Antakaa nyt joku mulle voimaa taistella ja valita oikein

Tiistaipäivän vietin niinkin mukavasti, kuin istumalla kolmisen tuntia Herttoniemen sairaalassa. Kävin ensin kuvauttamassa posket ja keuhkot ja sen jälkeen luovuttamassa 11 putkiloa verta mm. borrelioosi- ja kilpparikokeita varten. Ilmaisin huoleni mahdollisesta pyörtymisestä, joten hoitsu jutteli hirveen mukavia punkeista. Ei ihan hirveesti auttanut, kun olin siihen mennessä ollut melkein 16 tuntia ravinnotta ja sairaala itsessään sai mut voimaan pahoin. Hengissä kuitenkin selvittiin, mitä nyt päähän jäi yksi luulosairaus borrelioosista. 

Olin ajatellut, että labraan ja röntgeniin olis jonoa huomattavasti enempi, joten mulle jäi 45 minuuttia aikaa hengailla ennen spirometriatutkimuksia. Sairaala ei vältsyyn oo kyllä mun lemppari hengailupaikka, ei toki varmasti kenenkään muunkaan, mutta ite saan siellä herkästi jos jonkinnäkösiä kohtauksia. Yritin keksiä jotain aktiviteettia ja leikin tinderillä, mutta se tilttasi heti, kun olin skipannut vastapäätä istuvan aulapojan. Paska. Poistin ja latasin sovelluksen pariin kertaan uudelleen ihan yhtä huonolla menestyksellä: se tilttasi viimisen kerran just kun olin saanu ekan matchin. Ihan paskaa. Ehkä joku ylempi taho yrittää kertoa mulle jotain. Tai ehkä ei.

Tuohtuneena puhaltelemaan putkeen. Ihan hullu toimenpide. Kerran kun puhkut ja puhallat hyvin niin samantien vaaditaan vetämään yhtä hyvin uudestaan. En vetäny, vaikka kuinka monta kertaa puhkuin ja puhalsin. Rupes vaan ahdistamaan enempi mitä enemmän yritti puhaltaa. 6 sekuntia on muuten yllättävän pitkä aika. Musta tuntu että mun keuhkot oli tyhjät jo 3 ensimmäisen sekunnin kohdalla, mutta aina vaan käskettiin puhaltamaan vielä vähän. Ihme hommaa.



AVAUTUMIS VAROITUS - AVAUTUMIS VAROITUS - AVAUTUMIS VAROITUS

Jotakuta saattaa kummastuttaa miksi ylipäätään leikin tinderillä. No, tää niin sanottu parisuhdehan on ollu kuollu ja kuopattu jo useamman kuukauden. M menee ja tulee miten lystää, ei ilmota mistään, ei vastaa puhelimeen, eikä viesteihin, ei ota mua mihinkään mukaan jne. tuttua kauraa.

Viiminen niitti oli kuitenkin se, kun tulin sunnuntaina meidän vuosipäivänä kotiin ja näky on seuraava: mun kukka on tapettu ja kamoja viskelty pitkin ja poikin. Miestä ei näy missään, eikä se vastaa puhelimeen. No siivoilin siinä sitten, pyyhin pölyjä ja imuroin sillä oletuksella, että se on kuitenkin tulossa kotiin. Ihan hölmöä edes kuvitella sellaista, mutta niin naiivi mä olen. Kun vihdoin saan miehen kiinni se ilmottaa olleensa "muutamalla". 

Olin jo edellisyönä anellut sen kaverilta jotain  viimistä oljenkortta, edes jotain PIKKIRIIKKISTÄ syytä jäädä tähän niin sanottuun suhteeseen, mutta ei siltäkään ironnut niin mitään, joten ollaan kavereiden kanssa nyt pari päivää pohdittu mihin mut majotetaan, jos mä lähden täältä.

Kotona M on ehkä joskus kahdeksan jälkeen illalla. Koiraa se moikkaa, mua se ei huomioi mitenkään. Lopulta se sammuu tietokoneelle ja mä päätän viettää yöni sohvalla. Maanantaina miestä ei näy, eikä kuulu. Tiistaina se lojuu sohvalla kun tuun kotiin sairaalasta. Edelleenkään se ei puhu mitään. Ei yhtään mitään. Paitsi koiralle.

