Ja olisikin niin, että rakkaus on loppu, mut se täytyy lopettaa. Kuka sen opettaa?


No niin, avaudutaanpa taas. En tiedä mikä muukaan tähän oloonkaan auttaisi. Tai tiedän, mutta sellaista vaihtoehtoa ei ole nyt tarjolla.

Kävin hakemassa koikun hoidosta ja palauttamassa M:lle sen pyyhkeen. Viimeksi sen silmät oli täynnä elämää ja rakkautta ja se hymyili ja piti hyvänä. Nyt se oli kylmä, kuin kivi. Suorastaan jäätävä. Toivoi varmaan, että lähtisin samantien ja pysyisin poissa. Tiesin heti mistä oli kyse. Nainen. Sillä on joku nainen. Älkää kysykö mistää mä sen tiesin. Sen vain tietää ja erinäiset todisteet vain varmistivat asian.

Tietenkään se ei ole mun asiani vaikka sillä olis kokonainen haaremi, mutta tuntuuhan se nyt helvetin pahalta, että merkitsin sille niin vähän. Tuntuu suorastaan oksettavalta, että me seurusteltiin 10 vuotta, asuttiin pari viimeistä niistä yhdessä ja oltiin kihloissa vuoden ja se pääsi musta yli noin viikossa. (Ei liene epäselvää, että mä olen sen viikon lähinnä itkenyt ja kaivannut sen kainaloon ja halunnut kuolla, koska mä en voi tehdä niin.) Epäreilua. Niin helvetin epäreilua.

Mun romantisoiduissa kuvitelmissani se oli tajunnut rakastavansa mua ja muuttanut tapansa. Mun yli romantisoiduissa haaveissani me mentiin naimisiin ja saatiin lapsia. Siinä se nyt kuitenkin seisoi. Kylmä totuus paiskattuna vasten kasvoja. Se ei ottais mua enää ikinä takasin. Ikinä. Mä ansaitsin sen. Itsehän mä olin ehdoin tahdoin kerjännyt turpaani ruikuttamalla, että mulla on sitä ikävä. "Kyllä mä sua rakastan ihan niin kuin aina ennenkin", se kehtasi väittää. Tavallaan se oli kyllä oikeassakin. Se rakasti mua tasan tarkkaan ihan yhtä huonosti, kuin aina ennenkin. Jos toista oikeasti rakastaa, ei kai hyppää sänkyyn heti ensimmäisen vastaantulevan naisen kanssa.

Niin, niin, niin. Minähän se otin ja lähdin, joten en saa itkeä, enkä ruikuttaa, enkä varsinkaan haluta sitä takasin. Mutta kun mä haluan. Mun jokanen soluni huutaa sen luo. Mä haluan mennä sen kanssa nukkumaan ja herätä sen vierestä aamulla. Mä haluan sitä niin paljon, että tekisin mitä vaan... mutta kun se ei vaan mee niin.

Sitten se sanoi, että me voidaan olla ystäviä. Mitähän sekin on tarkoittavinaan? Ollaanko me muka ikinä oltu vaan ystäviä? Edes silloin, kun me ollaan erottu ja se on seurustellu jonkun toisen kanssa? Ei, ei me olla. "Sun pitää ajatella rationaalisesti", se sanoi. "Tässä ei ole mitään järkeä", se sanoi. "Olisitko sä yhtään sen onnellisempi jos sä tulisit takas?" Olisin mä onnellisempi, kuin nyt... "Muuttuisko mikään?" No ei varmaan niin. Helvetin ärsyttävä mies. Se on niin helvetin ärsyttävä, koska se on olevinaan niin kamalan fiksu ja ennen kaikkea siksi, että se on oikeassa. Ainoa asia mikä muuttuis olis minä. Musta tulis taas ihan kamala mielistelijä. Siivoaisin koko asunnon aina lattiasta kattoon. Viikkaisin jopa sen sukat, hieroisin sitä ja kuuntelisin, kun se valittais raskaasta työpäivästä. Kuuntelisin ja myöntäilisin, kun se haukkuis kaikki millon mistäkin syystä. Ja silti se vaan juoksis baarissa ja näkis kavereitaan ilman mua.

Mutta kuten Paula Vesala sanoitti ja Kaija Koo sen lauloi: Ja olisikin niin, että rakkaus on loppu, mut se täytyy lopettaa. Kuka sen opettaa?

Kommentit

  1. Nyt vaan pysyt tiukkana ja otat välimatkaa, eikä tikusta asiaa, että meet sen luona käymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. "Onneks" sillä on jo joku toinen, eikä se voi sietää mua silmissään. Eipä mulla enää ookaan muuta tekosyytä mennä sinne, kuin pari huonekalua. Ehkä joku muu käy roudaamassa ne sieltä sitten kun saan sen kämpän jostain... joskus...

      Poista
  2. http://www.iltalehti.fi/seksuaalisuusjasuhteet/2014070818471874_se.shtml

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit