Onneksi lohtu löysi minut sohvalta, mä olen ollut hajalla jo monta viikkoa


Mulle vannotettiin, että kun eroan M:stä, alan voimaan paremmin. Luvattiin, että oikein paranenkin. Milloin se tapahtuu? Vuoden päästä? Viiden vuoden päästä? Viidenkymmenen vuoden päästä, ehkä? Tähän mennessä oon mennyt päivä päivältä vain huonompaan kuntoon. 

Koko aika on niin paha olla, että oksettaa. Ruoka ei maistu. Kun joskus harvoin syön, syön lähinnä roskaruokaa. Oon neljässä viikossa laihtunut 7 kiloa. Siinäpä vasta kelpo dietti. Tiedän, että tämä on ihan älytöntä, mutta en voi sille mitään. Se on yksi helvetin noidankehä. En voi syödä koska on pahaolo, ja mulla on pahaolo, koska en syö ja sitten ei ole energiaa tehdä mitään, ikään kuin sitä muka olisi vaikka söisin kunnolla. Ei nimittäin ole. On testattu. Ei sillä, että mulla olis edes nälkä. Joku muutos tähän on kyllä tultava, tai kuihdun kohta pois. Tuntuu häpeälliseltä myöntää, mutta oikeastaan sekään ei tunnu yhtään hullummalta vaihtoehdolta. Ainakin pääsis eroon tästä olosta.

Sen lisäksi etten pysty syömään, koska jokaista suupalaa seuraa oksennusrefleksi, en myöskään pysty nukkumaan ilman lääkkeitä. Menen aikaisin sänkyyn ja pyörin ensin monta tuntia saamatta unta. Nukahdettuani vihdoin hetkeksi herään tunnin päästä uudelleen, enkä saa taaskaan unta. Se on paitsi turhauttavaa myös älytöntä, koska olen niin väsynyt, että kiukuttaa ja päätä särkee ja silmiin sattuu. Silmät menee kyllä kiinni, mutta uni ei vain tule.

Yli neljä viikkoa pahoinvointia, vatsavaivoja, päänsärkyä, tärinää, itkua, univaikeuksia... Mulla on vierotusoireita. Ihan oikeasti.

Vierotusoireisiin ei auta kuin aika ja... repsahtaminen.

Mulla oli viime viikon maanantaina psykiatrin ja syöpäkontrollin välissä aikaa, joten menin herättämään M:n, jotta saisin itse levätä. Alkuperänen plääni oli, että meen torkkumaan sen sohvalle. (Niin varmaan joo!) Sain kuitenkin kutsun sänkyyn, koska onhan se nyt paljon mukavampi paikka nukkua. (Epäilemättä...) En ymmärrä mikä mun (miespuolisia) ystäviäni oikein vaivaa. Ensin ne painottaa haluavansa olla VAIN ystäviä ja seuraavassa hetkessä ne on jo haluamassa jotain ihan muuta.

Taidan olla virallisesti masokisti, mutta ainakin nukuin pitkästä aikaa, kuin tukki. Miten joku niin väärä, voikin tuntua jollain sairaalloisella tavalla niin hiton hyvältä? Ja miksi, oi miksi en osaa nukkua muuten, kuin sen kainalossa? Loppupäivän ja itseasiassa vielä seuraavankin pursusin energiaa, kiitos M:n ja itsepetoksen. En tiedä montako kertaa mun täytyy erota samasta ihmisestä ennen kuin opin jotain. Ilmeisesti aika helvetin monta.  Joka kerta kun nään sitä alotan eroprosessin alusta. Mitä järkeä? Ei mitään.

Mun on helvetin vaikea uskoa puhetta, koska tää sama on nähty niin monta kertaa ennenkin. Yleensä kaava on mennyt jotakuinkin näin: Ensin erotaan ja sitten itketään ja mikäli kuvioissa ei vielä ollut toista naista, niin sellainen/sellaisia tulee yleensä hyvin nopeasti. Sitten itketään vielä vähän enemmän. Tässä kohtaa M ei halua puhua mulle, eikä koskea muhun pitkällä tikullakaan. Sitten siltä tulee se ns. Viiminen viesti, jossa se sanoo joko enemmän, tai vähemmän (tällä kertaa enemmän) nätisti, että se pitää jättää rauhaan ja mun täytyy jatkaa elämää. Se viesti jolla naulataan arkkuun ns. se viimeinen naula ja mä lakkaan lähettämästä sille viestejä. (Joskin edelleen yritän keksiä tarpeeksi hyvää tekosyytä tehdä niin.) Sitten mä vaan itken ja nukun ja nukun ja itken ja itken ja kaipaan sitä.

Seuraavassa vaiheessa se on todennu, ettei se uusikaan nainen ole täydellinen. Silloin siitä alkaa taas kuulua. Ensin se alkaa kysellä kuulumisia. Tovin päästä se kertoo, että sillä on ollu ikävä. Se ei jätä sitä naista, mutta se viestittelee mulle aina vaan enemmän ja enemmän. Se on balsamia haavoille. Se on jännittävää ja ihanaa ja kamalaa ja ennen kaikkea hirmu dramaattista.

Sitten jonakin päivänä me nähdään mukamas viattomasti. Me ollaan tehty niin käymällä leffassa ja kahvilla ja ties mitä. Ihan vaan, koska olis mukamas kiva nähdä pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia. Ensin ehkä ollaankin ihan nätisti, mutta jotenkin ei sitten vaan kuitenkaan osata olla. Ihan niin kuin kävi nytkin. Se on merkillisen kieroutunut peli ja pitkä ihana leikki siitä kuinka paljon toista voi härnätä ennen kuin se antaa periksi. Tällä kertaa oltiin ehkä viisi minuuttia nenät kirjaimellisesti vastakkain ennen kuin se pussasi. Ja siitähän ne kaikki ongelmat sitten aina alkavatkin.



Ja niin M saa kivasti sekä tyttöystävän, että "salarakkaan". Tai ainakin siihen asti, että homma leviää käsiin ja totuus paljastuu sille tyttöystävälle. Siinä vaiheessa se tyttöystävä on yleensä entinen tyttöystävä. Sitten kaikilla on paha mieli, mulla kenties enemmän, kun M:llä, mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä, koska tässä vaiheessa kuvittelen, että M on valinnut mut, vaikka tosiasiassa se on vaan joutunut tyytymään muhun, koska se fiksumpi lähti menemään, eikä M:kään taida osata olla oikein  yksinkään.

Tämän kissa ja hiiri -leikin jälkeen M syö mun kädestä, juttelee mukavia ja katuu tekojaan niin maan perkeleesti. (Oikeesti se kuulostaa lähinnä tältä: "en mä tiiä miks mä tein niin.") Sitten ollaan pari viikkoa, tai parhaimmillaan pari kuukautta niin rakastuneita, niin rakastuneita, että!

Seuraavassa vaiheessa suhde taas laimenee, koska kaikki jännitys on kadonnut ja toisesta on  tullut itsestäänselvyys. Ei pelejä, ei draamaa. En tiedä kyllästyykö se muhun, vai mitä tapahtuu, mutta se alkaa viettää enemmän aikaa yksin ja kavereiden kanssa. Kohta sillä on taas niin kiire, ettei se mukamas ehdi edes puhelimeen vastata. Pahimmassa tapauksessa se katoaa tyystin, kunnes kaikki alkaa taas alusta...



Enkä mä ikinä opi.

(Ps. Koska joku kuitenkin kysyy: ei, ei olla palaamassa yhteen. Ei olla oikeestaan edes keskusteltu tuon tapaamisen jälkeen, enkä mitään sellaista odotakaan. Ja tällä kertaa sillä ei ainakaan mun tietojen mukaan ole tällä hetkellä ketään erityistä, joten ei myöskään olla sotkettu meidän typeriin leikkeihin muiden sydänparkoja.)

Kommentit

  1. Toi kuulostaa niin tutulta. Just tuo itsensä kiusaaminen, että näkee toista vaikka tietää ettei se johda mihinkään. Noin pian eron jälkeen ei ainakaan kavereita pysty olemaan. Itse estin ja poistin numeron kaikkialta, palautin kaikki tavarat. Vielä puolen vuoden jälkeenkin etsin tekosyytä ottaa jossain yhteyttä, mut sitä ei ole. Toimii! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No just näin... Sillä vaan on mm. mun keittiön pöytä, joten ei oikein toi välien katkasukaan toimi mikäli mielin saada sen joskus takasin. :D (Kun nyt vaan sais jonkun kämpän jostain. Murh.)

      Poista
  2. Luulisi että jossain vaiheessa tulee se raja vastaan, kun sanoo itselleen: "kiitti mulle riitti". Ei se noinkaan voi ikuisesti jatkua. Tuo kun ei johda mihinkään. Itsellänikään ei ole mikään helpoin mahdollinen suhde, mutta olen siinä mielessä onnekas, että tiedän mieheni rakastavan minua yli kaiken, enkä enää vähempään tyytyisikään. Pitäisi kai osata arvostaa tuota enemmän. Joskus se unohtuu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän sitä voisi luulla. Vielä kymmenessä ja puolessa vuodessa se raja ei ole tullut vastaan. Ehkä se seuraavan kymmenen vuoden sisään tulee... Ehkä.

      Täydellisiä parisuhteita tuskin onkaan. Eiköhän jokaisessa ole ne omat haasteensa ja vaikeutensa. Rakkaus on tärkeintä, kuten totesit.

      Poista
  3. eihän nyt tarvitse yhden keittiön pöydän takia enää yhteyttä pitää, jos ei ole enää tallessa, kun saat uuden kämpän, niin osta uusi pöytä! Jessus, mitä tekosyitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jessus kun ei osata lukea. Sanoin että mm. Mulla on sen pöydän lisäks puol omaisuutta kellarissa. Ehkä sulla on varaa ostaa kokonaan uus omaisuus aina kun muutat, mutta mulla ei ylimäärästä rahaa ole.

      Poista
  4. Tintti. Kaija Koo - Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla.
    https://www.youtube.com/watch?v=Tcc13rO1QcI

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kyllä hyvä, kuten Kaija yleensäkin. Tullu kuunneltua useaan otteeseen.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit