Hautajaiset 11/13

"Kuolleet vain matkaavat maailman taakse niin kuin ystävät merten; he elävät silti toisissaan. Sillä niin on pakko, jotta siinä, mikä on kaikkialla läsnä, voi rakastaa ja elää. Tässä jumalaisessa peilissä he kohtaavat kasvotusten; ja heidän välisensä suhde on vapaa ja aivan puhdas. Ystävän lohtu on, että vaikka toisten sanotaan kuolleen, heidän ystävyytensä ja seuransa parhaimmillaan on kuolemattomana olemassa aina." - William Penn

Sama paikka, samat ihmiset, samat vaatteet, samat virret, samat fiilikset. Ainoastaan vainaja oli eri. Yhdestoista kolmestatoista sisaresta - isoenoni, oli löytynyt kotoaan kuolleena muutama viikko sitten ja saatettiin nyt viimeiselle matkalle haudan lepoon. 

Asiaa oli pitkään vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampaa käsitellä. Sisältä on tuntunut tyhjältä ja olen ollut monta viikkoa pelkkä robotti. Sängystä olen noussut lähinnä vain terapian ja koiran takia. Olen "homehtunut sängyssä kolme viikkoa", kuten mies totesi eilen vihaisesti. Sillä ei ole aavistustakaan kuinka lähellä sitä mä olen oikeasti ollut. Yhdessä vaiheessa mä lakkasin kaiken muun tekemisen ohessa syömästä. Tuntui, ettei millään ollut enää väliä. Kaikki vain kuolevat pois. Kyyneliä ei siitä huolimatta tahtonut tulla.

Viime torstaina se vasta jotenkin iski. Itkin koko matkan terapiaan. Sää tuntui pilkkaavan mielialaani, koska aurinko paistoi kirkkaammin, kuin aikoihin. Käytiin terapiassa läpi rentoutusharjoituksia ja tuntemuksiani hautajaisista. Minua ahdisti jo pelkkä kirkon ajatteleminen, saati sitten sinne meneminen. Väkisinkin tuli mieleen siellä kaikki edelliset vietetyt hautajaiset, ikään kuin yhden ihmisen suremisessa ei olisi tarpeeksi kestämistä. "Olis joskus edes häät", serkku totesi kirkkoon astellessamme varmasti kaikkien puolesta.

Onnekseni meidän suvun hautajaiset eivät ole kovinkaan haudanvakavia tilaisuuksia. Matkalla mietittiin pitäiskö mummille käydä antamassa joku kerta vähän kaljaa, kun sillä on varmasti jo jano. Kukaan tuskin oli hetkeen käynyt toimittamassa tätä velvollisuutta. 

Kirkossa odotellessa kuului hiljaisia naurunpyrskähdyksiä, kun milloin kullakin tuli joku hauska juttu mieleen. Joitakin ihmisiä ei tarvinnut kuin vilkaista, kun huulet alkoivat jo nykiä. Arkun kantajat olivat myöhässä aikataulussa ja katoilivat milloin minnekin. Arkun sisään kanto ja kukkien laskeminen olivat pahimmat kyyneleiden vuolattajat. Papin puheet lähinnä ärsyttivät, enkä ilmeisestikään ollut ainoa, joka niistä otti hiukan nokkiinsa. (Eräälläkin oli hirvilimupullo koko ajan varmuuden vuoksi ulottuvilla.) En ymmärrä miksi kaikki täytyy yleistää kristityiksi ja uskovaisiksi. "Minä uskon Jumalaan..." En muuten usko. Se Jumala on aiheuttanut niin paljon tuskaa ja kärsimystä, että olisi parempi olla vaan ihan hiljaa ja antaa kunkin uskoa mihin tahtoo.

Haudalle marssiminen oli jännää puuhaa. Kukaan ei kertonut, että juuri tänään iskisi takatalvi, joten korollisissa avokkaissa oli ihan kiva tarpoa ja liukastella. "Sieltä se tulee kuin siideripissis!" Indeed. Sattumoisin haudassa lepäsi jo mummi (ja heidän vanhempansa). Oltiin aika varmoja, että jos kuolleet voisivat puhua, oltais saatu kuulla pientä kuittailua. "Mitä te räkänokat siinä seisotte?"

"HYST! EI SAA NAURAA, TÄÄ ON VAKAVA TILAISUUS!"


Muistotilaisuudessa oli hälinää. Yksi yritti tehdä huonekalukauppaa ("aitoa tammea, vain 50€!"), osa mietti missä on jatkot ("kaikkien ois pitäny ottaa maanantai vapaaks ja lähteä Eikalle 'ruumiinvalvojaisiin'!" "Karavaanarit olis ollu ihmeissään ku viimeks siel oli vaan yks ja yhtäkkiä 50 rellestäjää!") ja eräs nimeltä mainitsematon tyyppi kertoi, kuinka oli perjantaina törmännyt salkkareista tuttuun Sebastianiin (Jarkko Nyman) niillä main, jossa Hämeenlinna kohtauksia kuvataan, eikä ilmeisesti voinut vastustaa kiusasusta, vaan oli kysynyt jotakin siihen suuntaan kuin "onko Liisa Laitela taas kateissa?" "Joo, on!", vastasi Nyman.

Pappi halusi välttämättä laulattaa taas virren. (Virsikirjoja välteltiin kuin ruttoa.) Virsi 341a ("oliko se se bussi jolla pääsee kotiin?") oli siitä hieno, että sitä saattoi laulaa papin mukaan myös syntymäpäivillä! Oli sen verran tarttuva biisi, että luvattiin laulaa se seuraavalle synttärisankarille.

Saatiin me kutsu jatkoillekin. Kyllä, meidän suvussa vietetään ihan oikeasti hautajaisjatkoja. Olin kuitenkin sen verran poikki, että näin parhaaksi tulla kotiin torkkumaan koikun kanssa ja jättää lonkerot toiseen kertaan.

Parin viikon päästä oliskin sitten tiedossa huomattavasti iloisemmat kekkerit.

Toivottavasti kukaan ei nyt pahastunut. Elämä on aivan liian tärkeä asia, jotta sen voisi ottaa vakavasti.

Kommentit

  1. Isoeno, mielenkiinnosta kysyn, kun itsellä ei raksuta, että onko se siis äitisi äidin veli, vai miten nää menee?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isän äidin veli. Toki isoenoja ovat myös äidin äidin veljet kuten sanoit.

      Poista
  2. Enot on äidin puolen sukulaisia ja sedät isän, siis tää vainaa oli sun iso- setä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei, vaan isosetä: isän tai äidin setä. isoeno: äidin tai isän eno. Äidin veljet on toki minun enoja ja isän veljet taas setiä. :)

      Poista
  3. juu, tää viimeinen vastaus on oikein!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit