Wannabe kolumnisti jälleen metrossa

Sain maanantai-iltana mieheltä kuulla, että sen kaveri oli bongannut mun jutun päivän metrosta, enkä tietenkään taas uskonut, ennen kuin tämän omin silmin näin. Olin vähän toivonut, että eräs masennusta käsittelevä kolumnini julkaistaisiin, mutta yhtä tärkeä, (jos ei jopa tärkempi) aihe toki tämäkin. Vakiolukijani varmaan muistavatkin erään kiusaamista koskevan postauksen viime kesältä.

Muistan, kuinka tuskailin tämän jutun lyhentämisen kanssa, koska olisin voinut kirjoittaa aiheesta kilometrin verran enemmänkin ja tuntui, että lyhensin juttua mistä kohtaa tahansa, jotain olennaista jäi aina pois ja väärinymmärryksen riski kasvoi. Okei, myönnetään, olen minä siltä aika tyytyväinen itseeni, vaikka oma kehu vähän haisisikin. 

Alkuperäinen ja lyhentämätön kirjoitus luettavissa täällä.

 Lue juttu metron sivuilta

Kommentit

  1. Samaa mieltä ! Mutta olen kyllä törmännyt nyt siihenkin ilmiöön, että kiusatut nauttivat lapsuuden kiusaajien kurjuudesta. Kerran talvella yks puliukko sammuneena sinne 20 asteen pakkaseen ohut tuulitakki päällä, eikä kengissä ollut edes sukkia. Siinä yritin jo ammattini puolesta selvittää herran vointia niin viereeni tuli eräs arviolta 40 vuotias nainen joka sanoi "Anna sen olla ja kärsiä. Tunnen ton, se kiusas mua koko peruskoulun ja lukion. Se ansaitsee ton. Toivottavasti saa jonkun hypotermian ja kärsii kivuista kuollessaan".... olin aivan tyrmistynyt. Muakin on kiusattu, mutta en silti toivo kärsimystä kiusaajilleni. Kiusaaminen toki on väärin ja kärsin siitä toisinaan vieläkin, mutta haluan uskoa, että nyt aikuisena on tullut järkeä päähän ja valitsivat nyt toisin. Herää kysymys, että onko tämä kiusattu lopulta pahempi ihminen kun nyt aikuisena haluaa toiselle jotain noin kamalaa. Yritin ajatella oman kiusaajan(t) siihen, mutta tulin siihen tulokseen, että auttaisin silti. Herra pääsi hoitoon muidun pyöritellessä silmiään kun soitin apua. :)

    Ketään, ei edes niitä kiusaajia saa kiusata. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset eivät kuitenkaan teini-iässäkään vielä ymmärrä kuinka syvät haavat kiusaaminen voi jättää. Eipä meille siitä koulussa koskaan puhuttu. Sanottiin vain: ei saa kiusata kun tulee pahamieli.

      Poista
    2. Toisaalta ymmärrän kyllä, jos kiusattu katkeroituu, jää kantamaan kaunaa ja on kenties vahingoniloinen, kun toisella menee huonommin, kuin itsellä, mutta se, että antaisi toisen kuolla pakkaseen on jo kyllä todella julmaa ja sydämetöntä! :s Ja sitten taas toisaalta kuten sananlaskukin sanoo: " Anna aina anteeksi vihamiehillesi, mikään ei harmita heitä enempää."

      Kiusaamisesta pitäis kyllä oikeesti puhua enemmän! Tietenkään lapsille ei voi sanoa, että toinen voi tappaa itsensä, koska kiusasit sitä, mutta teineille voi jo hyvin tehdä selväksi, että kiusaamisesta voi jäädä ikuiset arvet. Lapsiltakin voi kysyä, että olisko kiva, jos joku tekis samoin sulle. Kyllä aika moni nuorempikin siinä vaiheessa tajuaa, ettei se toisen kiusaaminen ehkä ollutkaan niin hauska juttu.

      Poista
  2. Todella hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus.
    Tekstin ja kommenttien jälkeen jäin pohtimaan kiusaamisen monia kasvoja. Omasta yläasteestani muistan, että "ylimielisyydesta" johtuva kiusaaminen kohdistui ei niihin ujoihin tai vetäytyviin, vaan niihin äänekkäisiin ja näkyviin. Stereotypioista nurinkurisesti (ja ehkä juuri niiden sokeuttamana) yläasteella moni hiljaisempi, ernumpi ja pienemmissä porukoissa liikkuva oikeutti itselleen "niiden pissisten" haukkumisen. Mitä eläväisempi ja sosiaalisempi, sitä enemmän tyttöä sai haukkua teinihoroksi ja tyhjäpäiseksi pissaliisaksi, siiderivalaaksi ja tyrkyksi jakariksi. Tämä perusteltiin sillä, että koska kyseessä on niin ärsyttävä ja ylimielinen ihminen ja näennäisesti ns. "suosittu", niin haukkuminen on okei. Haukkumista ei mielletty kiusaamiseksi, koska "pissis" ei istu stereotypisen uhrin rooliin, vaan stereotypisen kiusaajan, vaikkei hän sitä olisikaan.

