Romahdusherkkä

Ihan kamala viikko. Maanantaina oli terapiaa. Tein kuulemma suuria tekoja. Asiasta voidaan toki olla montaa mieltä.

Ensimmäisenä tehtävänä oli piirtää miltä poissaolokohtauksen aikana näyttää. Onneksi olin jo aikaisemmin ehtinyt miettimään miten piirretään tyhjää. Paperille ilmestyi saippuakupla. Tyhjää täynnä. Sen parempaan en pystynyt, mutta näytti kelpaavan. Ihan terapeutin mieliksihän mä näitä vaan teen. No ei, mutta ihan tosissaan mulla on ihan hirveet suorituspaineet aina kun pitäis pirtää "käskystä". En nimittäin osaa piirtää silloin niin yhtään. Enkä varsinkaan parissa minuutissa. Tietenkään kyseessä ei ollut mikään taidenäytetehtävä, mutta kun vaatii itseltään aina täydellisyyttä, eikä sitten ole lähelläkään sitä - alkaa ahdistamaan.


Seuraavaksi piti pirtää hetki ennen kohtausta. Hankalaa, kun ei ole ollut tapana miettiä, koska sitä taas lähtee... Pitäisi olla joku toveri havainnoimassa. "Onnekseni" koko päivä ennen kohtausta tuntuu aina lähes yhtä ahdistavalta, joten piirsin sen miltä minusta suurimman osan ajasta tuntuu. Paperin keskelle piirsin itseni tärisemään mustien varjomaisten olentojen keskelle. Olentojen, jotka vaatimuksillaan ja pyynnöillään repivät minua joka suuntaan ja olentoja, jotka muistuttivat, etten koskaan ole kuitenkaan tarpeeksi hyvä missään mitä teen, joten turha edes yrittää.

Huomenna olisi tarkoitus täytellä lisää kyselyitä. Ei aavistustakaan mitä.

Keskiviikkona romahdin ensimmäistä kertaa töissä. Rehellisesti sanottuna ihmettelen, ettei niin ole käynyt jo aikaisemmin. Alan nimittäin olla yhtä huonossa kuosissa, kuin pari vuotta sitten ennen diagnoosia vain sillä erotuksella, että silloin itkin 24/7 ja nyt en kykene itkemään juuri ollenkaan. Mikäli sama ralli jatkuu olen ensi perjantain jälkeen todellinen ihmisraunio. Toisaalta olen ollut henkisesti sen verran paljon poissa, ettei itkemiselle ja muulle tunteilulle ole ollut sijaa. Kuten terapiassakin totesin: kun en voi paeta fyysisesti poistun paikalta henkisesti.

Tiistaina olisi kontrolli. Ahdistaa, kun ei ole aavistustakaan mitä siellä tehdään. Sen verran olen kuitenkin valmistautunut, että olen kerännyt listaa oireistani, joiden syistä en voi olla varma.

♦ Jatkuva kuumeen tuntu ilman kuumetta
♦ Kuumat ja kylmät aallot
♦ Runsas hikoilu
♦ Jatkuva väsymys
♦ Rakko ei tyhjene kunnolla -> Jatkuva vessahätä
♦ Arpi yhä arka
♦ Yli 4kg painavien asioiden nostaminen/kannattelu vihloo vatsaa

Näillä korteilla mennään...

Kommentit

  1. Nyt vasta ehdin lueskella sun blogia vähän paremmin, ja totesin, että ei sullakaan helppoa oo ollut... Tuntuu yhtäkkiä omat ongelmat aika tyhmiltä, tai ehkä lähinnä syyt niiden takana... En ole koko blogia ehtinyt katsoa läpi, mutta näin äkkiseltään en ainakaan löytänyt sellaista postausta, missä olisit oikeasti avannut kokemiasi traumoja. Oletko? Itse olen ainakin kokenut helpotusta aina kun olen pystynyt kirjoittamaan tapahtunutta ihan suoraan auki, vaikka on ollut todella vaikeaa. Muuten hirveästi tsemppiä sulle, ja jään kyllä seuraamaan. :) Ps. huomasin tosi ikävän kommentin sun uusimpaan postaukseen, ja melkein kommentoin takaisin, mutta parempi on ignoorata, idiootteja löytyy aina, ja jokaisellahan on oikeus omaan mielipiteeseen, mutta älä välitä!!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttu tunne. Itellä tulee monesti mieleen, että maailmalla lapset näkee nälkää ja on sotia jne. että ei mulla ole oikeus valittaa, jos sattuu olemaan"vähän vaikeeta", mutta ei se oikeasti niin mene. Ei kenenkään ongelmia voi sillä tavalla verrata keskenään toisten ongelmiin.

      En tosiaan ole juurikaan uskaltanut täällä traumojani avata, mitä nyt jotain koulukiusaamisesta ja skolioosin aiheuttamista traumoista, mutta ne ovatkin ehkä ne ns. pienimmät murheeni. Joidenkin asioiden ajattelu on tarpeeksi vaikeaa, saati että ne sanoisi ääneen, edes terapiassa. Tuntuu, että oksennan jos sanon joitakin sanoja ääneen. Ne ovat niin kuvottavia. Tiedän, että kun ne saisi purettua ulos voisi olo helpottaa, mutta sitten tulevat nuo anonyymit huutelemaan typeryyksiä...

      Kiitos kommentista ja tsemppauksesta. Ne merkitsevät minulle paljon. ♥

      Poista
    2. Tottahan tuo... No, mutta terapeutti ei ainakaan ilkeile, joten toivottavasti pystyisit sille avaamaan näitä asioita paremmin, sillä se on ainoa tapa parantua, vaikka sanat meinaavat tukehduttaa... tiedän tunteen. :/ Ja muista, että kaikki anonyymit ovat meitä heikompia, pelkureita, kun eivät uskalla omalla nimellään mielipiteitään ilmaista! ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit