Blogiviikko: Minä-maanantai

Minä, minä, minä... mitä minä kertoisinkaan teille minusta? Olen kertonut teille mm. kouluajoistani, perheestäni, parisuhteestani, koirastani, koulutuksestani, sairauksistani ja lemppari artisteistani. Olen luetellut random faktoja ja kertonut kuulumisia. Mitä minä siis voisin itsestäni vielä kertoa?

Päätin tehdä koosteen, notta uusimmatkin lukijat pääsevät kärryille siitä, millainen hippiäinen täällä oikein kirjoittelee. Mukana random kuvia mekäläisestä teinivuosilta tähän päivään.


*****

Olen siis Tintti, ristimänimeltäni Tiia-Mari Susanna. Synnyin 22.11.1987 Jorvin sairaalassa. Syntymäpäiväni on siitä kinkkinen, etten ikinä oikein ole saanut selville olenko horoskoopiltani skorppioni,  vai jousimies. Se kun tuntuu riippuvan ihan siitä, mistä kalenterista katsoo. Panen ailahtelevuuteni tämän piikkiin. Ailahtelevaisuuden lisäksi olen luonteeltani melko ujo ja hiljainen, liian kiltti, reilu, rehellinen, avoin, ystävällinen, mustasukkainen, suhteellisen positiivinen (masennus aiheuttaa negatiivisuuden), tyttömäinen ja reipas ylisuorittaja. Mainittakoot myös, että huumorintajuni on hyvin omituista ja harrastan paljolti itseironiaa.

Perheeseeni kuului tuohon aikaan äidin ja isän lisäksi Saku koira. Ensimmäinen ja pitkäaikaisin ystäväni lienee pehmokarhu Pertti, joka on edelleen tallessa, joskin vuosien kuluessa hiukan rähjääntyneenä ja yksisilmäisenä. Vuonna 1992 perheeseen syntyi myös pikkusiskoni.







Hoitopaikkoja ja kouluja

Pienenä olen ollut hoidossa niin mummilla, serkuilla, seurakunnan kerhossa, kuin päiväkodissa. Oman mielikuvani mukaan olin tuolloin vielä suhteellisen sosiaalinen, eikä ollut väliä oliko kaveri tyttö, vai poika. Eskarin jälkeen siirryttiin tietenkin ensimmäiselle luokalle. Opettaja oli todella mukava, rakennus ei niinkään. Oli nimittäin homekoulu, joka sitten purettiinkin meidän siirtyessä kolmannelle luokalle viereiseen koulurakennukseen.

Nintendo ja Super Mario oli tuohon aikaan kova juttu. Aamulla ennen koulua piti aina pelata ainakin pari kenttää läpi. Jännää miten lapsena onkin jaksanut herätä niin aikaisin. Nykyään sitä herää vasta, kun on ihan pakko, niin että ehtii juuri ja juuri hoitaa pakolliset askareet, kuten pukeutumisen.

Peruskoulu meni miten meni. Matematiikka tuotti vaikeuksia pienryhmästä huolimatta. Yhdyssanat olivat käsittämättömiä ja tuottavat päänvaivaa edelleen. Kiusaamistakin ilmeni. Ilkuttiin, puhuttiin selän takana, piiloteltiin tavaroita, jätettiin kaiken ulkopuolelle. Perussettiä, kunnes minulla todettiin skolioosi. Siitähän se helvetti vasta alkoikin.

Vietin paljon yksin, joten harrastukseni koostuivat lähinnä piirtämisestä ja kirjoittamisesta. Pöytälaatikoista löytyy niin runoja, novelleja, kuin se pahamaineinen romaanikin, joka ei valmistu varmaan ikinä. Varsinainen päättymätön tarina.



Peruskoulun jälkeen

Peruskoulun jälkeen menin amikseen, koska tiesin, etten tulisi ikinä selviämään lukiosta. Vuoden opiskelin leipuri-kondiittoriksi. Ahdistus äityi niin pahaksi, että uhkasin tappaa itseni, jos en saisi lopettaa koulua. Kuuluin kuulemma hullujen huoneelle.

Seuraavana syksynä aloitin painotuotannon opinnot vastapäisessä rakennuksessa. Se tuntui omalta jutulta. Ahdistus ja jatkuva väsymys kuitenkin pahenivat ja haittasivat koulun käyntiä. Yritin silti parhaani. Olin edelleen ujo ja hiljainen ja olin suurimman osan ajasta omissa oloissani. Valmistuin ajallaan, pääosin ammattiaineden osalta hyvin numeroin. Pidin välivuoden ja se tuntui tulevan tarpeeseen. En ilmoittautunut edes työttömäksi, koska en mielestäni ansainnut rahaa pelkästä olemisesta. Käytin pelkkiä säästöjäni. 

Välivuoden jälkeen lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi, koska minulla oli pakonomainen tarve miellyttää ja auttaa ihmisiä. Arvosanat olivat hyviä, mutta romahtelin pitkin käytäviä. Onneksi luokkatoverit olivat ihania ja tukivat. Lääkematikka oli ylivoimaisen vaikeaa ja olisin mieluumin kuollut, kuin piikittänyt itseäni. Niinpä sekin koulu jäi kesken.

Seuraavana syksynä opiskelin datanomiksi. Sain hyväksilukuja sen verran, että valmistuin kahdessa vuodessa. Opintojen ohella kävin välillä sijaistamassa iltapäiväkerhossa. Vaikka päivät olivat hyväksilukujen takia lyhyitä ja viikot vajaita, olin äärettömän väsynyt ja nukuin lähes kaiken vapaa-aikani. 


Työelämä ja masennus

Kesä meni sumussa, syksyllä 2011 työskentelin hetken aikaa iltapäiväkerhossa, kunnes romahdin totaalisesti ja ystäväni raahasi minut vastusteluistani huolimatta lääkäriin. Jäin sairaslomalle vaikean masennuksen takia ja aloitin lääkityksen. Kokeilin päiväosastoa, mutta se ei tuntunut minun jutultani. Kesken osastojakson karkasin töihin, koska säästöt alkoivat uupua. Pari kuukautta verotoimistossa meni olosuhteet huomioon ottaen ihmeen hyvin.

Kesä meni taas kohisten ja tuntui liian lyhyeltä. Syksyllä aloitin hommat koulukuvausyrityksessä ja olin siellä parisen kuukautta. Pätkätyöt tuntuivat sopivilta, joten jatkoin niiden tekemistä milloin missäkin. Työ oli pääosin tallennustyötä, joka vaati toki keskittymistä, mutta aivoja ei tarvinnut useinkaan rasittaa ylimääräisellä pohdiskelulla. Mitään pitempiaikaisempaa en olisi jaksanutkaan, kuten tämän vuoden alussa huomattiin.

Sisällä syntyy syöpä

Viime vuoden alussa vatsani oli alkanut pyöristyä turhan paljon ollakseen tavallista lihomista. Muut kuitenkin saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että lääkkeet ne vain keräsivät nestettä kehoon. Mitä pidemmälle kevättä päästiin, sitä isommaksi vatsa vain kasvoi. Sain päivittäin vihjailuja raskaudesta, mutta testit näyttivät muuta.

Vasta vähän ennen juhannusta päädyin yksityiselle lääkärille. Testiä, testin perään: negaa, negaa, negaa. Lähete ultraan. Tuomiona koteloitunutta nestettä. Ei todennäköisesti mitään hätää, vakuutti lääkäri ja niinpä lähdin juhannuksen viettoon.

Viipalekuvausta ja leikkauksen odottamista. Vasta leikkausta seuraavana päivänä selvisi, että kyseessä oli pahalaatuinen munasarjasyöpä. Onneksi olkoon, menetitte juuri toisen munasarjanne.

Sen jälkeen onkin hoideltu massua, jossa edelleen komeilee punainen arpi, ravattu kontrolleissa ja kärsitty vaihdevuosien tapaisista oireista, kuten kuumista aalloista, (jos puolen päivän kestävää hikoilua voi aalloiksi kutsua,) ja epämääräisestä lämmönheittelystä, niin, että on vaikeaa sanoa milloin olen oikeasti kuumeessa ja millloin en. Näitä pikkuseikkoja lukuunottamatta mulla siis pyyhkii oikeastaan aika helvetin hyvin! 

Oon oikeastaan aikamoinen Hannu Hanhi. Olen välttynyt kohti laukkaavan hirven tallomiselta, välttänyt täpärästi jäämästä auton alle, pelastettu kahdest hukkumiselta, selvinnyt autokolarista naarmuitta ja päihittänyt keuhkokuumeen ja syövän. Mulla on pakko olla suojelusenkeli.

Miten mulla menee nyt?

Tämä vuosi on mennyt pääosin sairaslomaillessa ja terapiassa käydessä. Käyn siellä kahdesti viikossa ja syön masennuslääkkeitä säännöllisesti. Terapia, lääkkeet, vitamiint, päivittäiset rutiinit ja ennen kaikkea AURINKO ovat saaneet minua hitusen piristymään ja auttaneet taas nauttimaan asioista. Edelleen silti suurimman osan ajasta tuntuu, ettei mikään tunnu miltään. Oletan kuitenkin, että parempaan suuntaan ollaan koko ajan menossa, askel kerrallaan.

Asustelen miehekkeeni ja nelijalkaisen lapseni kanssa Helsingissä. Muistutetaan miehen kanssa toinen toisiamme syömään. Koira muistuttaa lähinnä omasta nälästään, vaikka olisi juuri saanut ruokaa. Perus arkea. Ei paineita. Eräs hyvän oloni syy lieneekin juuri se, etten enää stressaa niin paljon siitä miltä koti näyttää. Pari likaista sukkaa ja mehulasia siellä täällä ei maailmaa kaada.

Ystäviä ei toki pidä myöskään unohtaa. Ihmisiä, jotka nostavat minut jaloilleni silloin, kun omat jalkani eivät kanna. Suurin kiitos kuuluu epäilyksittä entiselle naapurin tytölle. ♥

Hups. Tästä tuli paljon pidempi, kuin ajattelin. En pahastu, jos ette jaksa lukea tätä kokonaan, mutta ilostun, jos jaksoitte, sillä tekin rakkaat lukijani olette minulle  tärkeämpiä, kuin uskottekaan. Tsemppauksistanne ja positivisista kommenteistanne on ollut apua monena harmaana päivänä.

Kommentit

  1. En nyt voisi sanoa miten ihana teksti kun olet kokenut nuin kovia :_D Sanotaanko että hyvin kirjoitettu ennemmin! :D Minuakin kiusattiin peruskouluaikoinani mutta en enää sallinut kiusaamista opiskelemaan lähtiessäni ja pelkkä asenne ratkaisi yllättävän paljon! :) Tsemppiä sinulle kovasti, voimarutistus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :D Mahtavaa, että oot osannu ja uskaltanu pitää puolias! Niinhän se menee, että oma asenne usein ratkaisee tosi paljon. :)

      <3

      Poista
  2. Ei oo ollut sulla helppoa. Mut joku fiksu joskus sanoi mulle, et pohjalta ei oo suunta ku ylöspäin. :) Mulla itellä toimii, kun hymyilee vaikka väkisin, vaikkei ois mitään syytä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se menee! :) Ite oon joutunut teeskentelemään hymyilyä niin paljon, että itekseen ollessa ei välillä huvita oikein edes yrittää, vaikka siitä vois varmaan apua ollakin.

      Poista
  3. Kiva kuva tuo viimene!:) ja mahtavaa jos tuntuu, että koko ajan menossa parempaan suuntaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Niin on! En oo viimiseen puoleen vuoteen tuntenu oikein mitään positiivisia tunteita, mut viime aikoina on elämä alkanut taas voittamaan. :)

      Poista
  4. On hyvin kirjoitettua tekstiä niin hyvin jaksoi lukea kokonaan :)
    En oikein tiedä, mitä muuta osaisin tähän sanoa, mutta paljon tsemppiä sulle!

    VastaaPoista
  5. Tosi ihana ja henkilökohtainen teksti! :) Itse olen tilanteessa etten oikein tiedä mitä opiskelisin tai haluanko edes tehdä töitä. Ajattelin ottaa vähän omaa lomaa kaikesta liian rankasta ja palautella kroppaa lukion rasituksesta. Mulla on ollut munasarjassa kystia, joista puhutaan syövän kanssa ihan eri sfääreissä, mutta ravaan silti seurannoissa, ettei niistä kehity mitään ikävämpää. Toinen munasarjani oireilee mukavasti, koska siellä on kystista aiheutunutta arpikudosta. Ai, että mä vihaan näitä kehon oikkuja ja itsellä nuo tuntuu sekä näkyy vatsapeitteiden läpi. Sillon, kun niitä on, hyi! Tsemppiä sulle paljon ja parantumisia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Oon pitkään miettiny miksei jo peruskoulussa paneuduta kunnolla eri ammatteihin. Tuntuu, että ysillä vaan yhtäkkiä läntättiin hakupaperit eteen. Ihan kun niin nuorena ja ihan yhtäkkiä vois tietää mitä haluaa lopun elämäänsä tehdä leipänsä eteen. Ite en tiedä vieläkään mitä haluan, vaikka oon kokeillu useempia aloja! :D Lomailu tekee välillä kyllä ihan hyvää niin kropalle, kuin mielellekin. :)

      Seurannat on inhoja, vaikkakin varmasti ihan tarpeellisia. Vihaan sitä "mtä jos", tunnetta joka sinne mennessä aina iskee. Yh. Kystat on kyllä kans viheliäisiä. Yhellä tutullakin alavatsa koko ajan kipeä kystan takia, mutta ei ne lääkärit sille mitään tee, odottavat vaan että häviäis itestään pois. Älytöntä. On myös tosi kiva, kun itellä leikattu puoli vatsasta on ihan tasanen ja toinen puoli pömpöttää! Rantakelejä odotellessa... :D Kiitos! ♥

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit