keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Ja olisikin niin, että rakkaus on loppu, mut se täytyy lopettaa. Kuka sen opettaa?


No niin, avaudutaanpa taas. En tiedä mikä muukaan tähän oloonkaan auttaisi. Tai tiedän, mutta sellaista vaihtoehtoa ei ole nyt tarjolla.

Kävin hakemassa koikun hoidosta ja palauttamassa M:lle sen pyyhkeen. Viimeksi sen silmät oli täynnä elämää ja rakkautta ja se hymyili ja piti hyvänä. Nyt se oli kylmä, kuin kivi. Suorastaan jäätävä. Toivoi varmaan, että lähtisin samantien ja pysyisin poissa. Tiesin heti mistä oli kyse. Nainen. Sillä on joku nainen. Älkää kysykö mistää mä sen tiesin. Sen vain tietää ja erinäiset todisteet vain varmistivat asian.

Tietenkään se ei ole mun asiani vaikka sillä olis kokonainen haaremi, mutta tuntuuhan se nyt helvetin pahalta, että merkitsin sille niin vähän. Tuntuu suorastaan oksettavalta, että me seurusteltiin 10 vuotta, asuttiin pari viimeistä niistä yhdessä ja oltiin kihloissa vuoden ja se pääsi musta yli noin viikossa. (Ei liene epäselvää, että mä olen sen viikon lähinnä itkenyt ja kaivannut sen kainaloon ja halunnut kuolla, koska mä en voi tehdä niin.) Epäreilua. Niin helvetin epäreilua.

Mun romantisoiduissa kuvitelmissani se oli tajunnut rakastavansa mua ja muuttanut tapansa. Mun yli romantisoiduissa haaveissani me mentiin naimisiin ja saatiin lapsia. Siinä se nyt kuitenkin seisoi. Kylmä totuus paiskattuna vasten kasvoja. Se ei ottais mua enää ikinä takasin. Ikinä. Mä ansaitsin sen. Itsehän mä olin ehdoin tahdoin kerjännyt turpaani ruikuttamalla, että mulla on sitä ikävä. "Kyllä mä sua rakastan ihan niin kuin aina ennenkin", se kehtasi väittää. Tavallaan se oli kyllä oikeassakin. Se rakasti mua tasan tarkkaan ihan yhtä huonosti, kuin aina ennenkin. Jos toista oikeasti rakastaa, ei kai hyppää sänkyyn heti ensimmäisen vastaantulevan naisen kanssa.

Niin, niin, niin. Minähän se otin ja lähdin, joten en saa itkeä, enkä ruikuttaa, enkä varsinkaan haluta sitä takasin. Mutta kun mä haluan. Mun jokanen soluni huutaa sen luo. Mä haluan mennä sen kanssa nukkumaan ja herätä sen vierestä aamulla. Mä haluan sitä niin paljon, että tekisin mitä vaan... mutta kun se ei vaan mee niin.

Sitten se sanoi, että me voidaan olla ystäviä. Mitähän sekin on tarkoittavinaan? Ollaanko me muka ikinä oltu vaan ystäviä? Edes silloin, kun me ollaan erottu ja se on seurustellu jonkun toisen kanssa? Ei, ei me olla. "Sun pitää ajatella rationaalisesti", se sanoi. "Tässä ei ole mitään järkeä", se sanoi. "Olisitko sä yhtään sen onnellisempi jos sä tulisit takas?" Olisin mä onnellisempi, kuin nyt... "Muuttuisko mikään?" No ei varmaan niin. Helvetin ärsyttävä mies. Se on niin helvetin ärsyttävä, koska se on olevinaan niin kamalan fiksu ja ennen kaikkea siksi, että se on oikeassa. Ainoa asia mikä muuttuis olis minä. Musta tulis taas ihan kamala mielistelijä. Siivoaisin koko asunnon aina lattiasta kattoon. Viikkaisin jopa sen sukat, hieroisin sitä ja kuuntelisin, kun se valittais raskaasta työpäivästä. Kuuntelisin ja myöntäilisin, kun se haukkuis kaikki millon mistäkin syystä. Ja silti se vaan juoksis baarissa ja näkis kavereitaan ilman mua.

Mutta kuten Paula Vesala sanoitti ja Kaija Koo sen lauloi: Ja olisikin niin, että rakkaus on loppu, mut se täytyy lopettaa. Kuka sen opettaa?

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Viiden päivän mökkireissu

Keskiviikkona lähdettiin koikun kanssa mökille. Siellä olisi kuulemma saanut huutaa niin paljon huvittaa, mutta minua ei huvittanut. Minua ei huvittanut edes puhua. Oikeastaan en olisi välittänyt edes ajatella. Ajattelin vain vaipua ajattomuuteen ja lakata hetkeksi olemasta.

Ilma oli päivisin yhtä raskasta, kuin kaupungissa. Ei pienintäkään tuulen virettä. Ilma vain seisoi. Se siitä raittiin ilman nauttimisesta. Älkää ymmärtäkö väärin. Pidän kyllä kesästä ja auringosta ja lämpimästä, mutta vielä enemmän pidän kuitenkin hengittämisestä. Olen kuitenkin erittäin tietoinen kesän lyhyydestä, joten vietin päivät ulkona paahtoi siellä kuinka kovasti tahansa ja luin muumikirjoja. Maailmani taisi vähän järkkyä siinä vaiheessa, kun tajusin Juksun olevan Nuuskamuikkusen isä ja mikä järkyttävämpää, Juksun pelehtineen vanhemman Mymmelin kanssa. Kaikkea sitä oppii, kun vanhaksi elää.

Koiraa kuumuus ei haitannut. Se nautti täysin rinnoin täyttä koiran elämää. Vesileikkejä, mutaleikkejä, keppileikkejä, noutoleikkejä, kierimisleikkejä ja mitä nyt koira saattoikaan kuvitella ja keksiä huvittaakseen itseään.




Torstaina käytiin Forssassa kirpputorilla (saaliina punottu lippis ja Jaskalle uus pehmolelu) ja Tammelassa haudalla. Vietiin jo tarpeeksi täydelle haudalle yksi kukkanen lisää. Mummi olis kyllä varmaan mieluumin ottanut näillä helteillä kaljaa. Sen se teki aikoinaan kyllä erittäin selväksi. "Minun haudalle ei sitten tulla kukkien kanssa pillittämään, vaan juomaan kaljaa!"


Iltasin Jasulla oli treffit yhden tosi äkäsen muijan kanssa. Muija räksytti ja ajo toista kalikan kanssa takaa, kuin mikäkin Justiina. Kyllä se siitä sitten ajan kanssa aina vähän rauhottu, kun kävi joessa tarpeeksi monta kertaa viilentymässä ja Jaskakin sano sille takasin pari valittua sanaa siinä vaiheessa kun sillä meni hermot siihen turhan päiväiseen nalkuttamiseen. 


Perjantaina olikin sitten taas vähän enempi menoa ja meininkiä. Ensteks käytiin yhdellä mökillä kattomassa hevosia. Kuinka ollakaan Jasu ois ihan hirmusti halunnu leikkiä niiden kanssa, mutta vaikka se kuinka itki ja haukkui, aneli ja komensi, ne vaan viis veisasi ja katteli sitä siihen malliin, että hohhoijaa, taas joku pöljäke tuli riehumaan. Rentoudu ja ota heinää, kehotti niistä toinen ja Jasu teki työtä käskettyä ja alkoikin oitis ihan onneissaan laiduntamaan niiden kanssa, kun kerrankin luvan kanssa sai.


Perjantaina Jasu oppi kalastamaan. Ammeesta käsin tosin, mutta alkuhan se on sekin.


Päivä oli niin kuuma, että oli välillä pakko mennä saunaan. Hiusten peseminen saunassa on kyllä edelleen harvinaisen kettumaista hommaa. Sen lisäksi, että päähän jää melkein väkisinkin shampoota, saa pehkosta noukkia myös lehtiä ja koivun mitä-ne-pienet-nyt-ikinä-onkaan-juttuja.

Iltasella laulettiin karaokea, mutta kaikki biisit oli taas niin vaikeita ja olin jo valmiiksi väsynyt, että koko homma alko vaan kiukuttamaan. Lisäksi olin ite limulinjalla, koska "I only love you when I’m drunk", jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Olin siis aikeissa mennä nukkumaan jo yhdeltä, mutta sitten sekalainen seurakunta ilmoitti saapuvansa paikalle. Sain odottaa tunnin ennen kuin niitä alkoi yksi kerrallaan ilmestyä yön pimeydestä. Vähän jälkeen kahden kuitenkin luovutin ja menin nukkumaan. Puoli viiden pissatauolla musiikki raikasi yhä. Nukahdin tyytyväisenä uudelleen Nauravan kulkurin tahtiin.

Koska perjantaina oli vietetty lauantaita, oli lauantaista tullut sunnuntai. Tässä viikossa oli auttamatta yksi sunnuntai liikaa, koska yksikin sunnuntai on liikaa ja nyt niitä oli yhtäkkiä kaksi. Kaikki nukkui. Jopa koira. Oli niin hemmetin tylsää ja rauhallista ja hiljasta, että kaipasin kotiin. Mulla vaan ei ollut paikkaa jota kutsua sellaiseksi. Sitten iski halipula ja ikävä ja kaikki oli kurjaakin kurjempaa. Kostin tämän vääryyden kuvittelemalla leikkaavani koiralta ylipitkiksi kasvaneet kynnet, mutta mokoma vaan naureskeli makoisasti pöydän alla. Olkoot sitten. Tästä lähin minäkin aion vain nukkua.










keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Oops!... I Did It Again

Kävin maanantaina hakemassa M:ltä sinne jääneitä tavaroita. Hirmu tärkeitä, niin kuin koiran shampoo ja kasa sukkia. ("Onkohan nää sun..?") Jotenkin olin ajatellut, että se olis pakannut ne kamat edes valmiiksi ja voisin vain vastaanottaa kassini ja häipyä. Toisaalta sehän ois ollu ihan liian kypsää ja yksinkertasta ja niin, niin paljon helpompaa.

M tuli avaamaan mulle ulko-oven ilman tavaroita. Voi vittu. Arvasin jo miten tässä käy. Sitten kävi ilmi, ettei se ollu viittiny pakata niitä edes valmiiksi. Voi vitun vittu. Miksi mä annan tän tapahtua? Ja kas vain, olin jämähtänyt sinne. Oli siellä onneksi vielä sen kaveri, ettei ihan kaksistaan sentään oltu. M:llä oli nimittäin synttärikahvit, vaikka se on viimiset 10vuotta väittänyt, ettei välitä koko syntymäpäivistä, tai muistakaan merkkipäivistä. Vissiin se koskikin oikeasti vain minulle tärkeitä päiviä.

Sitten sen kaveri lähti. Tiedostin helvetin hyvin, että munkin olis pitäny. Mun teki kuitenkin ihan hirmusti mieli kysyä siltä yhtä juttua. Arvasitte varmaan jo, että jäi kysymättä ja nyt se epätietoisuus raastaa mun hermoja. Sen sijaan M kehtasi kysyä onko mulla ollu ikävä ja halata. Kysyin mitä se musta halusi. Behrendt Gregin ääni moralisoi mun päässäni "Odota kuulevasi jotain tällaista: "Palataan yhteen." "Yritetään uudestaan." "Kaipaan sinua."" M ei kuitenkaan sanonut mitään. Se pussasi. Mun ensimmäinen ajatus oli, että ei riitä. Hitto vie, ei todellakaan riitä! Jokainen itseään kunnioittava nainen olis siinä vaiheessa lähtenyt. Kyllähän mä tiedän miten asioiden pitäisi mennä. En mä nyt mikään idiootti ole hitto sentään. Mun itsetuntoni rippeet oli kuitenkin lakastuna sen jalkojen alle.

Sitten me vaan halattiin. Pitkään. Kunnes sen puhelin soi. Kreivin aikaan kuka ties. Sillä aikaa kun se jutteli sen äidin kanssa metallitauluista mä yritin pidätellä naurua. Tää ei ollut ensimmäinen, eikä edes kymmenes kerta kun oltiin eron jälkeen samassa tilanteessa. Miten sen äiti osaakin soittaa aina oikeaan aikaan? Miten me aina päädyttiin tähän samaan tilanteeseen!? MIKSI!? Miksi mä olen näin tyhmä ja riippuvainen ja tyhmä!?

M ei kertaakaan sanonut mitään sen suuntaista, että sillä olis ikävä, tai että se rakastais mua, tai että se haluais mut takasin. Ei kertaakaan. Se ei kuitenkaan tehnyt myöskään selväksi, että se oli vain yksinäinen, että, oikeestaan mun tilalla olis voinu olla kuka tahansa muukin, mutta mä nyt vaan satuin olemaan siinä valmiina. Että mä olin siinä vaan siks, ettei se ollut vielä löytänyt ketään muuta ja että on oikeastaan vain ajan kysymys, että se löytää jonkun. Että mä olen vain lelu jonka voi ottaa esiin kun huvittaa ja heittää sitten pois. Tietenkään se ei sanonut niin, eihän ne ikinä sano, jos niitä ei oikeasti kiinnosta. Olis kuitenki ollu niin paljon helpompaa, jos se olis myötänyt sen ääneen. Se olis silti saanut haluamansa, mutta mä en olis alkanut kuvittelemaan mitään, niin kuin mä nyt aloin ja ihan vaan vanhasta tottumuksesta. "Kyllähän te palaatte yhteen. Ainahan te palaatte", kaverin ääni kaiku mun päässä samalla, kun kaikki erot ja yhteenpalaamiset vilisi filminä mun silmissä. Ei mitenkään hirveen hyvä kannustuspuhe, kun tarkotus olis pysyä toisesta kaukana.

Ei, ei me olla palaamassa yhteen, koska kuten joku anonyymi totesi, ei se ole muutamassa päivässä mihinkään muuttunut ja tuskin se edes haluaa mua takasin, kun on kerran päässy musta eroon. En kiellä ettenkö harkitsis ihan tossisani, jos se jonain kauniina päivänä tulis ja polvistuis kukkapuskan ja sormuksen kanssa, mutta kaikki me tiedetään, ettei se tee niin, joten haihattelut sikseen. Mutta ei tää pelleilykään kovin hyvää tee. Kyllä mä sen tiedän, mä olen ollu tässä tilanteessa sen sata kertaa, enkä silti opi. Kyllä ihminen voi olla tyhmä! Mä toistelin mielessäni turhanpäiväisiä fraaseja ikään kun niistä olis muka ollu jotain apua. Tää ei johda mihinkään. Tää ei johda mihinkään. Tää ei johda  mihinkään. Lähde nyt hyvä ihminen ennen kun on liian myöhästä.

Kun mä vihdoin sain lähdetyksi oli auttamatta ihan liian myöhästä. Se mies on mulle, kuin huumetta. Mä olen siitä riippuvainen niin kuin jotkut tupakasta. Siitä ei ole mitään muuta, kuin haittaa, mutta silti sitä on saatava säännölisinä annoksina.

Linja-autossa selasin tinderiä ihan vain saadakseni jotain muuta ajateltavaa. Neljäkymmentä ruksia, ei yhtään sydäntä. Sitten M lävähti mun puhelimen näytölle. Vitun paska sovellus.

No niin. Kivittäkää. Mä lähden maalle pakoon nuolemaan haavojani.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Mun koti ei oo täällä

Hellurei ja hellät tunteet! Okei, toi kuulosti oudolta... 
 
Maanantaina Herra S tuli veljensä kanssa pelastamaan mut ja onnistuin, kuin onnistuinkin lähtemään sillä aikaa, kun M oli töissä. Ei toki sillä, että sitä mitenkään olis haitannu, että se pääsi musta eroon. (Joku oikeasti kuvitteli, että se anelis mua jäämään. Paskan vitut!) Eniten sitä näytti koko hommassa vituttavan se, etten vienyt mennessäni lehtiä roskiin. Ongelmansa kullakin.
 
 
 
No, oon nyt maanantaista asti majaillu täällä "Mogadishu Avenuella", enkä ole vieläkään saanut kaikkea laitettua paikalleen. Ei sillä, osan tavaroista jätän ihan tarkoituksella purkamatta, mutta tää on oikeesti yks saatanan kaatopaikka. (Viikko aikaa siivota ennen kun porukat tulee kotiin!) Anteeksi siis, ettei musta ole hetkeen kuulunut. 
 
Kiitos muuten kaikille onnitteluista ja siitä, että ootte ollu tukena, se on merkinnyt mulle ihan hirveesti ja auttanut mua pysymään päätöksessäni, vaikka mielessäni jossittelen edelleen, miten asiat olis voinu mennä. Ootte tärkeitä ja ihania! ♥ Onneahan mä tässä kieltämättä tarvitsen. Ihmiset jankuttaa mulle, että oon nuori ja mulla on aikaa, mutta kun haluaisin ihan tosissani ne lapset viimistään 30v:nä ja seurustella sitä ennen kolme vuotta, jotta se alkuhuuma on varmasti mennyt ohi ja arki alkanut ja oon varma, että se on "se oikea", eikä mua jätetä siinä vaiheessa kun lapsi syntyy, joten mun pitäis löytää se mies niinku NYT HETI! Eikä mulle ole mitenkään itsestäänselvää, että mulla edes on mitään mahista saada lapsia, tai että mulla ylipäätään on olemassa olevaa munsarjaa, kun viimein löydän jonkun. Tiedän, ettei elämää voi tällä tavalla etukäteen suunnitella ja että koko ajatus on alunalkaenkin ihan tuhoon tuomittu, mutta tämmösiä mä nyt vaan mietin täällä.
 
Onnittelut kuulostaa muutenkin jotenkin oudoilta ottaen huomioon, että oon kuitenkin ihan palasina täällä. Eikös onnittelut kuitenkin kuulu iloisiin juttuihin, niin kuin häihin ja muihin juhlallisuuksiin..? Ei kai vainajien läheisillekään toivoteta onnea ja iloa elämään, vaikka toisaalta ehkä pitäisi. Nehän sitä onnea ja iloa eniten varmaan tarvitsee kaikkien vastoinkäymisten jälkeen. Ja kai mäkin olen onneni ansainnu...?
 
Tää mesta on muuten ihan yhtä ahdistava, kuin muistinkin, jos ei jopa ahdistavampi. Ei toki sais valittaa, kun on katto pään päällä, mutta täällä on kuuma, kuin saunassa (hillun täällä alusvaatteissa ja hikoilen litratolkulla) ja piipaa-autot huutaa vähintään kerran päivässä, yleensä toki yöaikaan, kun yrität nukkua. En kyllä saa muutenkaan kunnolla nukuttua, koska ilma on jotenkin kamalan raskasta ja tuntuu, etten saa henkeä. Paitsi, että saan sen takia paniikkikohtauksia, mun keuhkot vinkuu enemmän, kuin vuosiin ja yskiessä keuhkoista irtoaa raudanmakuisia ysköksiä. Oon kyllä muutenkin ollu viimisen kuukauden ajan ihan tautinen. Koko ajan nukuttaa enemmän ja enemmän, koko ajan oksettaa, päätä särkee, rintoja pistelee ja puristaa, selkä on kipee, oikeaan kylkeen iskee välillä ihan yllättäen polville pudottava viiltävä kipu, kuin puukolla iskettäis. Jos se paskiainen vie mun toisenkin munasarjan en enää tiedä mitä teen. Voihan se tietty olla vaan tää stressikin. Mun kroppa kun tuppaa reagoimaan pieneenkin ahdistukseen mitä ärsyttävimmillä tavoilla.
 
Nyt osa varmaan nauraa, tai kattoo kieroon, mutta täällä myös kummittelee. Mikäli olette eri mieltä voitte tulla kertomaan luonnolliset selitykset sellaisille asioille kuin nahkasohvan natina, kuin joku vaihtaisi siinä asentoa, vetolaatikoiden aukeaminen, kaappien narina, askeleiden äänet ja mitä näitä nyt on. Toivottavasti saan oman kämpän ennen kuin mun keuhkot prakaa lopullisesti, tai tuun hulluksi.

Suurimman osan ajasta oon nyt laittanu paikkoja kuntoon ja siivonnu, sekä nukkunu taas joka välissä ihan liikaa ja sotkenu unirytmini täysin. En yhtään tiedä miten selviän vajaa kuukauden päästä töihin, jos tähän ei tuu muutosta.

Muuten oon kai pärjänny suhteellisen hyvin. Totta kai itken täällä joka välissä ja tartun puhelimeen vähän väliä ennen kuin muistan että "ai niin". En vissiin oo vielä oikein sisäistänyt tätä asiaa, eikä mulle siis ainakaan toistaseks oo tullu sen suurempaa hinkua hypätä parvekkeelta, tai tehdä muita typeryyksiä. Katotaan mitä sitten tapahtuu, kun multa loppuu tekeminen.


lauantai 12. heinäkuuta 2014

Perjantai 11.7.2014 - Tuuli muuttaa suuntaa

Perjantai 11.7 klo: 12.00

Pian on kulunut kolme viikkoa siitä, kun päätin lähteä. Naivisti kuvittelin pääseväni täältä pois viikon sisään, mutta yhä vain olen vankina muuttolaatikoiden ja jätesäkkien keskellä. Lakkasin pakkaamasta viikko sitten, koska olen nytkin jatkuvasti purkamassa laatikoita ja kaivamassa tarvitsemiani asioita. Homma seisoo. Mikään ei etene.

Takapakkia sen sijaan on tullut otettua. Yksi askel eteen vie kaksi taakse. Mikäli kolme viikkoa sitten pursusin vihaa M:ää kohtaan, nyt en enää edes muista miksi olin alunperin lähdössä. Lähtemisen puolesta puhuvat vain nurkassa odottavat laatikot. Aika alkaa kulumaan vähiin. Mikäli joku ei kohta auta niin jään tänne ainiaaksi. Se on fakta. 

Tilanteen vakavuudesta kertonee M:n aidosti hämmentynyt kysymys miksi nukuin yhtenä yönä sohvalla ja se, että ainoa rehellinen vastaukseni oli se, ettei sängyssä ollut tilaa, koska sekä mies, että koira makasivat keskellä sänkyä asennossa X.

Vielä pöljempää on se, että oon taas ruvennu kyselemään sen perään, jos se ei oo tullu töistä päästyään puolentoistatunnin sisään kotiin ja antamaan sille enemmän huomiota, kuin kuukausiin. (Yritin tehdä pitkään pesäeroa ja kovettaa itteäni leikkimällä, ettei mua kiinnosta, koska sitäkään ei kiinnostanut.) Kai se on taas tää "nyt pitää käyttää kaikki aika hyödyks kun pystyy" - ajattelumalli joka mulle iskee aina kun jostain pitäisi luopua, tai lähteä pois. Kummasti asioihin ja ihmisiin kiintyy eniten silloin, kun niistä pitäisi osata päästää irti. Tämän todistaa myös järjetön tavaramäärä kellarissa. Kertaakaan oo niitä kaivannu, mutta poiskaan ei voi heittää.

Kaikista ihaninta ja inhottavinta on herätä aamuisin toisen kainalosta lukuisiin pusuihin. Ole siinä sitten vahvana.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Perjantai 11.7 klo: 16.32

Ihmeitä on sittenkin olemassa! Pääsen pois täältä! Vai joudun!? Pääsen...!? Joudun..? EI, PÄÄSEN! Kohta iskee pakokauhu!

Ei muuten oo hirveesti tarvinnut lukea horoskooppeja ("jos haluat päästä pitkälle, nyt on hyvä hetki lähteä"), tai pohtia radioennustuksia. Suomipop ei tyytynyt vain hiennovarasesti vihjailemaan, vaan suorastaan karju mielipiteensä. Kesärallatusten välistä biisilistalta on tullut mm.

Stella - Piste
Neon2 - Tässä talossa
Cheek ft. Samuli Edelmann - Parempi mies
Irina - Älä sano mitään
Laura Närhi - Mä annan sut pois
Mariska ja Pahat sudet - Liekki
Sanni - Me ei olla enää me
Chisu - mun koti ei oo täällä

Mikäli uskoisin kohtaloon, niin tämän selkeämpää merkkiä en kai voi enää saada. Nyt soi Jenni Vartiaisen - Nettiin. Toivottavasti se ei tarkoita mitään.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Unelmamiestä etsimässä...

Kaikki vannottavat jatkuvasti, että kelpaan kelle vaan. Ja kun sanon kaikki tarkoitan ystäviäni, sukulaisiani, nettituttuja, puolituttuja, tuntemattomia ja Juha Tapiota, joka jaksaa jauhaa asiasta päivittäin radiossa. Kenties kelpaankin, mutta ongelma onkin siinä, että mulle ei kelpaa kukaan. Olen toki tiedostanut asian itse pitkään, mutta tinderillä leikkiessä asia vain korostuu entisestään.

Sanon ei ulkomaalaisille, partasuisille, viiksekkäille, pitkätukkaisille, kaljuille, pipopäille, uhkarohkeille, matkustelusta kiinnostuneille, urheilijoille, bodareille, ikäistään huomattavasti vanhemman näkösille, liian komeille, liian babyfaceille, meikkaaville, niille joilla on outo nimi, kuten Jorma, tai Ukko-Pekka, ois myös hirveen omituista tapailla tyyppiä jolla on sama nimi, kuin omalla isällä...

Toki suurin osa skippaamistani ihmisistä voisi olla luonnossa ihan mukavia. Sillä ei ole kuitenkaan sinänsä mitään merkitystä, koska tinderissä valinta tehdään ulkonäön, eikä oletetun luonteen perusteella. (Paitsi jos vastaan tulee joku kiva tuttu.) Ja ei, en kuvittele, että unelmieni mies ilmestyisi yhtäkkiä puhelimeni näytölle. Olen kuitenkin ollut varattuna sen verran pitkään, että tämän hetkistä tarjontaa on ihan kiva katsella.

Millainen mies minulle sitten kelpaa? Mitään täydellisen miehen vaatimuksia ei kai saisi listata, eikä varsinkaan tuijottaa niihin liiaksi, koska eihän se unelmakumppani lopulta kuitenkaan täytä niitä alunperin asetettuja vaatimuksia. Joistakin perusasioista en kuitenkaan tingi.

Kelpo mies...
♥ Välittää ja osaa osoittaa sen
♥ Rakastaa ja paitsi sanoo, myös osoittaa sen
♥ Haluaa naimisiin
♥ Haluaa lapsia
♥ Pitää koirista (Jasu menee jokaisen miehen edelle, sorry!)
♥ Tulee toimeen ystävieni ja sukulaisteni kanssa
♥ Samanhenkinen huumorintaju, muuten ei tulla toimeen ollenkaan
♥ Samanlaiset arvot
♥ Osaa huolehtia hygieniastaan. Miehen pitää pestä hampaat VÄHINTÄÄN kerran päivässä. Valitettavasti tämäkään ei ole kaikille itsestäänselvää

Ehdotonta plussaa (eli lähes täydellisen miehen kriteerit)
+ Ruskeat silmät. Sulan!
+ Siisti pukeutuminen. Kauluspaidat on hot!
+ Saa minut nauramaan silloinkin, kun minua ei edes hymyilytä
+ Mieluiten ei naamakarvoja ollenkaan, mutta jos niitä nyt on oltava, niin sitten siistityt. Risuparrat on ällöjä!
+ Osaa laittaa ruokaa ja nauttii siitä
+ Ei puutu syömisiini, tai syömättömyyteeni, se on minun ongelmani, ei muiden
+ Ei tupakoi
+ Osaa pitää hauskaa ilman alkoholiakin. (Välillä on ok nollata ja juhlatilaisuudet on oma lukunsa, mutta jos vähintään kerran viikkoon pitää vetää perskännit, niin kiitos ja näkemiin!)
+ Osaa väitellä
+ Katsoo kanssani kauhuelokuvia, koska en yksin uskalla
+ On minua pidempi, muttei kuitenkaan liian pitkä. (Olis kiva ylettyä pussaamaan ilman jakkaraa)
+ Osaa käyttää puhelinta

En myöskään aio lähteä treffeille miehen kanssa, joka ei tee aloitetta, en aio alkaa seurustella kenenkään sellaisen kanssa, joka ei ole varma haluaako seurustella, enkä jatka suhdetta sellaisen kanssa, joka ei halua puhua yhteisestä tulevaisuudesta. Ja missään nimessä en aio tapailla miehiä, jotka saavat minut epäilemään omaa haluttavuuttani. Nyt on kuulkaa tosi kyseessä, enkä aio tuhlata aikaani enää yhteenkään väärään mieheen!


Tein yön pikkutunneilla luonnoksen mahdollisesta unelmamiehestäni.


No voi hitto! Tuli Henri Alén! Harmi, että se on jo varattu. Ei sillä, kyllä mä yhen Henkan voisin aina ottaa johonkin nurkkaan ihan vaan patsastelemaan ja näyttämään hyvältä. Mut hei, jos tunnette jonkun vaatimuksiini sopivan niin vinkatkaa! Okei, vitsi oli. Ehkä..?


keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Herra Ego ja hänen perheensä


Ollaan koikun kanssa harrastettu merenrantalenkkejä aika paljon nyt, kun se on vielä mahdollista. Aina välillä törmätään Herra Egoon. Herra Ego on kyhmyjoutsen, jolla on nimensä mukaisesti ihan järjetömmän suuri ego. Ymmärrän kyllä, että hänelle on suuri kunnia ja tarve suojella perhettään, mutta herra sähisee, vaikkei kukaan olisi lähelläkään ja on ihan yhtä itsekäs riitapukari myös yksin liikkeellä olleessaan.

"TÄSSÄ MERESSÄ EI YKSIKÄÄN LOKKI UI, KUN MINÄ OLEN PAIKALLA!"

Herra Ego häätää pois jokaisen joka kehtaa tulla häntä viittä metriä lähemmäs, myös siinä tapauksessa, että toinen on ollut paikalla ensin. Tyyppi vaan tulee, kuin höyryeturi ja komentaa kaikki pois vedestä ja rannalta, vaikkei sillä olisi itsellä aikomustakaan jäädä paikalle. Usein se lipuukin muut pois häädettyään jälleen matkoihinsa. Viime vuonna sama vittupää ajoi tiehensä kokonaisen hanhiparven. Hänen mereensä ei  ole kellään mitään asiaa. PISTE!

Tänään herra ego seurasi meitä vedestä ja vaikka käveltiin hyvän matkan päässä edellä, oli Egon aivan pakko seurata perheineen perässä ja sähistä aina siinä kohtaa, kun perhe kuroi välimatkaa umpeen. Onko ihan pakko seurata, jos  alkaa noin ärsyttää!? Saa täällä muutkin olla saatana! Sillä linnulla on saletisti jotain itsetunto-ongelmia.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Kolme S:ää, eli S:N SYNTTÄRIKESTIT SUOMENLINNASSA

Käytiin eilen juhlistamassa Herra S:n syntymäpäiviä suomenlinassa. Jahkasin pari päivää omaa osallistumistani, koska M oli tietenkin osallistumassa kinkereihin myöskin. Tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että pahinta mitä voisi tapahtua olisi, että M käyttäytyisi huonosti ja vahvistaisi eropäätöstäni, joka ei itseasiassa olisi lainkaan huono asia. Toisekseen, koska mut oli kerrankin kutsuttu johonkin, en kertakaikkiaan voinut kieltäytyä.

Kokoonnuttiin rautatientorille ja suomenlinnaan päästyämme M ei sanonut minulle enää sanaakaan, saatika huomioinut minua millään muullakaan tavalla, paitsi siinä vaiheessa, kun oltiin lähdössä ja se olis halunnut, että roudaan kylmälaukun sen puolesta kotiin. No en roudannut, joten se päätti jättää sen sinne. (Äly hoi, älä jätä!)

Miehet halus tietysti ihan välttämättä leiriytyä kustaanmiekan kauimpaiseen nurkkaan, tai siltä se ainakin tuntui. Meinattiin protestoida ja leirityä keskelle tietä, mutta sen sijaan tyydyttiin marmattamaan kovaan ääneen, että miks v***ssa pitää kävellä näin h****tin kauas!? Tuli taas mietittyä sitäkin, miksi naisten puskapissailua katsotaan niin pahalla, mutta miehet saavat ruikkia mielensä mukaan minne sattuu.

Sää oli onneksi pitkästä aikaa lämmin ja aurinkoinen ja seura mitä parhain. Kesäpäivä maistui taskulämpimältä, hiukan laimentuneelta lonkerolta. Kokkipojat oli tehneet myös eväitä: Herra S patonkeja ja M voileipiä, sekä mokkapaloja.

Päivänsankari yllytti mut pelaamaan mölkkyä. Menetin alta aikayksin ekalla heitolla saamani pisteet, eikä minun sen jälkeen onnistunut saada takaisin kuin yksi piste, jonka senkin taisin hetken päästä menettää. (Voittaakseen piti saada 50 pistettä.) Mun mölkkyurani kaatui aikalailla siihen. Kamalan turhauttava peli! 



Mulle iski paluumatkalla taas kauheat itsetunto-ongelmat, kun kaikki ympärillä vaan söpöili ja pussaili ja käski mua pysymään lujana (eli mahdollisimman kauakana M:stä) ja itellä oli sellanen olo, että halatkaa-nyt-ees-joku-saatana-muakin-kun-en-kellekään-kelpaa! Meidän oma "Söpöpoika" otti tilanteen haltuun ja talutti ensimmäiset löytämänsä nuoret miehet luokseni ja esitteli mua kuin jotakin mukamas merkittävää näyttelyesinettä. "Kattokaa nyt tätä naista, onks tää teidän mielestä kaunis?" "On, on kaunis", vakuutteli yksi pojista. Poikia ne nimittäin eittämättä muhun verrattuna oli, mutta ele oli kuitenkin kieltämättä hirveen kiva!


Ratikalla kallioon kokikselle S:n piikkiiin. En yhtään taas tiedä mitä ajattelin, kun en mennyt suoraan kotiin, koska uni alkoi jo painaa silmään. Sain taas moneen kertaan kuulla olevani nuori ja kaunis ja löytäväni jonkun muun. Niitä toistettiin mulle illan aikana moneen kertaan, kuin jotain voimalauseita. Ehkä mä vielä joku päivä voin uskoa niihin itsekin.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Karvainen kullankaivajani ja merkilliset koiraihmiset


Nyt kun vihdoin tuli edes vähän lämpösempi päivä käytiin koikun kanssa pitkästä aikaa merenrannalla ja voi että herra oli kyllä taas niin iloinen ja omassa elementissään! Miksei kaikki kesäpäivät vois olla yhtä lämpimiä ja huolettomia?

Yleensä koirarannalla olevat ihmiset on tosi mukavia ja kaikkien koikut tulee yleensä hyvin toimeen. Toki joskus joku vähän ärähtää, mutta mitään sen suurempaa kahakkaa en ole koskaan nähnyt tapahtuvan.

Toisinaan koirarannalle tulee kuitenkin ihmisiä, jotka pitävät koiransa kytkettyinä, raahaavat ne kauimpaiseen nurkkaan ja nostavat sitten ihan hirveän älämölön, jos jonkun toisen koira tulee vähänkään lähelle. Itse en kertakaikkiaan ymmärrä tällaista. Ensinnäkin aitauksen säännöissäkin jo sanotaan, että koirat pidetään aitauksessa vapaana ja niiltä poistetaan pannat ja valjaat. Toisekseen, jos ei halua muiden koirien lähestyvän omaansa, niin kannattaisko ehkä olla tuomatta koiraansa paikkaan, jossa muita koiria on vapaana?

Tänäänkin Jasu parka meni ihan hämilleen, kun yksi hysteerikko käski Jasua häipymään ja kun Jasu sitten jäi parin metrin päähän ihmettelemään miksei sillä ollut lupaa tutustua uuteen tulokkaaseen, hysteerikko jatkoi karjumalla mulle, että mun täytyy käskeä koirani pois ja tottakai tein niin ihan jo siitä syystä että pelkäsin jonkun olevan kohta sen kurkussa kiinni. Kohta hysteerikko kuitenkin jo nauroi, että ei kuulemma muuten, mutta kun hänen koiransa on niin epäsosiaalinen.

Tämä kyseinen koira ei näyttänyt minkäänlaisia merkkejä siitä, että se olisi esimerkiksi vaarallinen ja aikoisi hyökätä kenenkään päälle. Toki jotkut koirat ovat avaamattomia ja saattavat ihan yhtäkkiä napata kiinni, kun menet liian lähelle, mutta sellaisia koiria ei ehkä pitäisi tuoda koira-aitaukseen lainkaan. Se ei myöskään näyttänyt siltä, että olisi erityisen pelokas. En siis tiedä koirasta  ja sen taustoista mitään muuta kuin päällisin puolin pystyin havainnoimaan, mutta vaikutti kuitenkin siltä, ettei sen epäsosiaalisuus ollut lainkaan sen oma vika ja että sen omistaja tuntui säikkyvän muita koiria hyvin paljon enemmän, kuin hänen "epäsosiaalinen" koiransa.

Tuollainen karjuminen ja kirkuminen, koiran nykiminen lähemmäs vaikkei sillä ollut aikomusta liikkua mihinkään suuntaan ja älytön hyppiminen, kuin vastassa olisi leijona, eikä koira, ei ainakaan edesauta koiran sosiaalistumista. Toivottavasti kyseinen koira raasu ei jää kokonaan ilman koirakontakteja. Mainittakoot myös, ettei kyseessä ollut mikään pikku puudeli, vaan jokin bullmastiffia muistuttava rotu, joten omistajan hysteerisyys mun itkupilliäni kohtaan hämmentää minua edelleen.







Hiuksillesi.fi mahtavat juhlatarjoukset!


Harvemmin teen varsinaisia mainospostauksia, mutta sähköpostiini kolahti pari päivää sitten sellainen hiusten hellijöiden unelmauutinen, jonka haluan jakaa teille muillekin! Hiuksillesi.fi täyttää vuoden ja syntymäpäivän kunniaksi tarjouksessa ovat KAIKKI RICH Hair Care (-40%), JOICO (-40%) ja Kevin Murphy-tuotteet (-20%). Lisäksi tarjouksia saa 12 tuotteesta, jotka kuvastavat niitä 12 kuukautta, jotka Hiuksillesi.fi on ollut auki. Tarjouksessa on sekä jo suosituksi tulleita tuotteita, että virkistäviä uutuuksia. Alennukset tuotteissa ovat jopa -52%!

Mikäli et vielä ole rekisteröitynyt, se kannattaa tehdä tästä. Käyttäessäsi suosittelijankoodia 8F16ZG saat lisäksi -10% alennusta KAIKISTA tuotteista.

Nyt jos koskaan kannattaa siis laittaa tilausta tulemaan. Ihan itkettää, että itsellä on kaikenlaista hiusten hoitoainetta ja syvähoitoa (+ ihonhoitotuotteita) yhden muuttolaatikollisen verran, eikä rahaakaan ole paljoa. Toisaalta, kai sitä voi jotain pientä ostaa, kun kerran halvalla saa? Mulla noita hoitoaineita kuitenkin menee ja paljon! Vähän ehkä himoitsen tuota RICH Pure Luxury Hair Repair Treatment:ia, jota ainakin Ostolakossa blogin Virve kehui. Toisaalta nuo JOICO:n tuotteet kiinnostavat myös. Löytyykö teiltä tuolta aleosastolta jotain lempparia, tai suosituksia tällaiselle helposti haaroittuvalle hamppulatvalle?

torstai 3. heinäkuuta 2014

Mystinen mykoplasma

Viimeinen terapiakerta ennen neljän viikon taukoa. Terapeutti pisti mut piirtämään "ylimääräisen ahdistuksen" ja sulkemaan sen sitten kirjekuoreen ja jättämään sinne. Todella ihastuttava ajatus. Toimiakseen mun olis kuitenkin pitänyt jättää sinne pääni. Omaa päätään kun ei voi paeta. Ei myöskään stressiä ja ahdistusta. Niiden aiheuttajien kanssa voi toki oppia elämään ja sopeutua. Helpommin sanottu, kuin tehty. Sen verran olen oppinut, että kun painelee julkisissa paikoissa napit korvilla ja kääntää musiikin tarpeeksi kovalle, ei tarvitse murehtia maailman melusta. Maailmaa tosin saattaa haitata minun meluni. (Toistaiseksi kukaan ei kuitenkaan ole huomauttanut asiasta.)

Lääkäri soitti tänään tuloksista. Keuhkokuvat normaalit, poskiontelot puhtaat, ei astmaa, joskin mahdollisesti väliaikaista(?) keuhkoahtaumaa. Kilppariarvot hyvät, sokeriarvot ihanteelliset, ei ennen aikaisia vaihdevuosia, eikä paljon mitään muutakaan ihanteelisten arvojen lisäksi, paitsi mahdollinen mykoplasma. Olen kuullut tämän ennenkin. "Se vois ehkä olla mykoplasma". Niin ne sano jorvissakin kolme vuotta takaperin ja sitten syötiin antibioottikuureja toisensa perään. Toki mykoplasma selittäisi suurimman osan oireista, muttei sitä miksi se olisi kestänyt näin monta vuotta, sillä vaikka kyse onkin pitkäaikaisesta kiusankappaleesta, paranee mykoplasma usein itsestään. Sain viikon kuurin Roxithromycin Sandozia 150 mg 2 kertaa päivässä. Googlettelin niin porukka on yleensä vetänyt antibiootteja samaan vaivaan useamman kuukauden, mutta katsotaan nyt, josko noista jotain apua olis johonkin ja jos ei niin sitten se on kai mentävä uudestaan lekuriin. Jotenkin ironista sairastua useimmiten urheilijoita kiusaavaan tautiin.

Oli muuten pakko tsekata tämänkin päivän horoskooppi, kun eilen oli niin osuva.
Anna itsellesi nyt vain lupa olla. Älä yritä keksiä mitään tekosyitä voimienkeruun keskeyttämiseen. Viimeistään päivän, kahden päästä iloitset tästä.
Yes, sir! Lepo on kielttämättä se mitä mun kroppa juuri nyt vaatii. (nim. kolmen tunnin päikkäit ja vieläkin väsyttää.) Luin eilen, että jos ihmisten annetaan nukkua niin paljon, kuin he haluavat, saattaa kestää jopa kaksi viikkoa ennen kuin merkit unen vähyydestä häviävät. Se mikä aiheutti kuitenkin varsinainsen ahaa elämyksen oli katkelma, jossa erityisherkkien mainittiin tarvitsevan paljon lepoa ja unta ja se, että itseasiassa luonnollista unirytmiään kannattaa kunnioittaa ja käydä nukkumaan heti kun tuntee itsensä uniseksi. Toisekseen on ihan ok maata sängyssä yhdeksän tuntia vain silmät kiinni. Tämä kaikki tuntui kumman vapauttavalta. Normaalistihan kaikkialla opetetaan, että ihmisen tulee nukkua tietty määrä yössä ja sänky on vain nukkumista varten. Aionkin siis tästä lähin viettää aikaa sängyssä juuri niin paljon, kuin on tarve. Psykologini yitti aikoinaan kieltää minulta päiväunet ja rajoittaa yöuneni yhdeksään tuntiin yössä, mutta se ei toiminut lainkaan. Kroppani tuli vain entistä väsyneemmäksi. 

Hypin nyt vähän aiheesta toiseen, mutta pakko vielä lopuksi mainita, että horoskoopeista jälleen innostuneena halusin selvittää nousevan merkkini. Astro antoi tietoa kuitenkin roppakaupalla enemmän:  nouseva skorpioni, aurinko skorpionissa, kuu jousimiehessä, merkurius skorpionissa, venus jousimiehessä ja mars vaa'assa... Enhän mä näistä mitään tajua, mutta selkeesti oon skorppari henkeen ja vereen! Allekirjoitan.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Kylmä keskiviikko sadetta ja harmaata

Viime yön nukuin huonosti. Ensin pyörin sängyssä kolme tuntia saamatta unta. Ensin siksi, että koira oli säikäyttänyt rapun edessä kyyhöttävät citykanin poikaset tiehensä ja mietin niiden mahdollista kohtaloa ja emon sijaintia. (Onneksi ihmiset kertoivat, ettei niillä todennäköisesti ole mitään hätää ja emo on varmasti lähistöllä.) (Lisäksi vieressä kuorsaava koira haisi savuiselta grillimakkaralta, joka häiritsi mun nenääni hyvinkin paljon.) Toisekseen siksi, että ukkeli oli taas teillä tietämättömillä. Yleensä välttelen sille soittelua, mutta rajansa kaikella. Neljännen tunnin lyödessä täyteen mun oli pakko soittaa. Baarissahan se oli jonkun uuden tuttavuuden kanssa (Uusiseelantilainen mies), kuten olisi voinut arvata. Kolmen jälkeen sain vihdoin nukutuksi.

Heräsin auringonnousuun ilman syytä vain havaitakseni, ettei M ollut tullut kotiin. Onnekseni nukahdin melkein samantien uudelleen. Kahdeksan jälkeen heräsin taas ja tällä kertaa asia todella vaivasi minua. Kyllä tähän mennessä nyt olisi pitänyt kotiutua. Puhelu meni suoraan vastaajaan. Et-voi-olla-tosissas.

Kaveri tuli kymmenen jälkeen jelppimään mua ilmottautumaan asunnottomaks ja tekemään asuntohakmuksen kaupungille. Ensimmäistä ei onnistuttu tekemään netissä, joten kävästiin postin kautta. Sain miehenki vihdoin kiinni ja se ilmotti viettäneensä yön uusseelaantilaisen miehen hotellihuoneessa. OK! En jaksanu edes hämmentyä. Käytiin kaverin kanssa vielä samalla reissulla pitsalla pahimpaan nälkäämme. Häijyn makusta kokista ja pelottavan paikkansa pitäviä horoskooppeja.


Palatessani tuhlaajapoika nukkui sängyssä vaatteet päällä. Käperryin sen kainaloon ja nukahdin samantien. Parin tunnin päikkärit. M lähti töihin ja mä yritin pysytellä hereillä ja lukea kirjaa, mutta ei siitä mitään tullu. Samaan aikaan oli taas kuuma ja kylmä ja pääkipee ja nälkä ja vatsakipee ja vaikka ja mitä. Viideltä takasin sänkyyn ja puol kasilta ylös. Ruokaa, koiran ulkoilutusta ja kohta takasin nukkumaan. Miten voi ihminen väsyä näin paljon, näin vähästä? Huomenna terapiaa klo 11.00. En millään jaksaisi.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Ne sanoo hei, sä oot nuori vielä sä löydät jonkun muun...



se paskapää meni ja teki mulle eilen syntisen hyvää jälkkäriä. Salaliitto. En tiedä yrittikö se osottaa, että se välittää, haluaako se, että mä jään, vai yrittääkö se vaan lihottaa mua ennen mun lähtöä. Mitä JOS se alkaa nyt oikeasti yrittämään? Mitä JOS se on vihdoin tajunnu jotain?


Ei se ollut. Tänään se lähti aamupäivästä käymään isällään - koiran se hyvästeli, mut ei mua. Terapia oli taas yhtä itkuhelvettiä. En tiedä mitä apua näiden asioiden jauhamisesta siellä on. Saan paljon paremman mielenrauhan, kun kirjotan asiat ulos.

Musta tuntuu, että kaikista läheisimmät ihmiset ei yhtään ymmärrä mikä lähtemisestä tekee niin vaikeeta. Mä taas en ymmärrä miten muille voi olla niin helppoa ja itsestäänselvää hyvästellä elämänsä rakkaus ja viimiset 10 vuotta elämästään. Enkä sais ees yhtään epäröidä, enkä ikävöidä. Pitäis vaan lähteä, eikä katsoa taakseen. Juokse. Juokse kauas pois, äläkä ikinä palaa... Mä oon niin hyvä lähtijä, että eilen illalla asetin pillereitä riviin ja mietin montako näitä pitää syödä, että lähetään lopullisesti.

Jokasessa suhteessa on ongelmia. Eiks ne pitäis selvittää, eikä juosta niitä karkuun? Mulla ei ole ollut tapana antaa periks ennenku oon tehny kaikkeni ja mua ärsyttää, etten vieläkään tiedä mitä mä olen tehny väärin. Mikä mussa on vikana kun en kelpaa? Mitä mun pitää tehdä, että se pitäis musta niin kuin ennen? Mitä mun pitää tehä että se kohtelee mua taas kunnolla? Ainoo mistä M on valittanu on se kun en siivoa, mutta ei se ole mikään oikea syy. Kertokaa mikä mussa on vikana?

Ja joo, joo, joo. Olen edelleen lähdössä. Tiedän, että mun pitää vaikken halua. Yhtään. Iskä oli jostain saanu tietää, että oon muuttamassa sinne. En ollu sille vielä ilmottanu koska tiedän, että kun sille kertoo jotain sellasta, niin tätä ei voi enää perua vaikka mikä olis ja oon edelleenkin odottanut syytä jäädä.  Tiedän, että se on turhaa haihattelua, mutta sellanen mä nyt vaan olen. Idiootti.

Iskä motivoi mua kertomalla kuinka vaikeeta on saada asuntoa ja kuinka Jasu ei voi tulla sinne, koska Leevi ja kukahan kaikki tavaratki raahaa ja plaplapla. Voi, että mua ahistaa muuttaa takasin sinne. Väliaikasesta helvetistä alkuperäseen helvettiin. Voi että mä rakastan mun elämää.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...