Illalla kun olin asettumassa sohvalle nukkumaan se vihdoin avaa suunsa. 
"Miks sä siinä nukut? Mikset sä nuku sängyssä?" 
"Miks ihmeessä mä haluaisin nukkua siellä?" 
"Eiks se oo niinku parisuhteen tarkotus?"
Mua nauratti. Minkä ihmeen parisuhteen? Mua ei todellakaan kiinnostanu enää leikkiä parisuhdetta, jossa mä itken yksin kotona ja äijä riekkuu oluella ties missä ja kenen kanssa ja katoilee päiviksi mitään ilmoittamatta. Ilmotin lähteväni kun saan tavarat kasaan. 
"Mamma mököttää", se tokasi koiralle ja niksautteli mulle niskojaan.
"Mä en mökötä. Mä olen vaan kyllästynyt tähän paskaan. Muut menee minilomille ja syömään ja teatteriin ja vaikka ja mitä, mut sun käsitys vuosiäivästä on se, et vedetään jätkien kans perseet ja sammutaan koneelle. Ei kuulosta kovin hehkeeltä tulevaisuudelta."



Sen mielestä oli ihan tyhmää vetää herneet nenään yhden vuosipäivän takia.  Musta oli äärimmäisen turhauttavaa, että mun piti oikein selittää sille, ettei kyse ollut siitä, ettei me oltu yhessä vuosipäivänä, vaan siitä ettei me oltu yhdessä EDES vuosipäivänä. Me kun ei koskaan tehä mitään yhessä, että jos ees kerran vuodessa ois vähän panostettu, mutta ilmeisesti sekin on liikaa. Se "keskustelu" kesti melkein kolme tuntia.

"En mä ees tienny koska sä tuut kotiin", se vänkäsi. Ei varmaan tienny niin. Mun vitutuskäyräni nousi nousemistaan.
"Mietitääns. Sullahan on puhelin! Olisit voinu vaikka soittaa!"
"Oisit iteki voinu", se sano. Joo oisin, mut oisin saanu soittaa sen kymmenen kertaa ennenku se vastaa ja sit kuulla et ei voida tehä mitään yhessä koska hän menee kaljalle. Et miksköhän ihmeessä mä en soittanu? 

"Mikset sä oo sanonu mitään?" Se kysyi ja alkoi syyllistämään mua siitä, etten ollu ilmottanu sille lähteväni torstaina porukoille. Mun teki mieli lyödä sitä. Mä olen jättämässä sitä ja se alkaa syyllistämään? Mä olin sille aika selväks tehny ja aika helvetin moneen kertaan, että lähen jussiks mökille to tai pe kuten joka ikinen vuos tätä ennen, enkä todellakaan olettanu, että sillä pitäis erikseen ilmottaa et nyt mä lähen, kun se ei ensinkään ollu kotona, eikä sekään ilmota mistään omista menoistaan. Toisekseen se oli tehny erittäin selväks et sitä ei mun juhannuksen viettoni kiinnosta.

"Mitä mun olis pitäny sanoa?" Mä kysyin, enkä oikeasti yhtään tiennyt miksi tästä olis pitäny enää ees keskustella. Miten joku voi olla niin tyhmä, että kuvittelee kenenkään jaksavan toisen sylkykuppina olemista vuodesta toiseen. Nyt kun oikein ajattelen, niin välillä tuntuu että se on mun kanssa vaan siks, että olis joku jota alistaa. Joku joka ei pistä vastaan, vaikka kuinka lyttäis maan rakoon, vaan pysyis vierellä uskollisesti kuin koira.

"Mikä sulla on tässä nyt ongelmana? Miks tästä pitää edes keskustella? Pääset musta eroon. Mähän olen pelkkä loiseläin, joka vaan paskoo täällä. Ite oot monta kertaa sanonu et mun pitäis lähtee. Nyt mä olen lähdössä, joten mikä mättää?" Se oli ikuisuuden hiljaa eikä osannu vastata. Mua turhautti ja raivostutti. 

"No et sä nyt niin kauheen vaativa oo", se sai lopulta sanottua.
"Aha?"
"Kyllä mä sua rakastan", se sano niin apaattisesti, että olis yhtä hyvin voinu ilmottaa maidon olevan loppu.
"Missä se rakkaus näkyy?"
"Taas sä alotat ton", se huokas syvään ja pyöritteli silmiään kohti kattoa.
"Voin mäki sanoa, että uskon yksisarvisiin, mutta ei se tee niistä totta! Missä se rakkaus näkyy? Siinä että sä ryyppäät ja tuut kännissä kotiin? Siinä kun sä et ikinä ota mua mihinkään mukaan koska oon sun mielestä niin helvetin vaikee ihminen? Siinä, että ainoot hetket, kun sulta saa huomioo on ne kun sä haukut mua loiseks!?" Seuras taas niin pitkä hiljaisuus et teki mieli tirvasta. Mun kärsivällisyys oli helvetin vähissä.

"Eikö sulla ole kymmenen vuoden jälkeen oikeesti mitään sanottavaa!?" Ei, ei sillä ollu.
"Mitä mä voin sanoo? Sä oot päätökses tehny, tätähän sä olet aina halunnu", se sano taas huokaillen äärimmäisen pitkäveteisesti.
"Ei. En ole aina halunnu! Enkä yhtään haluais nytkään, mutta mun on pakko, jos en halua vielä 50-vuotiaana olla suhteessa, jossa mulla ei ole lapsia, mä olen onneton ja mies on joka päivä päissään. Mä olen toivonut ja odottanut aika helvetin kauan, että sua alkais kiinnostaa. Mä olen takertunut jokaseen oljenkorteen ja hymyyn ja teeskennellyt, että kyllä se vielä tästä. Kuvitteletko sä tosiaan, että mä olisin tässä suhteessa vielä, jos mä olisin aina halunnut pois?" Kyllä se vaan kuvitteli ja sitten se vietti taas ikuisuuden hiljaa ja vaan tuijotti mua huoneen toisesta päästä niin, että mulla meinasi mennä hermot totaalisesti.
"Oikeesti nyt jos on jotain sanottavaa niin olis se hetki kertoo. Toki voit olla ihan niin koppava ja ylpee ku haluut ja pysyä siellä muurin takana mut ei sit kantsi ihmetellä, ku ihmissuhteet menee päin persettä!"

Ei vieläkään mitään. Ei yhtään mitään! Tunnin verran varmaan houkuttelin kertomaan ees, että miltä siitä tuntuu ennen kun se sano olevansa hämmentyny ja alakuloinen. HÄMMENTYNYT!? Tuliko sille oikeesti yllärinä, että jossain vaiheessa mulle riittää. Me oltiin "keskusteltu" varmaan kaks tuntia eikä se kertaakaan ollu sanonu mitään minkä takia olis kannattanu edes harkita jäämistä. EI MITÄÄN. En tiedä miten tää homma oikeessa elämässä toimii, mutta jos elämän rakkaus on lähdössä niin eikö silloin yritetä saada toinen kaikin keinoin jäämään? No, ei ainakaan tässä suhteessa. Ja silti se ihmettelee miks en oo tyytyväinen tähän suhteeseen.

"Mutku et sä oo sanonu mitään", se intti pokkana. Voi vittu. Ollaan käyty sama keskustelu ainakin sata kertaa ja joka kerta se olen minä joka kertoo miltä musta tuntuu ja mitä mä tältä suhteelta haluan, eikä se sano ite ikinä mitään. Paitsi että rakastaa mua. Niinpä niin. Sit se väittää ettei voi tietää mitä mä tältä suhteelta haluan, kun en oo koskaan kertonu. En oo niin, paitsi sen sata kertaa ja vielä tän kerran siihen päälle, niin että aloin todella kuulostaa rikkinäiseltä levyltä. Mä haluan suhteen, jossa tehdään juttuja yhdessä, jossa vastataan puhelimeen ja jossa ikävöidään, kun toinen on pois. Suhteen, jossa oikeesti välitetään ja arvostetaan toista. Vaadinko mä tosiaan ihan liikoja, vai mikä tässä mättää?

Mun oli pakko kysyä miksi se ees kosi mua. Halus kuulemma tehä mut onnelliseks. Joo, olin mä alkuun tosi onnellinen kun kuvittelin, että aletaan suunnitella häitä ja mennään naimisiin, mut nyt mä tunnen itteni vaan helvetin tyhmäksi, koska sillä ei ollu aikomustakaan mennä naimisiin mun kanssa. Kysyin siltä, että eikö sitä ees hävetä, kun sen sukulaiset onnittelee sitä, eikä sillä ole oikeasti mitään aikeita viedä mua alttarille, koska musta se on ainakin tosi noloa.  Jätkä vaan pyöritteli silmiään ja totes: "kuka sitä kenenkään suunnitelmista tietää..." Ihan oikeesti. VOI VITTU! HERMOT MENEE!

"Sä et saanu vuoden aikana hankittua edes yhtä vaivasta sormusta!"
"Se sormusko tekee sut onnelliseks?" Se sano ja katto mua taas niin omahyväsesti, että mua oksetti.
"No ei, mutta se ois kertonu, että sä olet tosissas. Ja jos sä halusit että oon onnellinen, nii ei sun ois tarvonnu kosia. Olis riittäny, että sanot moi, kun tuut kotiin, tai lähet töihin ja kysyt miten mulla meni lääkärissä ja olet mun kanssa. Mä tiedän, että mä tyydyn helvetin vähään, mutta kun sulta ei saa edes sitä!"
"Mitä sä oikein haluut et mä sanon?" Se kysy varmaan kolmatta kertaa. Huokaus. Silmien pyöräytys.
"EI OLE KYSE SIITÄ MITÄ MÄ HALUAN, VAAN SIITÄ MITÄ SÄ HALUAT, ETTÄ VOISITKO VIHDOIN JA VIIMEIN KERTOA?"
"Miks sua kiinnostaa?" Mua vituttaa aina kun se kysyy ton kysymyksen. Miks helvetissä mua ei kiinnostais?
NO KOSKA MÄ RAKASTAN SUA! Mä olen jo nyt katkera ja mä tulen todennäkösesti ikävöimään sua lopun eläämääni, totta kai mua kiinnostaa!" Siinä vaiheessa mä jo itkin, vaikka mun ei todellakaan pitäny näyttää sille mun heikkouksia.
Ja arvatkaa mikä sen vastaus oli? "En mä tiedä" ja "mitä sen on väliä". Mun teki mieli huutaa ja repiä hiukset päästä koska mua turhautti niiiin paljon! Mä yritin saada siitä näkyviin edes jotain tunteita, mut ei mitään. Koiraa se vähän silitteli ja sillon se hymyili, mutta muuten se oli yks helvetin kivipatsas.

"Eikö sulla oikeasti ole MITÄÄN sanottavaa?" Mä yritin vielä kerran, vaikka tiesin, että se yritys oli tuhoon tuomittu. "Näytä edes joku tunne, ihan mikä vaan!" Ei mitään. Hiljasta vaan. Pitkän ajan jälkeen se tuli sohvalle silittämään koiraa. Mä annoin vihdoin periksi ja käänsin kylkeä.
Nyt mä vihaan itseäni. Vihaan, koska mä rakastan sitä niin paljon, että mun sunnuntaisesta ehdottomuudestani on ehtinyt tulla jos ja ehkä. Mä tiedän, että mun pitää lähteä, mutta mä en tiedä haluanko mä. Eikä tässä ole mitään järkeä, koska en saanuu minkäännäköstä vastakaikua. En mitään. Miks mä siis haluan jäädä? Miks mä olen niin tyhmä, että kuvittelen, että tapahtuu joku ihme ja se alkaa välittämään musta oikeasti? Terapeutti sano tänään ettei mun tartte heti päättä. Ei kai. Vastahan tätä on tässä taas muutaman vuoden soudettu ja huovattu. Ehkä mut on parempi viedä väkisin. Viekää vaikka pakkopaidassa. Hulluhan mä olen.


ps. Oon niin kiukkunen, etten jaksanu oikolukea. Kiitos ja anteeksi.

Kommentit

  1. Ikävä todeta, mutta uskon sen olevan aikalailla totta että kaveri on sun kanssa justiin siksi että on joku jota alistaa. Vähän kun laittais toisen lasipulloon ja pitäisi siellä. Mut hyvä että sun silmät avautuu asialle. :) Kannatan ehdottomasti tuota lähtöä. Go girl!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä.. en mä oikein muutakaan syytä keksi. Yritys ja painostus on ainakin kova. Asuntolinkkejä satelee ja mulle on hommattu laatikoita ja jos jotain, et ehkä joku mut vielä raahaakin täältä jos alan jotain jossittelemaan. :D

      Poista
  2. Voin nähdä itseni osittain tosta sun tekstistä. Mulla on avon kanssa ollut koko kevät yhtä vuoristorataa ja nyt kolmannen ja viimisen kerran peruutin asuntohakemukset. Mä tiedän että sä pystyt lähtemään tosta suhteesta, koska oot oikeesti vahva nainen, sulla on varmasti ihania ystäviä ja perhe jotka auttavat jaksamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Hyvä että ees joku on varma, koska mä en oo yhtään varma et musta on tähän. :D Ja ei kai se lähteminen niinkään oo tässä se oikea ongelma, vaan poissa pysyminen. Nää meidän erot kun on aika monta kertaa nähty... Tsemppiä sinne!

      Poista
  3. nyt hyvä nainen olet tekemässä elämäsi parasta ratkaisua! vittuun vaan ja äkkiä!!!:)

    VastaaPoista
  4. Rohkeutta sulle! Vain sinä itse voit ratkaisun tehdä. Tuo sun avokki tarvitsee itse apua, jos kaljoittelee melkein päivittäin, on sairastunut tai sairastumassa tautiin nimeltään alkoholismi.Se sen kattoon tuijottelu on huonon omatunnon merkki, eli missähän on huidellut. Sun kirjoituksen perusteella on mies kyllä aikalailla luonnehäiriöinen ja tunnevammainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ei se kyllä ihan terve ole, siitä ollaan kyllä ihan samaa mieltä.

      Poista
  5. Tsemppiä hei likka! Vaikken niinkään tein jutusta perillä ookkaa, niin jotenkin jo pitkään oon pelkästään täältä saanu fiiliksen ja ihmetelly, miksi olette vielä yhdessä. Joskus on oltava itsekäs ja mie uskon hartaasti, että siunkin olis helpompi olla ilman M:ää jos ja kun tuo tilanne on ollu tommonen jo niiin pitkään. Kipeäähän se tekee, mutta miksi tuhlata aikaa enää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! Oon niin helvetin hyvä uskonen ihminen, että kun toinen sanoo muuttavansa tapojaan niin mä uskon sen ja tarraudun kaikkiin ihan pikkiriikkisiinkin juttuihin, että jos se kuitenkin vielä tästä.. Se "jos" on pitänyt mut tässä tilanteessa näinkin kauan. Oot ihan oikeessa, ihan turha tuhlata enää kummankaan aikaa.

      Poista
  6. Hyvä hyvä nyt vihdoin järjen puhetta :)oikeesti , lähde äläkä palaa etkä ota takaisin. Maailma on sun!

    VastaaPoista
  7. Pakko ihailla sun kykyä avautua tällaisesta asiasta blogissa. Itsellä pyörii monet asiat päässä, mutta niitä ei uskalla blogiin asti kirjoittaa, vaikka tekisi mieli. Ja kirjoitustyylisi on myös mukaansa tempaavaa ja rehellistä! Kaikkea hyvää sulle ja vaikka en elämäntilanteestasi tiedä muuta kuin mitä tässä kirjoituksessa kerroit niin toivon, että lähdet tavoittelemaan sitä elämää ja sellaista kumppania, joka pystyy antamaan suhteelle sen mitä toivot!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Mulla räjähtää pää jos en kirjota ja avaudu ja koska oon päättäny olla avoin ja olla häpeemättä yhtään mitään, niin samapa se on avautua kaikelle kansalle täällä blogissa, kun tuppaan tekemään sitä muutenkin. :DD Kiitos kovasti tsemppauksesta!

      Poista
  8. Olet upea, kaunis ja verbaalisesti lahjakas, miksi suostut olemaan lattiamattona miehellesi, miten pieniä sun unelmat olisi ja niitä hän ei voi toteuttaa. Ota ja lähde!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ehkä siksi, että vähän kyseenalaistan itteeni. Jos oon niin hemmetin upee, niin miksen kelpaa!? Mikä mussa on vikana, mitä mä teen väärin? Jne...

      Poista
  9. Onkohan noin, että miehesi on sun kanssa sen takia, kun sä niin avoimesti puhut ongelmistasi , niin saa katseet pois itsestään, ettei kukaan huomaisi sen ryyppäämistä ja huonoa käytöstä sua kohtaan, toi on tosi raskas asetelma sulle, se miehesi imee itselleen kaikki energian sulta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko, että kyse on siitäkään, koska se hehkuttaa sukujuhlissakin kuinka kaikki kokit juo, koska se on ammatitauti, eikä alkoholismia, heko, heko ja jne. Jeap.. Se on kyllä aikamoinen energiasyöppö.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit