Sairaslomalaisen päiväkirja part 2

Sairasloma jatkuu 30.4 asti. Toisaalta olo on huojentunut, mutta toisaalta pelkään ihmisten reaktioita. Tiedän, että minulla on oikeus sairaslomaan, kun lääkäri on sellaisen määrännyt ja että läheisimmät ihmiset ymmärtävät ja tukevat minua. On kuitenkin olemassa se toinen ihmisjoukko jonka mielestä olen vain laiska paska, jonka pitäisi tehdä töitä, kun niitä kerran on tarjolla. Voin kertoa, että tunnen syyllisyyttä sairaudestani joka helvetin päivä, joten muiden ei tarvitse minua enää syyllistää ja painostaa. Ei ole päivääkään, kun en mieti mikä helvetti voi väsyttää näin paljon, mutten ole vielä keksinyt. Masennus, sanoo vertaistuki. Mulle se ei vaan tahdo riittää selitykseksi. Harni, ettei  paraneminen ole pelkästään tahdonalainen asia.

Maanantain lääkärikäynnin jälkeen kävin palauttamassa avaimet työpaikalle. Hirveä ahdistuspaniikki sinne mennessä. Siinä vaiheessa, kun pomo harmitteli, että olen sen verran hyvä työntekijä, että olisivat mielellään halunneet minut pitää, olisin tarvinnut stoppi-nappulaa. Teki nimittäin taas mieli sanoa, että katsotaan, jos mun olo tästä paranee ja karata töihin kesken sairasloman. (Olen sitä harrastanut ennenkin, eikä se ollut loppupeleissä kovinkaan kannattavaa.) Onnekseni sanoin kuitenkin, että harmi, että tää nyt meni näin ja katotaan sitten vaikka ens vuonna uudestaan.

Tiistaina kävin kaverin luona jatkamassa HP-maratonia. Olen taas jotenkin ihan hurahtanut Pottereihin, mutta jotenkin se matkustaminen ja ihmisten näkeminen vaan vie voimia, koska keskiviikkona olin jo ihan kuollut. Terapiassakin lähinnä taistelin väsymystä vastaan. Tänään uusi yritys.

Ja mitä muuta mä sitten olen tehnyt? No en paljon mitään. Nukkunut, maannut sängyssä, katellut telkkaria. Mun ainoa aktiviteettini lähti viikoksi mökille, joten ei ole ollut tarvetta käydä liiemmin edes ulkona.

Psykoterapeutin lausunto

20-luvun teemahäät

Eilen juhlittiin M:n äipän ja sen miehen häitä 20-luvun henkeen. Teemahäissä en ollut ennen käynytkään, joten oli pientä paniikkia ja epäselvyyttä hääetiketin kanssa, mutta ihan turhaa stressiähän sekin oli, enkä suinkaan ollut ainoa, joka oli pukeutunut mustiin.

M oli tovereidensa kanssa vastuussa ruokailusta, joten se lähti juhlapaikalle jo aamusta. Itse sain nukkua kahteentoista asti, sillä ajattelin, että reilussa neljässä tunnissa ehtii ihan rauhassa pynttäytyä. Meikkaamiseen meni kaksi tuntia ja tukkaan reippaasti enemmän, kun liimaletti ei tahtonut millään taipua kiharalle. Murh!

Julkisilla liikkumen tuotti taas ahdistusta, eikä joukosta erottuva lookkini mitenkään auttanut asiaa. Lisäksi musta on tullut ihan hullun vainoharhanen ja pelkään, että raiskaajia ja murhamiehiä piileksii joka puun takana. (Olen koukkuuntunut lukemaan juttuja Suomessa selvittämättömistä murhista.)

Häät olivat yhdellä sanalla kuvattuna erilaiset. Välillä ei tuntenut olevansa häissä ollenkaan, vaikka ohjelma olikin kaavaltaan melko perinteinen. Valssin sijaan tanssittiin kyllä jotain ihan muuta ja tunnelma oli muutenkin rento. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ehkä yhdet parhaimmista häistä, joissa itse olen ollut. Yleensä häät on jotenkin todella ahdistavia. En oikein osaa sanoa miksi.

Saatiin kyyti kotiin ja päästiin suht aikasin nukkumaan. Aaaaw. Oon vieläkin jotenkin ihan fiiliksissä. Tämmösiä iltoja lisää kiitos!

Yhdet juhlat, paljon lepoa

Sairasloma lähenee loppuaan. Vielä olis ensi viikko jäljellä ja sitten pitäisi jaksaa mennä taas töihin. Tällä hetkellä ajatus tuntuu ihan mahdottomalta. Terapia, kauppareissut ja muut aktivititeetkin menevät tällä hetkellä työstä. Jotain energiatasostani kertonee myös se, että olin vielä pari tuntia sitten viime lauantain meikit naamassa. Ei vaan jaksa. Mitään.

Viime lauantaina vietettiin siis eräitä 50-vuotisjuhlia. Mulla oli jo aamulla herätessä sellanen olo, että tästä ei tule mitään. Päättäväisesti kuitenkin suunnistin ensin vanhemmille kolmeksi ja sieltä sitten konkkaronkalla kuudeksi tapahtumapaikalle. Tässä kohtaa olin ollut valveilla kahdeksan tuntia. Vertailun vuoksi mainittakoot, että parin viikon aikana mun maksimi hereillä olo aika on rajoittunut lähinnä neljään tuntiin, jonka jälkeen on ollut pakko ottaa päiväunet. Tsemppi oli siis kova.

Alkuilta meni ihan kivasti. Tarjolla oli pitsaa ja boolia, sekä tietysti perinteiset kakkukahvit. Juhlijat saivat myös kukin 3kpl drinkkilippuja. Meininki oli melko perinteistä. Ihmiset juopuivat ja minä vain väsyin väsymistäni. Älkää ymmärtäkö väärin, oli mulla kivaakin ja oli tosi ihanaa nähdä tuttuja ihmisiä. Cymbalta ja lonkero ei vaan ollut toimiva yhdistelmä. Kahdentoista jälkeen alkoi pilkkiminen. Ihmiset kävi käskemässä piristyä. En piristyny. Poiskaan ei päässyt, koska äiti oli päättänyyt, että ollaan paikalla pilkkuun asti ja mä olin kuulemma tienny sen. Ei kukaan kyllä ollu mulle sitä kertonut. Jännä, että, jos oon kavereiden kanssa baarissa ja joku alkaa väsymään, tai muusta syystä haluaa lähteä, niin lähdetään saattamaan sitä kotiin, mutta kun kyseessä on sairas ihminen ja tytär, niin sitä voi istuttaa baarissa aamuyöhön asti. Ei kai siinä. Tiedänpä, etten mene enää minnekään mistä ei omin voimin pääse sänkyyn. Viimisen tunnin aikana olin henkisesti jossain ihan muualla.

Sunnuntaina puhuttiin erään nimeltä mainitsematton henkilön kanssa henkeviä. En tiedä näkykö se musta, vai oliko sillä itsellä tarve puhua, mutta se sanoi pari itsestäänselvää asiaa, jotka meiltä kaikilta välillä unohtuvat. Meidän pitäisi nauttia elämästä. "Elämä on meille annettu, miksi me haluaisimme ottaa sen pois?" Itsemurha on tunnetusti helppo pakotie. Mitään muuta se ei oikeastaan olekaan, kuin helppo ratkaisu sille, kun ei enää jaksa. Mutta ei elämän pidäkkään olla helppoa, eikä aina voi mennä sieltä mistä aita on matalin. Jippo on se, että on sinut itsensä kanssa. Moniko meistä on?

Tämän viikon olen lähinnä nukkunut ja toipunut viikonlopusta, koska ihmisten, varsinkin useiden näkeminen samaan aikaan käy sekin työstä. Huomenna olis yhdet häät. Ensi viikko meneekin sitten varmaan niistä toipumiseen. Pitäis varmaan käydä myös lääkärissä tän yskän takia. Nään jo painajaisia, että kuolen milloin mihinkin keuhkotautiin.

Hymy on helpoin naamio