Mä oon nyt läsnä, mä elän. Mä oon jo tässä, tässä elämässä.

Terapiassa on viime aikoina keskitytty vahvistamaan mun hyviä kokemuksia ja tuntemuksia EMDR-terapian avulla. Vahinko vaan, että jostain syystä mun vammapää muistaa huomattavasti helpommin kaikki ikävät asiat ja unohtaa hyvät, joten niiden esiin kaivamiseen saa oikeasti nähdä vaivaa. Aina kun kuvittelen muistavani jonkun kivan tapahtuman, tulee heti perään se surullisen kuuluisa mutta ja sitten se muisto on ikään kuin pilalla, koska en pysty ajattelemaan muuta kuin sitä iloa seurannutta itkua.

Mulla oli viimeksi muutenkin vähän kenkku päivä ja pää oli tyhjä, kuin Jeesuksen hauta pääsiäisaamuna. (Olipa ontuva vertaus.) Terapeutti ehdotti, että voitaisiin tehdä läsnäoloharjotuksia, kun mulla on tunnetusti tapana katoilla itseltäni. Huoneesta piti etsiä esine, jota katsomalla tiedostaisin olevani läsnä tässä ja nyt. No voi vitun viikset. Mitä tää nyt on? Inception? Voin kertoo, että kellon tuijottelu ei siinä kohtaa kauheesti auta: kun katoon, niin katoon. Ei siinä vaiheessa pysty keskittymään mihinkään esineeseen yhtään sen paremmin, kuin mihinkään muuhunkaan, vaikka kuinka yrittäisi. Itseasiassa mitä enemmän yrittää keskittyä sitä hankalampaa se on ja yhtäkkiä on jo lipunut kauas pois. Eikä kyse todellakaan ole yrityksen puutteesta. Yritetty on. Monesti ja aina onnistumatta.

Sain myös erihyödyllisiä vinkkejä koskien vakkari olotilaani "kun mikään ei tunnu miltään". Henkisiä tunteita voi nimittäin paikata fyysisillä tuntemuksilla! Musta tuntuu, että oon taas väärin ymmärretty. Ei se, että mä tiedän miltä appelsiini tuntuu, tuoksuu ja maistuu korvaa sitä, etten mä pysty tuntemaan juuri mitään ketään kohtaan. Eikä se, että mä tiedän kiven tuntuvan kylmältä korvaa sitä, etten mä pysty itkemään. Ainoa tunne joka harjoituksesta jäi oli valtava ärtymys. Ollaan vissiin taas voiton puolella, koska tunnehan se on tunnetusti sekin.
  
Terapeutti kyseli myös mun itsetuhosista ajatuksista, joita lääkäri oli kuulemma lausunnossaan maininnut. Olis taas hirveen kiva tietää, mitä muuta se on sepustanut, kun en sitä lausuntoa useista pyynnöistä huolimatta ole itselleni saanut. Mun ns. itsetuhoset ajatuksethan on lähinnä sellasia, että päivinä joina lusikan tippuminen lattialle on pahempi, kuin maailman loppu, tulee hetkellinen tarve esim. hypätä junan alle. Ei mulla siis ole aikomustakaan tehdä niin. Se vaan on sellanen samanlainen ohi kiitävä tunne, kun jossain korkeella ollessaan tekis hetkellisesti mieli hypätä alas. (En ehkä oo ihan normaali?) Välillä taas on vaan henkisesti ja fyysisesti niin loppu, että haluais vaan pois ja toivois, että kun menee nukkumaan niin ei enää heräis. Ja nyt ne ajattelee et aion tappaa itteni, tai jotain. Huoh.

No mutta jospa keskityttäis taas niihin positiivisiin juttuihin. Oon nyt parina yönä selvinnyt 8-9 tunnin yöunilla yöheräämisistä ja järkyttävästä hikoilusta huolimatta. Energiaa on riittänyt valokuvailuun, lukemiseen ja leipomiseen. Eiköhän se elämä ala taas auringon ja kesän myötä voittamaan! Tietty nyt kun kerroin tän niin alkaa taas alamäki. *Koputtaa puuta* Mulle käy yleensä nmittäin just niin. Tällä hetkellä fiilis on kuitenkin hyvä ja toiveikas.

Kommentit

  1. Itselle joskus iskee epätodellinen olo ja oma koti tuntuu vieraalta paikalta. Psykologin neuvo olikin sitten tarkasella kotona olevia tuttuja esineitä tarkasti. No, mitäs siitä seuraakaan, kun mitä enemmän niitä tarkastelet, sitä vieraammilta ne esineet tuntuvat. Ei siis ollut tuo mullekaan kovin hyvä keino selvitä.

    Nää on tosiaan niin nähty nää kallonkutistajien vinkit. Tunnetusti vaan pahentaa oloa, vaikka vaikutuksen heidän mielestään pitäisi olla päinvastainen. Huoh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä. Noissa keskittymisjutuissa käy vähän sama, kun jos alkaa hokemaan jotain ihan arkipäiväistä sanaa esim. haarukka. Mitä kauemmin sitä hokee sitä tyhmemmältä ja oudommalta se alkaa kuulostaa. Tuttujen asioiden tarkastelu on ihan hyvä idea teoriassa, muttei tosiaan toimi käytännössä. En kyllä tiedä mikä toimis. Mutta mistäpä ne kallonkutistajat mistään mitään tietäis, teoriaa toki enemmän, tai vähemmän, mutta kun ei niillä ole mitään omakohtasta kokemusta näistä oloista, niin hyvähän niitten on neuvoa. Huoh.

      Poista
  2. Itse samastun tuohon, että välillä tekee mieli hypätä jostain korkealta. :/ Sehän on vaan sellainen tunne, vaikka ei sitä oikeesti pystyis ees tehdäkään. :/ Tai sitten, että kumpa vaan pääsisi pois täältä tai edes koko Suomesta, voisi olo huomattavasti olla helpompaa, mutta eih. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Eikä mitään aikomustakaan hypätä oikeesti. Itseasiassa aina pelkään, että putoon, joten on vähän outoa haluta hypätä. : D

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit