lauantai 19. heinäkuuta 2014

Mun koti ei oo täällä

Hellurei ja hellät tunteet! Okei, toi kuulosti oudolta... 
 
Maanantaina Herra S tuli veljensä kanssa pelastamaan mut ja onnistuin, kuin onnistuinkin lähtemään sillä aikaa, kun M oli töissä. Ei toki sillä, että sitä mitenkään olis haitannu, että se pääsi musta eroon. (Joku oikeasti kuvitteli, että se anelis mua jäämään. Paskan vitut!) Eniten sitä näytti koko hommassa vituttavan se, etten vienyt mennessäni lehtiä roskiin. Ongelmansa kullakin.
 
 
 
No, oon nyt maanantaista asti majaillu täällä "Mogadishu Avenuella", enkä ole vieläkään saanut kaikkea laitettua paikalleen. Ei sillä, osan tavaroista jätän ihan tarkoituksella purkamatta, mutta tää on oikeesti yks saatanan kaatopaikka. (Viikko aikaa siivota ennen kun porukat tulee kotiin!) Anteeksi siis, ettei musta ole hetkeen kuulunut. 
 
Kiitos muuten kaikille onnitteluista ja siitä, että ootte ollu tukena, se on merkinnyt mulle ihan hirveesti ja auttanut mua pysymään päätöksessäni, vaikka mielessäni jossittelen edelleen, miten asiat olis voinu mennä. Ootte tärkeitä ja ihania! ♥ Onneahan mä tässä kieltämättä tarvitsen. Ihmiset jankuttaa mulle, että oon nuori ja mulla on aikaa, mutta kun haluaisin ihan tosissani ne lapset viimistään 30v:nä ja seurustella sitä ennen kolme vuotta, jotta se alkuhuuma on varmasti mennyt ohi ja arki alkanut ja oon varma, että se on "se oikea", eikä mua jätetä siinä vaiheessa kun lapsi syntyy, joten mun pitäis löytää se mies niinku NYT HETI! Eikä mulle ole mitenkään itsestäänselvää, että mulla edes on mitään mahista saada lapsia, tai että mulla ylipäätään on olemassa olevaa munsarjaa, kun viimein löydän jonkun. Tiedän, ettei elämää voi tällä tavalla etukäteen suunnitella ja että koko ajatus on alunalkaenkin ihan tuhoon tuomittu, mutta tämmösiä mä nyt vaan mietin täällä.
 
Onnittelut kuulostaa muutenkin jotenkin oudoilta ottaen huomioon, että oon kuitenkin ihan palasina täällä. Eikös onnittelut kuitenkin kuulu iloisiin juttuihin, niin kuin häihin ja muihin juhlallisuuksiin..? Ei kai vainajien läheisillekään toivoteta onnea ja iloa elämään, vaikka toisaalta ehkä pitäisi. Nehän sitä onnea ja iloa eniten varmaan tarvitsee kaikkien vastoinkäymisten jälkeen. Ja kai mäkin olen onneni ansainnu...?
 
Tää mesta on muuten ihan yhtä ahdistava, kuin muistinkin, jos ei jopa ahdistavampi. Ei toki sais valittaa, kun on katto pään päällä, mutta täällä on kuuma, kuin saunassa (hillun täällä alusvaatteissa ja hikoilen litratolkulla) ja piipaa-autot huutaa vähintään kerran päivässä, yleensä toki yöaikaan, kun yrität nukkua. En kyllä saa muutenkaan kunnolla nukuttua, koska ilma on jotenkin kamalan raskasta ja tuntuu, etten saa henkeä. Paitsi, että saan sen takia paniikkikohtauksia, mun keuhkot vinkuu enemmän, kuin vuosiin ja yskiessä keuhkoista irtoaa raudanmakuisia ysköksiä. Oon kyllä muutenkin ollu viimisen kuukauden ajan ihan tautinen. Koko ajan nukuttaa enemmän ja enemmän, koko ajan oksettaa, päätä särkee, rintoja pistelee ja puristaa, selkä on kipee, oikeaan kylkeen iskee välillä ihan yllättäen polville pudottava viiltävä kipu, kuin puukolla iskettäis. Jos se paskiainen vie mun toisenkin munasarjan en enää tiedä mitä teen. Voihan se tietty olla vaan tää stressikin. Mun kroppa kun tuppaa reagoimaan pieneenkin ahdistukseen mitä ärsyttävimmillä tavoilla.
 
Nyt osa varmaan nauraa, tai kattoo kieroon, mutta täällä myös kummittelee. Mikäli olette eri mieltä voitte tulla kertomaan luonnolliset selitykset sellaisille asioille kuin nahkasohvan natina, kuin joku vaihtaisi siinä asentoa, vetolaatikoiden aukeaminen, kaappien narina, askeleiden äänet ja mitä näitä nyt on. Toivottavasti saan oman kämpän ennen kuin mun keuhkot prakaa lopullisesti, tai tuun hulluksi.

Suurimman osan ajasta oon nyt laittanu paikkoja kuntoon ja siivonnu, sekä nukkunu taas joka välissä ihan liikaa ja sotkenu unirytmini täysin. En yhtään tiedä miten selviän vajaa kuukauden päästä töihin, jos tähän ei tuu muutosta.

Muuten oon kai pärjänny suhteellisen hyvin. Totta kai itken täällä joka välissä ja tartun puhelimeen vähän väliä ennen kuin muistan että "ai niin". En vissiin oo vielä oikein sisäistänyt tätä asiaa, eikä mulle siis ainakaan toistaseks oo tullu sen suurempaa hinkua hypätä parvekkeelta, tai tehdä muita typeryyksiä. Katotaan mitä sitten tapahtuu, kun multa loppuu tekeminen.


12 kommenttia:

  1. Jee hyvä homma! Tätä uutista oon odottanut :-) Nyt haet Clas ohlsonilta aletuulettimen ja istahdat sen viereen unelmoimaan kaikista asioista joihin maailma sut vielä saattelee! Sä oot vuosia ollut pysähtyneessä tilassa ja nyt vihdoin ovet on auki ja kuljet eteenpäin! Pidä pää pystyssä tyttö!!

    VastaaPoista
  2. Jee hyvä homma! Tätä uutista oon odottanut :-) Nyt haet Clas ohlsonilta aletuulettimen ja istahdat sen viereen unelmoimaan kaikista asioista joihin maailma sut vielä saattelee! Sä oot vuosia ollut pysähtyneessä tilassa ja nyt vihdoin ovet on auki ja kuljet eteenpäin! Pidä pää pystyssä tyttö!!

    VastaaPoista
  3. Nyt älä anna periksi, nähtävästi muutit vanhemmillisi, ihan hyvä, saat aikaa etsiä omaa koloa, lähde reippaasti katselemaan kesää, aurinkoa ja vähäpukeisia miehiä, ihanaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän olla antamatta. No miten sen nyt ottaa, kirjoillahan mä en ole nyt missään, tällä hetkellä majailen porukoilla, mutta ne tulee viikon päästä kotiin kanin kanssa, joten sitten pitää taas miettiä uudestaan, kun ei voi kania ja koiraa oikein pitää samassa asunnossa... Vähäpukeiset miehet kuulostaa kyllä hyvältä! ;D

      Poista
  4. Soita pikaisesti Vvolle, sieltä yleensä saa aika nopeasti asunnon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on siellä jo hakemus vetämässä, kuten on monessa muussakin paikassa, mutta eipä oo mistään vielä mitään kuulunu...

      Poista
  5. Vähän haiskahtaa, että kumminkin mietit takaisin paluuta, älä nyt anna periksi, ei se miehesi ole miksikään muuttunut muutamassa päivässä ja muutenkin nyt on aika itsenäistyä, esim. sun taloudellinen riippuvuus exästäsi oli erittäin huolestuttava juttu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai mä mietin, mutta samoin mietin sitä että joudutaanko me jossain vaiheessa sillan alle, sellanen mä nyt vaan olen, kaikki asiat pitää miettiä joka kantilta jokasta yksityiskohtaa myöten. Tiedän, ajattelen liikaa. Ja tiedän ettei se siitä mihinkään muutu, mutta en mä nyt kymmenen vuoden jälkeen lakkaa ajattelemasta toista ihan noin vain sormia napsauttamalla. Ja en kyllä tiedä onko kelan ja sossun rahoilla eläminen sitten yhtään sen vähemmän huolestuttavaa.

      Poista
  6. Jep, älä ala keksiä tekosyitä sille, että sun täytyisi muuttaa takaisin exäsi luokse. Soittelet kaupungin, vvo:n ja saton sun muut läpi, ja jatkat soittelua kunnes asunnon saat. Menet kuitenkin edelle jonossa kun olet asunnoton. Eikö kukaan ystävistäsi voisi ottaa vaikka koiraa hoitoon? Asiat saa kyllä järjestymään aina jollain kummallisella tavalla... joten positiivista asennetta ja tahdon voimaa! Kyllä se siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten tuossa aikaisemmin sanoinkin, mulla on hakemuksia vetämässä vähän joka paikkaan, muttei oo mitään vielä kuulunu... Koiruli ei oo kavereilla hirveesti ollu yökylässä niin ei oikein onnaa, kun se itkee parin tunnin vierailulla siskonkin luona, vaikka se on sille kuitenkin tuttu paikka. :/ Joo, kyllä mä uskon että asiat järjestyy, sais vaan järjestyä vähän nopeemmin. :D

      Poista
  7. Senhän takia töissä ollessa maksetaan veroja, jotta sitten, kun tulot eivät riitä, niin saa tukia, on se paljon ryhdikkäämpi ratkaisu, kuin tukeutua toiseen, se vääristää ihmissuhdetta, kuten varmaan itsekin huomasit, vrt. nää loinen kommentit, mistä olet kertonut, älä alistu enää sellaiseen!

    VastaaPoista
  8. Kyllä todella miehen siivellä eläminen on paljon huolestuttavampaa, kuin yhteiskunnan tukien ottaminen, hei upea nainen ryhdistäydy ja tule sieltä lattiamaton osasta pois!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...