    Ensimmäisen kommentoijan kokemukset ovat minullekin tuttuja. Kiusattu on minunkin tuntemassani tapauksessa (onneksi vain yhdessä, toivottavasti ei ole yleinen ilmiö) kasvanut julmaksi ja sydämettömäksi aikuiseksi, julmemmaksi kuin mitä kiusaajansa oli lapsena. Lapset ovat idiootteja ja lasten idiotismin voi vielä korjata kasvattamalla, mutta aikuisen empatianpuutetta ei voi enää korjata. Eikä julmuutta ja pahantahtoisuutta voi perustella edes sillä että on itse ollut kiusattu. On aivan eri asia tehdä toiselle pahaa keskenkasvuisuuttaan ja tyhmyyttään, kuin aikuisena jolloin pitäisi osata jo olla kypsemmin tilanteen yläpuolella.

    Kiusaaminen on vakava ongelma, mutta toivoisin sen ehkäisemiseen vähemmän stereotypioita (viitaten tuohon, että pissiksen kiusaamista ei nähdä kiusaamisena) ja enemmän avointa ja rehellistä keskustelua monesta eri näkökulmasta. Nykyisessä keskusteluissa meillä on ainoastaan hyvin kapeat näkökulmat joissa kiusaaja vs. kiusattu asetelmasta tehdään jyrkkä ja tarkasti määritelty asia. Meidän ei pitäisi puhua siitä millainen on kiusaaja ja millainen on kiusattu, vaan mitä on kiusaaminen ja kiusatuksi tuleminen.

    En itse ole ollut kummassakaan ääripäässä, enemmän sivusta tarkkailijan roolissa. Olen huomannut, että hyvin harvoin tilanne on niin mustavalkoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Ihmiset näyttävät oikeuttavan toisten kiusaamisen milloin milläkin verukkeella. Ihan käsittämätöntä touhua. Antaisivat kaikkien kukkien kukkia, ei se toisten erilaisuus ole mitenkään itseltä pois. Ei kaikista tarvitse tietenkään pitää, eikä alkaa viettämään aikaa kaikkien kanssa, mutta kaikkien kanssa pitäisi voida tulla toimeen. En ymmärrä tuollaista toimintaa sitten yhtään. Istui ihminen sitten stereotyyppisen kiusaajan, tai kiusatun rooliin, ei se oikeuta ketään kiusaamaan. Ei, vaikka kyseessä olisi oikeasti pahakin kiusaaja. Silmä silmästä ja koko maailma on pian sokea.

      On valitettava tosiasia, että kaikki kokemukset muokkaavat meitä ja tekevät meistä sen millaisia olemme juuri nyt. Periaatteessa oman julmuutensa siis voi perustella juuri sillä, että on itse ollut kiusattu, mutta se onko julmuus siitä huolimatta oikeutettua on tietenkin asia erikseen. Ei ole mitenkään epätavallista, että kiusatut pirstaloituvat, tai puolustuskeinona kovettavat itsensä täysin tunteettomiksi. Kuten on sanottu kiusaaminen jättää arvet hyvin pitkäksi aikaa ja juuri siksi näihin asioihin pitäisi puuttua ajoissa, myös siltä kantilta, että kiusattu ja kiusaaja saavat tarvittaessa apua vielä kiusaamisen jälkeenkin, jotta mahdollinen eheytyminen tapahtuisi mahdollisimman pian, eikä vasta kymmenien vuosien jälkeen, jolloin asiat ovat kyteneet niin pitkään, että mm. empatiakykyä voi tosiaan olla enää mahdotonta korjata. Toki aikuisen ihmisen pitäisi tietää paremmin. Siinä olet kyllä ihan oikeassa.

      Olet ihan oikeassa siinäkin, että vaikka keskustelu yltääkin yleensä nimenomaan ääripäihin, joissa toinen on selvästi uhrin asemassa, on siinä välissä olemassa monia harmaita sävyjä. Oikeastaan voisin kuvitella, että useissa kiusaamistilanteissa ns. kiusattu osaa kyllä sanoa kiusaajilleen takaisinkin, jolloin asia kuitataan varsinkin pienempien lasten ja etenkin poikien kohdalla harmillisen usein vain sillä että "Lauri ja Ville on molemmat vähän kovapäisiä, mutta pojat on poikia, hehe". (Aikuisten suhtautuminen pikkulasten kiusaamiseen on muutenkin välillä vähän omituista esim. kuittaamalla kiusaaminen sanonnalla "rakkaudesta se hevonenkin potkii". Siinäpä vasta opetus, mutta ei mennä nyt siihen.)

      Olen täysin samaa mieltä myös siitä, että tulisi puhua nimenomaan kiusaamisesta ja kiusatuksi tulemisesta noin yleensä, eikä asetella ketään mhinkään tiettyihin rooleihin.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit