Tämän kesän ensimmäiset ja näillä näkymin osaltani myös viimeiset valmistujaiset juhlittu. Tänään ois toki ollu vielä yhdet kinkerit Porvoossa, mutta koska ukkeli pääsee vasta iltaysiltä töistä, niin sinne ois pitäny jäädä yöks ja koiralle ettiä vahtia, niin meni vähän turhan vaikeeks.
Lisäks mulla näyttää olevan taas huonompi kausi menossa. Siinä missä vielä vapun aikaan pärjäsin kahdeksan tunnin yöunilla ja olo oli muutenkin melko hyvä, nukuin viime yönä 14 tuntia ja olisin varmaan nukkunut pidempäänkin, ellen olisi herännyt kylmissäni ja hiestä likomärkänä. Alkaa taas vähän epätoivo iskeä. Mikä mua oikein vaivaa!? Olisinpa terve ja normaali!
Torstaina tosiaan juhlittiin yhtä valmistunutta kokkia. Kuvia mulla nyt ei valitettavasti ole taaskaan muuta kuin omasta lärvistä, mutta jokanen varmaan tietää miltä kinuskikakku ja ambrosiakakku näyttävät. Ne nimittäin oli mun parhaat seuralaiset, ukkelin uppouduttua tarinoimaan leipuriveljensä kanssa mm. taikinoiden sitkoista (booring...) niin, ettei niiden kahden maailmaan mahtunut muita.
Itseäni jaksaa aina ihmetyttää miten ne kaks keskustelee AINA juhlissa, tai muuten jossakin kylässä olessa mieluummin keskenään, kuin vaihtaa kuulumisia sukulaistensa kanssa. (Varsinkin, kun niiden sukulaiset on heti omien sukulaisteni jälkeen parhaita ikinä. ♥) En toki itsekään ole mikään hirmu sosiaalinen, tai ekstrovertti yksilö ja oonkin ana mieluumin enemmän sivusta seuraajana, kuin itse äänessä, mutta siitä huolimatta tuppautumassa muiden seuraan, joten vähän ihmetyttää tuo noiden touhu. Tuolla miehellä kun ei varsinaisesti ole sitäkään ongelmaa, että olisi koskaan jäänyt sanattomaksi. En toki tuomitse, olen vain hämmentynyt.
Oli ihanaa nähdä kaikkia niitä ihmisiä pitkästä aikaa, mutta kinkerit otti sen verran kovasti voimille, että otettiin kotiin päästyämme koko perhe yhteispäikkärit. Olen pitkään laittanut sosiaalisista tilanteista väsymisen pääosin masennuksen syyksi, mutta luettuani vastikään pari juttua herkkyydestä oivalsin, että siinäkin saattaa olla yksi osasyyllinen väsymykseeni.
Toki olen aina tiedostanut olevani herkkä, muttei minulla tullut mieleenkään, että se voisi kuormittaa ja stressata niin paljon, että siitä seuraisi mm. univaikeuksia ja pitkäaikaisempaa ahdistusta. Toisaalta ei se kyllä mikään ihmekään ole, kun on koko ajan tuntosarvet ojossa joka suuntan ja reagoi niin vahvasti kaikkiin ärsykkeisiin, kuten valoon ja meluun ja aistii ihmisten tunteet ja yrittää ennakoida kaikkien tekemiset ja sanomiset etukäteen ja ylianalysoida ja pohtia kaikkea näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa. Kuka tahansa väsyy sellaisesta. En siis ehkä olekaan niin sairas, tai outo, kuin olen ajatellut. Kenties onkin ihan normaalia kaivata loppupäivä lepoa ja omaa aikaa ihmisvilinässä oleilun jälkeen. Tähän aiheeseen pitää ehkä perehtyä myöhemmin lisää!
Olen myös huomannut, että mitä paremmin noin ylipäätään voin, sitä paremmin myös hyväksyn itseni. Katsellessani vanhoja valokuvia tuollaisina hyvinä päivinä, saatan todeta, että näähän on kaikki ihan hyviä ja käyttökelposia, kun kuvanottopäivänä olen haukkunut itseni jokaisessa kuvassa rumaksi ja vastenmielisen näköiseksi. Omituinen on ihmismieli.
Arkisin näytän muuten tältä:
Anonyymi oli ihan oikeessa. Ei masentuneena jaksa panostaa.
