä asioita, mun tulee sitä vaan enemmän ikävä ja koska mulla on jo nyt niin kamala ikävä etten pääse sängystä ennen puolta päivää ja silloinkin vain koiran takia, voisin yhtä hyvin olla kuollut.

Erosääntö numero 1. Unohda kaikki hyvät asiat ja ajattele vaan niitä paskoja asioita uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes pääset yli. 

"Mitä jos kuviteltais niille muistoille joku muoto, joku symboli. Mikähän se vois olla?" *PAM* Ase laukesi. Seuraavaks voitais varmaan kääntää vähän puukkoa haavassa. Ei ollut epäilystäkään, etteikö se muoto olisi sydän, mutta sitähän mä en sanoisi ääneen. Ajattelin riippakiveä ja oikein painavia kahleita, enkä sanonut mitään.

"Mikähän sun oloa vois helpottaa edes vähäsen?" No helvetistäkö minä tiedän? Jos tietäisin, en kai kävis terapiassa. Voi että oon turhautunu ja vihanen ja ja ja...

Liekö ihan normaalia, että ainoa paikka, jossa mun tekisi mieli huutaa on edelleen terapia. Se on myös ehkä ainoa paikka, jossa en kehtaa huutaa. "Miltä susta tuntuu?" No vittu ihan helvetin paskalta. (Ääneen sanoin et koko aika vaan itkettää.) "Onko sulla jotain muita tunteita siinä rinnalla!?" Ai onko? Mun sisällä on sellanen tunnemyräkkä, josta en osaa ottaa mitään selkoa, niin, että mä oikeasti RÄJÄHDÄN IHAN KOHTA.

Miksi näiden pitää olla niin vaikeita juttuja? Miksei kusipää vois olla pelkkä kusipää? Miksi sen piti olla välillä niin ihana, huolta pitävä ja ymmärtäväinen kusipää? Miksi sen pitää olla sellanen kusipää, jota on jatkuvasti ihan hirveä ikävä? Niin kova ikävä, että sitä tulee miettineeksi, että mitä jos se kusipää olinkin minä, eikä se. Mitä jos kyse ei ollut niinkään siitä, ettei se ottanut huomioon mun tunteita ja toiveita, vaan siitä etten mä ajatellut mitä se halusi?

Ja miksi vitussa mä mietin näitä juttuja? Oon niin helvetin kateellinen M:lle siitä, että sille loppu on todellakin loppu, eikä asiaa tarvitse enää ajatella. (Poikkeuksena ehkä työasiat, niitähän se kelaa 24/7, mutta kaiken muun se voi unohtaa tosta vaan sormia napsauttamalla.)

Mua vituttaa niin, että tekis mieli vetää perseet, siis sellaset perinteiset konttauskännit, mutta oon niin paska, etten pysty enää siihenkään. Tarttisin viinaa, joka ei maistu viinalta. Sellasta ei taida löytyä lähialkosta.

21 kommenttia:

  1. Yleensä se pahin aika eron jälkeen kestää kolme kuukautta. Voi tuntua pitkältä ajalta nyt, mutta se on yksi hujaus. Voin kertoa omasta kauheasta erokokemuksesta, josta en oikein vieläkään ole päässyt yli vaikka siitä on jo neljä vuotta. Ajattelen häntä JOKA päivä ja joskus näen unia, jotka aiheuttavat kamalan ikävän. Mutta, olen onnellinen! Hän on kuin pieni arpi, joka ei koskaan häviä, mutta loppujen lopuksi häiritsee aika vähän. Mä elän eteenpäin, matkustelen, nauran, mulla on uusi suhde ja tulevaisuudensuunnitelmia. Pointtini siis on, että vaikka kävisi se pahin, ettet koskaan pääsisi hänestä yli, niin voit siitäkin huolimatta olla onnellinen. Se tunne vaimenee siedettäväksi lopulta ja taatusti myös häviää. Nyt et varmaan edes sitä halua, mutta se päivä tulee vielä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kolme kuukautta? Jos pahin aika on ohi edes vuoden päästä niin oon kiitollinen. Tarinasi kuulostaa kannustavalta. Toivottavasti minulle käy vielä yhtä onnellisesti.

      Poista
  2. Just eilen oli suhteen loppumisesta juttua netissä; tärkeää ettei ota mitään yhteyttä eksään vähintään 2 kuukauteen, ajattele positiivisia asiota, miten sitten, kun löydät uuden, niin voitte tehdä asioita yhdessä; katsele ympärillesi, oliko teillä koskaan noin kivaa, kävellä käsi kädessä kaupassa, mökkeillä tehdä hauskoja asioita yhdessä. Et nähtävästi ole koskaan asunut yksin, nyt on sen aika, ala nauttia elämästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän pointin... Kun vaan löytäisi sen asunnon...

      Poista
  3. Okei okei tiiän et tää saattaa ärsyttää mut kerron mikä mua on auttanu ku voin vitun huonosti ja tuntuu et ei oo mitään syytä mihkään. Se fakta et ne on MUN tunteita ja mä oon niistä kontrollissa. Mä päätän, ei ne tunteet. Tiiän et kuulostaa varmaan tosi tyhmältä ja raivostuttavalta mut kelaa mikä ylivoima. Et sä kuitenki päätät. Vaik tuntuu pahalta työnnä ne pois. Vaik ahdistaa työnnä se pois. Vaik on ikävä älä reagoi. Tee äkkii jotain ja harhauta ittees. Niin mä pääsen eteenpäin kun oon lamaantunut ja ahdistunut. Tsemii<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseasiassa tuo kuulostaa varsin nerokkaalta suunnitelmalta. Vielä kun keksisi miten harhautetaan niitä fyysisiä oireita, kuten jatkuvaa pahoinvointia ja väsymystä.

      Poista
  4. Ina on oikeessa, nyt sulla on kasvun paikka tuollaisesta turhasta riippuvuudesta, joka tuhoaa sun koko elämän, upea nainen ala elämään!

    VastaaPoista
  5. Se perskännin vetäminen ei kysy kummoisia taitoja, siitä ei kannata haaveilla, nyt vaan päätät ettet enää roiku siinä miehessä, mieti mikä ihana elämä sua odottaa, vai haluutko vielä 30- kymppisenä olla tuossa samassa, et varmaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en varmaan niin. Joskin olis ainakin katto pään päällä. Vitsi vitsi.

      Poista
  6. Tiedän tunteen, kun kaikki on pelkkää mustaa. Kaikesta kuitenkin pääsee yli aikanaan, vaikka aluksi tuntuisi pahalta. Älä anna tilaa surkuttelulle, vaan liiku, tapaa ihmisiä, tee kaikenlaista sinua itseäsi miellyttävää. Kun teet mahd paljon, et ehdi surra niin paljon. Toimii ainakin minulla. En tiedä asutko yksin, mutta jos asut, voisit ehkä toisinaan yöpyä kavereitten luona, ettei sinun tarvitsisi olla öitä yksin omine synkkine ajatuksinesi. Et voi muuta kuin luottaa siihen, että ajan kanssa helpottaa, ja päättää mennä eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelma on vain siinä, että olin vaikeasti masentunut jo ennen eroa ja voin kertoa, ettei olo siitä ainakaan helpottanut. On siis hyvin vaikea tehdä mitään minua miellyttävää, kun mikään ei kiinnosta, eikä huvita, enkä jaksa mitään, enkä ketään, koska olen niin väsynyt, että vessaan raahautuminenkin on saavutus. En sano, etteikö toiminta toimisi, minulla vaan ei ole energiaa tehdä mitään. Olen muuten asunnoton, joten en muuta teekään kuin yövy kavereiden luona ja usko pois sekin on pitemmän päälle hyvin masentavaa...

      Mutta kuten sanoit, ei auta kuin uskoa siihen, että ajan kanssa helpottaa.

      Poista
  7. En tiennyt, että olit jo ennen eroa masentunut. Joskus tuntuu itsestänikin siltä, että mikään ei huvita, (eikä oloa ainakaan paranna nää huonosti nukutut yöt), mut ei kai se ole sitten noin pahaa, kun mua on yleensä auttanut se, että tapaan ihmisiä, lähden jonnekin, huolimatta siitä, että en millään jaksaisi edes nousta sängystä. Se oma paha olo jotenkin unohtuu, koska ei pysty paneutumaan siihen seurassa. Siinä on pakko keskittyä myös toisiin, eikä vaan itseensä. Kaikki ne synkät ajatukset ei mahdu päähän. Ei ihmisen aivokapasiteetti yksinkertaisesti riitä siihen, että voisi käsitellä kaikkea samanaikaisesti, mikä on oikeastaan hyvä. Onhan niitä päiviä, kun ei tekisi mieli puhua kenellekään mitään, mutta minusta on hyvä, että niin on pakko tehdä. On hyvä, että on pakko pakottaa itsensä nousemaan aamulla, ja menemään töihin. On hyvä, että on pakko olla aktiivinen. Minusta tuntuu, että se on ainoa keino selviytyä elämässä. Ilman pakkoja makoilisin varmaan vaan sängyn pohjalla, ja ehkä toisinaan näpyttelisin tätä älypuhelinta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeap... jo ties monennetta vuotta. On terapiat ja on lääkkeet, mutta kun ei auta, niin ei auta. Jos kyse ois vaan huonosta päivästä niin ihmisten ilmoille lähteminen varmaan auttaiskin. Mutta kun tää ei oo mikään syö vähän salaattia, liiku ja näe ihmisiä niin voit paremmin keissi. Tää on enemmän mikään, eikä kukaan ei tunnu miltään, paitsi tuskaselta, mikään, eikä kukaan ei kiinnosta ja hukkaan itseni niin etten kuule, näe, tai tiedosta mitä mun ympärillä tapahtuu sairaus.

      Mulla alkaa työt ens ti. Viimeks kun menin töihin sain puolvuotta saikkua, joka itseasiassa jatkuis edelleen, eikä terapeutti, psykologi ja osa ystävistä päästäis mua töihin ollenkaan, koska en oikeasti ole siinä kuosissa, mutta oon jääräpää. Saan kyllä itteni ylös nimenomaan pakottamalla, mutta en tiedä kuinka järkevää loppujenlopuks on käydä töissä, kun kaikki vapaa-aika työmatkoja myöten menee nukkuessa ja itkiessä ja sitten kun sekään uni ei enää riitä ja vuorokaudesta on tunnit loppu niin menee muisti ja dissosioin ja oon yks helvetin zombi... mut eipähän kukaan pääse väittämään etten tee mitään.

      Poista
  8. Hyvä että oot jääräpää. Puskeepahan se sua eteenpäin. Et töissä varmasti ehdi ainakaan sitä exääsi miettiä, eikä siellä ehdi muutenkaan omia ajatuksia miettiä. Minusta tuo kuulostaa hyvältä! Kyllä mäkin olen ajoittain masentunut, ei ole kyse pelkästään huonosta päivästä, mut juuri sillä tekemisellä olen yrittänyt taistella vastaan, ja ottamalla itselleni tavoitteita. Silloin elämä tuntuu mielekkäämmältä. Toisaalta jos mikään ei tunnu miltään, en tiedä tuntuisko ne tavoitteetkaan, mut minä koen sen niin, että on jotain mitä kohti mennä. Jotain mikä antaa jonkinlaisen tarkoituksen tälle pyörimiselle täällä maapallolla, koska joku tarkoitus sillä täytyy olla, että meidät on laitettu tänne rakastamaan, kärsimään, suremaan, tuntemaan vaikka mitä tunteita. Toivottavasti sinäkin jaksat vielä uskoa siihen, että tällä kaikella on tarkoituksensa. Meidät ihmiset on vaan luotu liian ajatteleviksi. Hei, ehkä voisit ottaa tavoitteeksi esim. hymyillä kerran päivässä peilikuvallesi tmv. Et varmaan ole hymyillyt kovin paljon, vai mitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä toivon kans, että se puskee mua eteenpäin. Viimeks kun menin töihin menin aika hitosti takapakkia. Meni muisti ja katoilin henkisesti niin, ettei mulla ollut hajuakaan mitä olin viimisen tunnin aikana tehny, vai olinko tehny muuta kuin tuijottanut eteeni... Se oli pelottavaa! Mä en enää uskalla asettaa itelleni muita tavoitteita kuin sen, että nousen joka aamu sängystä ja suoriudun töihin. Tulee vaan entistä pahempi mieli, kun joutuu toteamaan, ettei yksinkertaisesti jaksa, eikä pysty tekemään jotain mitä ajatteli tekevänsä. Kun kaikki mitä yrittää menee jatkuvasti pieleen, sitä lakkaa lopulta yrittämästä... Oot kyllä oikeessa siinä, etten oo liiemin hymyillyt. Paitsi silloin kun nään ihmisiä, silloin pitää esittää, että elämä on hirveen kivaa.

      Poista
  9. Lemmikkieläinkin vois tehdä sulle hyvää, mutta kun sulla ei oo omaa asuntoa. Kunpa saisit edes sen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on koira. Sillekään ei tosin tee hyvää jatkuva stressi ja paikasta toiseen ravaaminen... :/

      Poista
  10. Heips tintti. Ymmärrän noi tunteet mullakin ero takana. Isoin asia mikä autto, oli aina kirjotella kirjeitä äijälle kun joku vituttaa. Sitten poistaa ne. Sen jälkeen tutkailla suhteen plussia ja miinuksia. Sitten kirjata ylös mitä oikeesti suhteelta haluais. Ajan kanssa tosin. Tee kaikkee mukavaa ja mieti mitä kaikkea hyvää sussa on. Voi olla että se äijä paljastuu lopulta ihan hirveeks sammakoks. Hyviä vointeja sulle ansaitset kaiken hyvän elämääsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heips! Itekin oon noita kirjeitä ja listoja harrastanu, mutta ei niistä tunnu olevan mitään apua, kun tää meidän historia on vähän mitä on... Kun tietäis mikä on mukavaa, mutta tää masennus on niin masentavaa, ettei oikein mikään oo kivaa. Nyt tekis mieli vaan nukkua kevääseen.

      Poista
  11. Ehkä sun pitäis alottaa uus harrastus, mahdollisesti liikuntaharrastus, koska liikunta tuottaa yleensä endorfiineja. Itse olen saanut siitä apua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun olis aikaa ja energiaa ja voimia sellaseen. Mulla on tää joku mystinen keuhkotauti, niin alkaa tosi helposti henkeä ahdistaa ja yskittää. :/ Ja kun oon töissä ni mulla on just sen verta aikaa et ehin syödä, käyttää koiran ja käydä suihkussa ja seiskalta, ihan viimeistään kasilta petiin tai en jaksa aamulla nousta.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...