Sä laitat kahvin tippumaan, vaikka näet tavaroitani pakkaan

Silloin, kun mä vasta mietin lähtöä, oli mulla selvä suunnitelma. Mä halusin pakata ja lähteä silloin kun M on jossain muualla, niin että tilanne selviäis sille vasta kun se tulee tyhjään asuntoon. Se olis kieltämättä ollut se helpoin tapa lähteä. Kerrasta poikki. Elämä ei kuitenkaan mene juuri koskaan niin kuin on suunnitellut.

Mä pakkaan mun tavaroita ja saatan pussata sitä ohi mennessäni poskelle niin kuin ei mitään. Se puolestaan silittelee mua millon mistäkin sattuu yltämään ja sitten mä taas jatkan pakkausta kyynelehtien vähän väliä, koska mä en haluaisi lähteä. Yhtään. Mutta mä tiedän, että mun on pakko ja se suututtaa ja tekee mut surulliseks. Silloin kun kyyneleet vaihtuvat lohduttomaan itkuun, M halaa ja lohduttaa. Sen mielestä mä olen pönttö, kun rakastan sitä kaikesta huolimatta ja se on siinä ihan oikeassa.


Eilen me katottiin yhessä kauhuleffaa, koska en uskalla kattoa niitä yksin ja mulla on joku sairas pakkomielle katella niitä, vaikka ne on karseita ja pelottavia ja tulen niistä useammaksi päiväksi ihan vainoharhaiseksi. Mä piilouduin sen suojiin vähän väliä ja voi luoja kun se tuoksu hyvältä! (Kuka anto sille luvan käyttää maailman hullaannuttavinta hajuvettä just nyt!?) Illalla se muisteli lapsuuttaan ja kerto juttuja joita se ei oo ennen kertonu. Me mentiin pitkästä aikaa samaan aikaan nukkumaan ja noustiinkin samaan aikaan. Mä nukuin viime yön sen kainalossa ja viiminen ajatus ennen kun mä nukahdin oli, että miksei tää voinu olla aina tämmöstä?


Aamulla se laski mun taulun seinältä ripustaakseen siihen omansa. Mä puolestani ilmotin, että se voi halutessaan pitää ruokailuryhmän ennen kun löydän oman kämpän. Musta tuntuu että oon maailman paskin eroaja.


Kommentit

  1. Taas voin samaistua sun tekstiin. Sillon kun on päätetty erota, aina mun päätöksestä ja oon pistäny asuntoparit menemään niin avosta on tullut ihana, rakavasta jne kaikkea sitä mihin on siinä rakastunut. Yritä miettiä asiassa positiivisiä puolia, mitä kaikkea voit tehdä kun asut yksin (tai kaksin koiran kanssa). Kyllä se siitä, ajan kanssa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeps, siksipä mun pitääkin päästä pois heti, eikä vasta sitten kun asunto ehkä joskus löytyy... Sitä ihanuutta kun kestää aina tasan sen verra,n että ehdin taas koukkuuntua ja päättää jäädä. Toivotaan... :>

      Poista
  2. Voin todellakin samaistua..kerran oli aikalailla sama tilanne, miten se toinen sitten alkoikin yhtäkkiä panostaa ja olla ihana kun itse oli lähdössä? Mutta kai se vaan niin menee. Ja ajan kanssa kyllä helpottaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Kummasti ihmiset alkaa arvostaa asioita vasta kun on menettämässä ne, jos vielä silloinkaan... Mä niin haluaisin uskoa tohon, mutta pelottaa, että katkeroidun ikiajoiksi. :s

      Poista
  3. Voi sua! tsemppiä, varmasti raskasta <3

    VastaaPoista
  4. Jaksamista sulle ja koiruliinille!

    VastaaPoista
  5. Olitte ihan lapsia vielä, kun aloitte olla yhdessä, eihän sitä koskaan tiedä, jos vielä aikuisina kohtaatte uudelleen, mutta nyt on aika ottaa etäisyyttä ja kummankin miettiä, mitä elämältä haluaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsaijaiai, ei saa antaa mitään toivonkipinöitä.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit