Onneksi lohtu löysi minut sohvalta, mä olen ollut hajalla jo monta viikkoa

Mulle vannotettiin, että kun eroan M:stä, alan voimaan paremmin. Luvattiin, että oikein paranenkin. Milloin se tapahtuu? Vuoden päästä? Viiden vuoden päästä? Viidenkymmenen vuoden päästä, ehkä? Tähän mennessä oon mennyt päivä päivältä vain huonompaan kuntoon. 

Koko aika on niin paha olla, että oksettaa. Ruoka ei maistu. Kun joskus harvoin syön, syön lähinnä roskaruokaa. Oon neljässä viikossa laihtunut 7 kiloa. Siinäpä vasta kelpo dietti. Tiedän, että tämä on ihan älytöntä, mutta en voi sille mitään. Se on yksi helvetin noidankehä. En voi syödä koska on pahaolo, ja mulla on pahaolo, koska en syö ja sitten ei ole energiaa tehdä mitään, ikään kuin sitä muka olisi vaikka söisin kunnolla. Ei nimittäin ole. On testattu. Ei sillä, että mulla olis edes nälkä. Joku muutos tähän on kyllä tultava, tai kuihdun kohta pois. Tuntuu häpeälliseltä myöntää, mutta oikeastaan sekään ei tunnu yhtään hullummalta vaihtoehdolta. Ainakin pääsis eroon tästä olosta.

Sen lisäksi etten pysty syömään, koska jokaista suupalaa seuraa oksennusrefleksi, en myöskään pysty nukkumaan ilman lääkkeitä. Menen aikaisin sänkyyn ja pyörin ensin monta tuntia saamatta unta. Nukahdettuani vihdoin hetkeksi herään tunnin päästä uudelleen, enkä saa taaskaan unta. Se on paitsi turhauttavaa myös älytöntä, koska olen niin väsynyt, että kiukuttaa ja päätä särkee ja silmiin sattuu. Silmät menee kyllä kiinni, mutta uni ei vain tule.

Yli neljä viikkoa pahoinvointia, vatsavaivoja, päänsärkyä, tärinää, itkua, univaikeuksia... Mulla on vierotusoireita. Ihan oikeasti.

Vierotusoireisiin ei auta kuin aika ja... repsahtaminen.

Mulla oli viime viikon maanantaina psykiatrin ja syöpäkontrollin välissä aikaa, joten menin herättämään M:n, jotta saisin itse levätä. Alkuperänen plääni oli, että meen torkkumaan sen sohvalle. (Niin varmaan joo!) Sain kuitenkin kutsun sänkyyn, koska onhan se nyt paljon mukavampi paikka nukkua. (Epäilemättä...) En ymmärrä mikä mun (miespuolisia) ystäviäni oikein vaivaa. Ensin ne painottaa haluavansa olla VAIN ystäviä ja seuraavassa hetkessä ne on jo haluamassa jotain ihan muuta.

Taidan olla virallisesti masokisti, mutta ainakin nukuin pitkästä aikaa, kuin tukki. Miten joku niin väärä, voikin tuntua jollain sairaalloisella tavalla niin hiton hyvältä? Ja miksi, oi miksi en osaa nukkua muuten, kuin sen kainalossa? Loppupäivän ja itseasiassa vielä seuraavankin pursusin energiaa, kiitos M:n ja itsepetoksen. En tiedä montako kertaa mun täytyy erota samasta ihmisestä ennen kuin opin jotain. Ilmeisesti aika helvetin monta.  Joka kerta kun nään sitä alotan eroprosessin alusta. Mitä järkeä? Ei mitään.

Mun on helvetin vaikea uskoa puhetta, koska tää sama on nähty niin monta kertaa ennenkin. Yleensä kaava on mennyt jotakuinkin näin: Ensin erotaan ja sitten itketään ja mikäli kuvioissa ei vielä ollut toista naista, niin sellainen/sellaisia tulee yleensä hyvin nopeasti. Sitten itketään vielä vähän enemmän. Tässä kohtaa M ei halua puhua mulle, eikä koskea muhun pitkällä tikullakaan. Sitten siltä tulee se ns. Viiminen viesti, jossa se sanoo joko enemmän, tai vähemmän (tällä kertaa enemmän) nätisti, että se pitää jättää rauhaan ja mun täytyy jatkaa elämää. Se viesti jolla naulataan arkkuun ns. se viimeinen naula ja mä lakkaan lähettämästä sille viestejä. (Joskin edelleen yritän keksiä tarpeeksi hyvää tekosyytä tehdä niin.) Sitten mä vaan itken ja nukun ja nukun ja itken ja itken ja kaipaan sitä.

Seuraavassa vaiheessa se on todennu, ettei se uusikaan nainen ole täydellinen. Silloin siitä alkaa taas kuulua. Ensin se alkaa kysellä kuulumisia. Tovin päästä se kertoo, että sillä on ollu ikävä. Se ei jätä sitä naista, mutta se viestittelee mulle aina vaan enemmän ja enemmän. Se on balsamia haavoille. Se on jännittävää ja ihanaa ja kamalaa ja ennen kaikkea hirmu dramaattista.

Sitten jonakin päivänä me nähdään mukamas viattomasti. Me ollaan tehty niin käymällä leffassa ja kahvilla ja ties mitä. Ihan vaan, koska olis mukamas kiva nähdä pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia. Ensin ehkä ollaankin ihan nätisti, mutta jotenkin ei sitten vaan kuitenkaan osata olla. Ihan niin kuin kävi nytkin. Se on merkillisen kieroutunut peli ja pitkä ihana leikki siitä kuinka paljon toista voi härnätä ennen kuin se antaa periksi. Tällä kertaa oltiin ehkä viisi minuuttia nenät kirjaimellisesti vastakkain ennen kuin se pussasi. Ja siitähän ne kaikki ongelmat sitten aina alkavatkin.

Ja niin M saa kivasti sekä tyttöystävän, että "salarakkaan". Tai ainakin siihen asti, että homma leviää käsiin ja totuus paljastuu sille tyttöystävälle. Siinä vaiheessa se tyttöystävä on yleensä entinen tyttöystävä. Sitten kaikilla on paha mieli, mulla kenties enemmän, kun M:llä, mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä, koska tässä vaiheessa kuvittelen, että M on valinnut mut, vaikka tosiasiassa se on vaan joutunut tyytymään muhun, koska se fiksumpi lähti menemään, eikä M:kään taida osata olla oikein  yksinkään.

Tämän kissa ja hiiri -leikin jälkeen M syö mun kädestä, juttelee mukavia ja katuu tekojaan niin maan perkeleesti. (Oikeesti se kuulostaa lähinnä tältä: "en mä tiiä miks mä tein niin.") Sitten ollaan pari viikkoa, tai parhaimmillaan pari kuukautta niin rakastuneita, niin rakastuneita, että!

Seuraavassa vaiheessa suhde taas laimenee, koska kaikki jännitys on kadonnut ja toisesta on  tullut itsestäänselvyys. Ei pelejä, ei draamaa. En tiedä kyllästyykö se muhun, vai mitä tapahtuu, mutta se alkaa viettää enemmän aikaa yksin ja kavereiden kanssa. Kohta sillä on taas niin kiire, ettei se mukamas ehdi edes puhelimeen vastata. Pahimmassa tapauksessa se katoaa tyystin, kunnes kaikki alkaa taas alusta...

Enkä mä ikinä opi.

(Ps. Koska joku kuitenkin kysyy: ei, ei olla palaamassa yhteen. Ei olla oikeestaan edes keskusteltu tuon tapaamisen jälkeen, enkä mitään sellaista odotakaan. Ja tällä kertaa sillä ei ainakaan mun tietojen mukaan ole tällä hetkellä ketään erityistä, joten ei myöskään olla sotkettu meidän typeriin leikkeihin muiden sydänparkoja.)

Yhden miehen komediashow

Kävin tuossa taannoin treffeillä. Oikeastaan ne eivät olleet treffit, vaan yhden miehen komediashow, johon olin suostunut, koska tyyppi sai mut nauramaan ja ehdotti tapaamista vartin keskustelun jälkeen sen sijaan, että olisi jäänyt jahkailemaan. Siinä mies minun makuuni: tietää mitä haluaa ja tekee kaikkensa saadakseen sen. (Sitäpaitsi tarvitsin jotain korvaavaa tekemistä puhelinkompleksilleni.)

"... ja öisin oot kissanainen?"

"Joo jotain sellasta"

"I know it, because i'm Batman!"

Tiedän, että on ihan liian aikaista minkäänlaisille suhteille, joten en odottanut tapaamiselta yhtään mitään, enkä ottanut aivan niin valtavia paineita, kuin normaalisti ottaisin uuden ihmisen tapaamisesta, koska minulla ei ollut tarvetta tehdä vaikutusta tuohon ihmiseen. Mikäli en kelpaisi sellaisena kuin olen, saisin olla kelpaamatta. Mikäli en näkisi tuota ihmistä tämän illan jälkeen enää ikinä niin so what? Olin avoin, mutta toisin kuin yleensä, hankalat ihmissuhdekuviot ja masennus eivät karkoittaneet tätä miestä, päinvastoin se tuntui kiinnostuvan vain lisää. Kenties tunnuin helpolta saaliilta, kuka sen tietää?

Tavattiin ahtaalla terdellä, jossa herra tarjosi ensimmäisen lonkeron. Istumapaikkoja ei ollut, mutta tyyppi oli varannut meille näkymättömän pöydän naisten vessan vierestä. Keskustelu alkoi niinkin kepeästi, että herra Koomikko ilmoitti varanneensa meille kuumailmapallolennon ja puoli sukua odottaisi meitä tennispalatsissa, joten ei mitään paineita. Juteltiin kirjoittamisesta, siitä miten matkustelu on ihan yliarvostettua, töistä ja erityisherkkyydestä. Mainittuani, että melu ja ihmiset imevät minusta paljon energiaa, herra ehdotti paikan vaihtoa heti paikalla. Tuntui virkistävältä vaihtelulta, että mun tunteet otettiin huomioon.

Mietittiin pussikaljailua, mutta päädyttiin rauhallisemmalle terassille. Matkalla multa kysyttiin kysymyksiä joita olin pelännyt. Milloin olin eronnut, millainen ero oli, miksi erottiin ja ehkä kaikista pahin: olinko päässyt siitä yli? Vastasin polittiisesti ymmärtäneeni vihdoin miksi ystäväni ovat olleet eron kannalla jo useamman vuoden. 

Listattiin omia paheitamme ja outouksiamme, puhuttiin siitä millainen olis mun ihannemies ja sen ihannenainen. Kerroin kuinka mua oli ärsyttänyt, että M oli koko ajan menossa eikä ottanut mua mihinkään mukaan, kun Koomikko murjaisi taas vitsin. "Mäkin jouduin lukitsemaan mun tyttöystävän kerran komeroon, että pääsin livahtamaan ulos. Jostain syystä se ei oikein pitänyt siitä".

Keskustelu keskeytyi, kun terassille tanssahteli boheemi miestaiteilija juuri ja juuri paikat peittävässä mekossa. ("Mulla on tommonen kotona sinisenä.") Tyyppi kaupitteli runojaan ja mä yritin yliväsyneenä ja lonkerohiprakassani olla tirskumatta, mutta kun Koomikonkaan pokka ei meinannut pitää oli aika vaihtaa paikkaa. Se paikka oli niin sanotusti pilalla.

Käveltiin käsikädessä, eikä meillä ollut mikään kiire mihinkään. M:n kanssa ei ollut ikinä sellaista. Liikennevaloissa se pussasi mua. Sekin oli jotain mitä M ei olisi ikinä tehnyt. Se oli sammakko, mutta tuntui silti hyvältä, joten annoin tyypille mahdollisuuden.

Kolmas terassi, kolmas ilmainen lonkero. Tiesin mihin tämä oli menossa, mutten tiennyt mitä halusin, joten otin riskejä ja heitin pöytään masennuskortin. Yleensä siinä vaiheessa ihmiset on joko ymmärtäväisiä, tai kaikkoaa kokonaan. Tämän reaktio yllätti mut kuitenkin täysin. "Kerro lisää!"

Mun itsetuntoni oli noussut sen illan aikana takaisin maanpinnalle ja siinä vaiheessa, kun Koomikko totesi vähän ihastuneensa muhun olin imarreltu ja janosin lisää. Jokin siinä tyypissä mua kiehtoi. Siinä vaiheessa kun tyyppi oli valmiina varaamaan vaikka hotellihuonetta (sillä oli joku kaveri kylässä ja mulla ei ole asuntoa) olin ihan valmis lähtemään sen mukaan. Huomasin noudattavani tuttua erokaavaa. Olin sekaisin, mulla ei ollut mitään moraalia, eikä estoja ja olin valmis lähtemään ensimmäisen miehen matkaan joka osoitti mulle vähänkään huomiota.

Ei menty hotelliin. Sen sijaan mentiin taksilla espooseen. Herra koomikko kun ei kuulemma käytä julkisia. Mikäpä siinä, kyllä mulle ilmanen taksikyyti kelpasi.

Yhtäkkiä musta oli jo tullut "kulta". Se särähti mun korvaan, mutten antanut sen häiritä. Se kertoi olleensa renttu, muttei enää jaksanut olla sellainen. Arvasin sen. Enhän mä mihinkään kilttiin mieheen olis tykästynytkään.  Yön päätteeksi se tunnusti olevansa allerginen koirille.

Nyt se lähettelee mulle tekstiviestejä ja kyselee kuulumisia ja haluaa yökylään. Mä en edes lue niitä viestejä heti ja menee monta tuntia ennen kuin vastaan sille, jos vastaan ollenkaan. Mun pitäis nauttia huomiosta, koska sitähän mä olen kaivannut, mutta mä olen tän olemattoman ihmissuhteen M ja se on ihan niin kuin minä. Elämä on välillä melko ironista.

Yksivuotiskontrolli ja uusi nappikokoelma

Tänään oli sellanen tehopäivä, että oksat pois. Ensin menin neljän tunnin yöunilla tapaamaan psykiatria. Sain unettomuuteen vanhaa ystävääni tenoxia ja masennukseen uuden tuttavuuden Sertralinin. Pakkausseloste lupaa seuraavaa:

Sertralin Orion ‑tableteilla voidaan hoitaa

• masennusta ja estää masennuksen uusiutumista (aikuisilla)
• sosiaalisten tilanteiden pelkoa (aikuisilla)
• traumanjälkeistä stressireaktiota (aikuisilla)
• paniikkihäiriötä (aikuisilla)
• pakko-oireista häiriötä (aikuisilla ja 6–17-vuotiailla lapsilla ja nuorilla).

Kuulostaa siis oikein hyvältä ainakin paperilla. Ajattelin ensin, että jätän haittavaikutukset kokonaan tsekkaamatta, koska silloin niitä yleensä vasta tuleekin, mutta vilkasinpa niitä nyt kuitenkin. Listasta löytyivät tutut jutut: unettomuus, heitehuimaus, uneliaisuus, päänsärky, ripuli, pahoinvointi, suun kuivuminen, siemensyöksyn epäonnistuminen(!!!) ja väsymys. Musta on aina yhtä hauskaa, että lääkkeet, joiden pitäis muka jotenkin piristää, väsyttävät vaan entistä enemmän.

Vastaanotolta tullessa olin taas kuukahtamispisteessä. Onneks mulla oli suunnitelma valmiina ja kävin hakemassa ylimäärästä energiaa mun uudelta-vanhalta-"ystävältäni". (Tästä lisää tuonnenpana.) Vierailu toimi, koska olin yhtäkkiä energisempi kuin vuosiin. Surkuhupaisaa.

 

Seuraavana koitoksena olikin sitten yksivuotiskontrolli. Vuosi ilman toista munasarjaa ja mikä tärkeintä: ilman Teuvoa! Kahvia ja kakkua kaikille! Elimet sai taas kehuja. Kohtu oli kaunis ja munsarja suorastaan täydellinen. Ei mitään ylimäärästä. Valitin kuitenkin nipistelyistä ja puukoniskuista alavatsaan, joten sain lähetteen labraan. Niissä kokeissa ei kuulemma tule näkymään mitään, koska kaikki näytti oikein hyvältä ja mun arvot oli normit silloinkin, kun mulla oli syöpä. Kivaa. Mun kehonikin kettuilee mulle. (Aattelin ensin, että laitan tähän kuvan arven nykytilanteesta, mut sit aattelin, et ketä sellanenkin muka oikeesti kiinnosta? Ei ketään.)

 

Naistenklinikalta suuntasin maistraattiin noutamaan kotipaikkatodistusta. Loppuillan oonkin  skannaillu tarvittavia papereita nuorisosäätiön asuntohakemusta varten. Huomenna saan varmaan lähetettyä hakemuksenkin ja sit ei auta kuin toivoa parasta.

Mulla on ihan liikaa energiaa. Ihan epää, että mun tarttee mennä nyt nukkumaan! No, ei auta itku markkinoilla, niinpä nappaan tenoxin naamariin, nukun toivottavasti aamuun asti ja menen sitten luovuttamaan ihan liikaa verta ennen töihin menoa. Hyvää yötä!

Pakko painaa pitkää päivää - harva meistä onnen luokse oikaisee

Lauantaina heräsin pitkästä aikaa ennen puoltapäivää. Tarkalleen ottaen klo. 7.30. Olin mennyt nukkumaan yhdeksältä, mutta kellon soidessa tuntui, että olin vasta ehtinyt nukahtaa. Oli koulutuspäivä ja pilkkiessäni bussipysäkillä vaihtobussia odotellessa ruhtinaalliset 25 minuuttia, en voinut olla miettimättä miksi olin suostunut tähän. Se tuntui niin monella tapaa väärältä. Aurinko paistoi, oli kenties kesän viimeisiä hellepäiviä ja olin kuolemanväsynyt. Samana päivänä oli vuosittainen lentisottelu, josta jäin viime vuonna paitsi syöpäleikkauksen takia. Miksi mä menin tällaisena päivänä töihin, kun sairasloma päättyisi oikeasti vasta elokuun viimeisenä päivänä?

Olin työpaikan pihassa yhdeksältä, kiitos harvojen lauantaiaikataulujen. Työt alkoivat 9.30 ja kahdelta mua väsytti jo niin paljon, että silmiä särki ja pää paino tonnin. Kiukutti.

Olin harvinaisen tietoinen siitä, että sillä aikaa, kun mä paiskin töitä, muut otti huikkaa auringossa. Olisin niin, niin paljon mieluumin ollut katsomassa lentismatsia. On helpompi laskea vuodet jolloin en ole ollut siellä (n. 3), kuin ne joina olen ollut paikalla. Joidenkin mielestä se on liikaa, mutta mitä mä voin sanoa? Arvostan perinteitä. Eikä sillä, että olisin kovin kiinnostunut koko pelistä. Meidän joukkueella on niin hyvä harhautustekniikka, että se etsii pelaajiakin pitkin kyliä vasta tuntia ennen peliä. Hyvässä lykyssä palloon on koskettu edellisena iltana ennen matsia, todennäköisemmin viimeksi viime vuoden pelissä. Vastapuoli on arvatenkin treenannut koko kesän. (Lahjattomat treenaa!)  Ei se ole niin vakavaa, mutta se tunnelma, se fiilis, ne ihmiset ja etenkin ne matsin jälkeiset bileet. Jokin siinä vain viehättää. Ainakin mun koiralla on ollut kivaa: se oli saanut katsomosta pari huskykaveria ja sisko oli antanut sille hierontaa.

Päästiin neljältä ja koko bussimatkan kurkussa oli paha pala. Lopulta itkin. Todennäköisesti ihan vaan siks, että olin niin helvetin väsynyt. Mä niin tahtoisin ajatella, että tää on vaan alkukankeutta. Haluaisin ajatella, että tää muuttuu kyllä paremmaksi, kun saan unirytmin kuntoon ja totun aikaisin heräämiseen ja uuteen päivärytmiin. Mutta jos mua ei pidä tässä vaiheessa virkeenä reilu 10 tunnin unet, niin mikä sitten? Ja jos en meinaa selvitä 6 ja puolentunnin päivästä, miten selviän kahdeksantunin päivistä, puhumattakaan, että perjantai-iltaisin pitäisi töiden jälkeen mennä vielä terapiaan?

Ihmiset kauhistelee jo nyt, kun ilmotan meneväni nukkumaan ennen kymmentä. "Mitä, näin aikasin?" Kohta meen nukkumaan jo kuudelta. Tiedän sen, koska tässä käy aina niin ja sen enempää tunnit ei anna myöten. Kaverit kyselee oonko varmasti työkunnossa. Terapeutti yrittää vihjailla, etten voi mennä töihin. Mua ärsyttää, ettei se voi sanoa mitään suoraan. Se vaan toistelee sitä kuinka sille pitää ilmottaa, jos sairasloma jatkuukin ja varmistelee jaykuvasti aionko nyt ihan varmasti mennä tiistaina töihin ja mitä jos en meniskään? Vittu. Huomenna ois aika psykiatrille. En tiedä mitä se tykkää, että karkaan töihin kesken sairasloman varsinkin, kun BDI-pisteet on tällä hetkellä taas 56/63. Olis kuitenkin hirmukiva, jos joku kannustais edes yrittämään, koska voinhan mä aina palata saikulle, jos homma ei toimikaan. Kyse on kuitenkin vain parista kuukaudesta, mutta ei. Tuhoon tuomittu ajatus heti alun alkaenkin.

En kieltämättä kohta enää itsekään muista miksi mun on pakko päästä töihin. Ai niin, rahan takia. Ja etten jäis sänkyyn, koska sänkyyn jääminenhän on pahempaa, kuin itsensä kiduttaminen. Mussa taitaa oikeesti olla sitä masokistin vikaa.

Iltasella odottelin muiden pelin missanneiden tavoin väliaikatietoja ja pelituloksia Nörrilandiasta, vaikka lopputulos olikin jo ennalta arvattavissa.

Parempi onni ensi keralla. Kenties mäkin pääsen silloin mukaan.

Noin 12 apinaa ja pari pentua

Tää kesä on mennyt taas yhdessä hujauksessa. Vastahan mä yhtenä aamuna heräsin ja vein koiraa ulos huomatakseni, että ulkona oli jo niin lämmintä, ettei takkia enää tarvita. Nyt on jo elokuu. Kohta on joulu. Kesän ja joulun loppumisessa on jotain samaa. Kumpaakin tulee aina ihan kamala ikävä ja jää tunne, ettei ole ehtinyt tehdä tarpeeksi niitä kaikkia ihania ja kivoja juttuja mitä piti, eikä nauttia tarpeeksi hetkestä, vaikkei se ole vielä kunnolla ohikaan.

Sillä aikaa, kun mä olen murehtinut omien murheideni lisäksi koko maailmaa, kaveri on yrittänyt pitää mua elossa. Se varmistaa, että syön edes jotain ja keksii kaikkea kivaa tekemistä, vaikka mua huvittais vaan pysyä sängyssä vähintään ensi kevääseen. Käytiin leffassa kattomassa Kesäkaverit ja viime torstaina vietiin yksi ihastuttava 4-vuotias korkeasaareen katsomaan apinoita. Se oli hämmentävää. Sain siltä pikkuselta kehuja varmaan enemmän, kun olen saanut koko elämäni aikana. Olin tosi ihana ja kiva ja kaunis. Ja mä tarvitsin lapsen sanomaan sen mulle, ennen kuin mä uskoin sen.  (Saankohan mä ikinä lapsia..?)

Ajatus kai oli, että mäkin saisin jotain muuta ajateltavaa, mutta mun pää ei vaan toimi niin. Mä en pystynyt lakata ajattelemasta, vaikka mä kuinka yritin keskittyä niihin eläimiin ja 4-vuotiaaseen lapseen, joka roikku mun kädessä ja ihaili mua, kuin joku todella sinnikäs fani. (Salaa mä taisin vähän pitää siitä.)

Räpsin kuvia kahdesta apinasta, jotka halaili toisiaan. Yhtäkki niille tuli kuitenkin tappelu ja lopulta toinen kyllästy ja lähti menemään ja jäljelle jäänyt jäi raapimaan päätään, ikään kuin ei olis yhtään ymmärtänyt mitä juuri tapahtui. No, mitä mä voin sanoa? Tervetuloa kerhoon!

Itse en ole kovin kiinnostunut apinoista. Ne on omituisia ja virnistelee rumasti, kuin ilkkuakseen. "Mä olen ehkä häkissä, mutta mulla pyyhkii aika helvetisti paremmin kuin sulla!" Sen sijaan pikkupandat on enempi mun juttu. Harmittaa vieläkin, etten onnistunut näkemään niistä yhtäkään. Taaskaan. Saletisti se häkki on oikeasti tyhjä.

Ainoa asia, joka kuitenkin sai mut hetkeksi unohtamaan kaiken muun oli leijonanpennut ja niiden ylpeä äiti. "Mä taisin just rakastua", kuiskasi 4-vuotias ja mä taisin vähän kans.

Sitten tuli sade ja ikävä. Leijonauros karjui komeasti omassa häkissään, mutten koskaan ennättänyt sen luo tarpeeksi ajoissa. Viime kerralla kävin korkeasaaressa M:n kanssa. Silloinkin satoi. (Enkä silloinkaan nähnyt pikkupandoja.) Tiedän, ettei pitäis vatvoa näitä juttuja, mutta joka kerta kun tajuan, etten tule tekemään sen kanssa enää ikinä tätäkään asiaa, se on kuin puukonisku rintaan. Tällä kertaa puukko iski myös kylkeen. Se on kivuliasta ja ahdistavaa. No, ens maanantaina on syöpäkontrolli ja vaikka todennäkösesti mussa ei ole mitään vikaa ja kenties saan jonkin varsin inhimillisen syyn näille pistoille, pelkään sitä käyntiä kuollakseni.

Riikinkukot on kuitenkin ehkä edelleenkin parhaita. Lähinnä siis niiden komean ulkomuodon takia, ei niinkään niiden luonteen. Koiraat kävelivät itsekseen missä lystäsivät. Mikään ei estänyt tekemästä niitä juuri niin kuin niitä itseään huvitti. Ei edes siinä tapauksessa, että niitä sattui huvittamaan marssia ravintolan terassille, jossa ihmiset söivät. Sillä aikaa, kun koiraat pröystäilivät omillaan, naaraat kulkivat pienissä laumoissa poikastensa kanssa. Niille järjestely näytti sopivan oikein hyvin. Voi kuinka helppoa olisikaan olla riikinkukko.

Terapia-angsti

Oon tällä viikolla kävässy pariin otteeseen terapiassa, muutaman viikon kesäloman jälkeen. Nyt mua inhottaa mennä sinne vielä enemmän kuin ennen. Ensinnäkin siks, että matka kestää 1h 20min ja koska mun pitää mennä keskustan kautta. Reittiopas olis halunnu, että meen ruoholahdesta metrolla rauttikselle, mutta koska mä olisin mieluumin hypänny sen metron alle, kun sen sisälle päätin mennä bussilla kamppiin asti ja kävellä rauttikselle.

En osaa tehdä enää kuin yhtä asiaa, joten itkin terapeutille Maxia ja sitä, että mun päässä pyörii vaan ne kaikki hyvät muistot, eli just ne asiat jotka siellä ei sais pyöriä.

"Eikö se ole kuitenkin hyvä asia? Eikö niille vois antaa sijaa niin kuin muillekin muistoille?"

Mua suututti niin paljon, etten mä voinu edes katsoa sitä. Onko toi ihminen tosissaan? Kysytäänkö tollasia asioita oikeasti ihmiseltä, joka on ajatellut ottavansa yliannostuksen, koska ei halua erota. Mielessäni painoin aseen ohimolleni. Vedin syvään henkeä ja sain sanottua: "jos mä ajattelen hyviä asioita, mun tulee sitä vaan enemmän ikävä ja koska mulla on jo nyt niin kamala ikävä etten pääse sängystä ennen puolta päivää ja silloinkin vain koiran takia, voisin yhtä hyvin olla kuollut.

Erosääntö numero 1. Unohda kaikki hyvät asiat ja ajattele vaan niitä paskoja asioita uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes pääset yli. 

"Mitä jos kuviteltais niille muistoille joku muoto, joku symboli. Mikähän se vois olla?" *PAM* Ase laukesi. Seuraavaks voitais varmaan kääntää vähän puukkoa haavassa. Ei ollut epäilystäkään, etteikö se muoto olisi sydän, mutta sitähän mä en sanoisi ääneen. Ajattelin riippakiveä ja oikein painavia kahleita, enkä sanonut mitään.

"Mikähän sun oloa vois helpottaa edes vähäsen?" No helvetistäkö minä tiedän? Jos tietäisin, en kai kävis terapiassa. Voi että oon turhautunu ja vihanen ja ja ja...

Liekö ihan normaalia, että ainoa paikka, jossa mun tekisi mieli huutaa on edelleen terapia. Se on myös ehkä ainoa paikka, jossa en kehtaa huutaa. "Miltä susta tuntuu?" No vittu ihan helvetin paskalta. (Ääneen sanoin et koko aika vaan itkettää.) "Onko sulla jotain muita tunteita siinä rinnalla!?" Ai onko? Mun sisällä on sellanen tunnemyräkkä, josta en osaa ottaa mitään selkoa, niin, että mä oikeasti RÄJÄHDÄN IHAN KOHTA.

Miksi näiden pitää olla niin vaikeita juttuja? Miksei kusipää vois olla pelkkä kusipää? Miksi sen piti olla välillä niin ihana, huolta pitävä ja ymmärtäväinen kusipää? Miksi sen pitää olla sellanen kusipää, jota on jatkuvasti ihan hirveä ikävä? Niin kova ikävä, että sitä tulee miettineeksi, että mitä jos se kusipää olinkin minä, eikä se. Mitä jos kyse ei ollut niinkään siitä, ettei se ottanut huomioon mun tunteita ja toiveita, vaan siitä etten mä ajatellut mitä se halusi?

Ja miksi vitussa mä mietin näitä juttuja? Oon niin helvetin kateellinen M:lle siitä, että sille loppu on todellakin loppu, eikä asiaa tarvitse enää ajatella. (Poikkeuksena ehkä työasiat, niitähän se kelaa 24/7, mutta kaiken muun se voi unohtaa tosta vaan sormia napsauttamalla.)

Mua vituttaa niin, että tekis mieli vetää perseet, siis sellaset perinteiset konttauskännit, mutta oon niin paska, etten pysty enää siihenkään. Tarttisin viinaa, joka ei maistu viinalta. Sellasta ei taida löytyä lähialkosta.

Jälleen ojasta allikkoon...

Tasan kaks viikkoa aikaa töiden alkuun ja musta tuntuu, että oon kauempana työkunnosta, kuin ennen sairasloman alkua. Skippaan tosin heti tokan työpäivän psykiatrin tapaamisen ja syöpäkontrollin takia. Mua surettaa ja suututtaa sekin, että sovin psykiatrin kanssa ajan ysiltä aamulla ajatuksella, että voin mennä sen jälkeen kotiin vielä pariks tunniks nukkumaan. Mutta se oli silloin, kun mä asuin vielä M:n kanssa. Nyt mulla tulee olemaan monta tuntia luppoaikaa pyöriä väsyneenä kaupungilla, enkä mä pidä siitä ajatuksesta yhtään. 

BDI-pisteetkin on taas noussu taivaisiin. En tiedä miten psykiatri antaa mun ikinä mennä töihin. Tai ehkä huijaan, että voin hirveen hyvin? Tää tekemättömyys tappaa mut. Toisaalta en kyllä jaksaisi tehdäkään mitään. Mikäli mä saisin päättää viettäisin sängyssä 24/7. Mua väsyttää ihan koko ajan, mutta mä en saa nukutuksi. Itkettää, oksettaa, väsyttää. Siinä mun koko tunneskaala. Sitten, kun vihdoin hetkeksi nukahdan se on parasta. Olen taas lakannut näkemästä unia, joten nukkumalla voi kätevästi lakata hetkeksi kokonaan olemasta. Se on äärimmäisen houkuttavaa. Harmi, ettei sitä kestä loputtomiin. Toivottavasti saan jotain lääkkeitä, jotka auttaa nukkumaan, muuten oon niin loppu, että tuun vinkumaan saikkua heti ekan työviikon jälkeen.

Miksei päässä voi olla nappia jota painamalla lakkaisi ajattelemasta?

Maanantaina olis terapiaki. Sekin oksettaa ja ahdistaa valmiiksi.