perjantai 29. marraskuuta 2013

Kyllä töitä tekevälle riittää


Kolmas kerta toden sanoo! Viimeinen työviikko, kyllä tämän vielä jaksaa pusertaa, ajatteli Tintti maanantaiaamuna autuaantietämättömänä kaikesta. Optimistisuus kunniaan, mutta niin se vain on, että pessimisti ei pety. Pian koitti nimittäin keskiviikko, jolloin pomo ilmoitti, että hänellä olisi esittää yksi kysymys. Sellainen kysymys tietää tunnetusti joko jotain todella hyvää, tai todella huonoa. Minun kantiltani usein kumpaakin.

Ensimmäinen kysymys kuului, kuinka olen toipunut siitä syksyisestä. Mieleni teki korjata, että syövästä, koska tuollainen kaartelu vähän ärsyttää, mutta kuten tavallista koin parhaaksi pitää mölyt mahassani ja vastata kysymykseen. En minä varsinaisesti valehdellut vastatessani ihan hyvin. Niinpä seurasi kysymys, jonka olin jo aavistanutkin.
-Mitäs sulla on ensi viikolla? Astuin ansaan sen enempää ajattelematta.
-Ei niin mitään. Se oli valkoinen vale, koska olisihan mulla ollut ohjelmassa muunmuassa terapiaa ja purkkiin pissaamista.
-Onnistuisiko, että jatkaisit vielä ensi viikon?
-No onnistuuhan se! Miksei onnistuisi, eihän mulla ole parempaakaan tekemistä. Mitä nyt pitäis kuurata tää kämppä lattiasta kattoon, mutta mihinkäs ne pölyt katoaisi. Ei mihinkään. Niin. Ja levätähän mä ehdin sitten vaikka ens vuonna, tai ainakin viimeistään haudassa. Sitäpaitsi töistä ei voi, eikä saa kieltäytyä. Ei varsinkaan tällaisina aikoina.

Torstaina kroppa päätti tehdä tenän. On valitettava tosiasia, että jos pää ei kuuntele, niin lopulta kroppa tilttaa. Minun tapauksessani se tarkoittaa yleensä sitä, että ensimmäisenä alta lähtevät jalat. Siinähän olet sitten. Loppu se hiki hatussa juokseminen justiinsa siihen. Pää parkani epäonneksi jalat menevät epäkuntoon vain hetkeksi ja pian voi taas rientää paikasta toiseen pää kolmantena jalkana. Tässä kohtaa moni kai yleensä hidastaisi tahtia, mutta vielä mitä. Sähköpostiini kolahti hakuilmoitus, johon ei voinut olla vastaamatta MÄ HALUUN TÄN! Etsivät tallentajaa Sörnäisiin. Kahden viikon keissi, kuusi tuntia päivässä, eikä joulun välipäivinä tarvitse mennä töihin, ellei välttämättä itse halua. Mitään ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta olen toistaiseksi ainoa, jota on hommaan suositeltu. Toivotaan siis parasta.

Töiden jatkumisen takia jouduin perumaan ensi viikon terapian. Toki oltais voitu siirtää aika iltaan , mutta ainoa vapaa-aika oli keskiviikolle ja lupasin värjätä silloin kaverin hiukset. Tässäpä annos halpaa ironiaa: käyn terapiassa, jotta jaksaisin käydä töissä, mutta koska käyn töissä en ehdi, enkä jaksa käydä terapiassa.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Synttäripostaus part 2


Porukat pistäytyivät eilen synttärikaffella ja toivat mukanaan kasan herkkuja kokonaiselle armeijalle. Tarkemmin sanottuna siis kaksi pakettia suklaalehtiä, pari pussillista korvapuusteja, rasiallisen Suomi suklaata ja pari kappaletta unelmakääretorttuja.


Toki meillä oli tarjolla myös M:n tekemää kakkua, josta se yritti veistellä pahiten palaneen kerroksen irti ja pelastaa tilanteen strömssimäisesti suklaakuorrutuksella. Ei mikään varsinainen taidonnäyte, kun vertaa edellisviikonlopun miesvieraille  tarjottuun pekonisuklaakakkuun. Kyllä! Luitte oikein, siinä oli pekonia.

Isukki oli käynyt kolmessa eri mestassa metsästämässä mulle lahjaksi parit bebe-leivokset.


Lisäksi sain niiiiiin kauan kaivatun kolmijalan ja 50€ rahaa. Tripodin kaveriksi tänne muutti toinenkin kolmijalkainen kaveri, nimittäin kummitädiltä jo useamman vuoden lainassa ollut maalausteline. Tyypeistä tuli heti ihan bestiksiä.



Tuumailin ensin, että meen porukoitten lähdettyä suoraan nukkumaan, mutta lonkero neuvoi toisin ja päädyin lähtemään parille. Suunnattiin kaverin kanssa ensin Shakeriin drinksuille. Ajatus oli hyvä siihen asti, että mun kylkeä alko pistämään niin perkeleesti. Onneksi se meni ohi matkan jatkuessa Bruuveriin. Jotkut kolme kundia eksyi meidän pöytään ja nimettiin yks niistä Junioriks. Se ei oikein dikkaillu, kun oli kuulemma porukan toisiksi vanhin. Ajokorttien tsekkaamisen jälkeen paljastui, että ne oli tavallaan kaikki junioreita, vaikka yksikin niistä näytti niin hitosti paljon vanhemmalta ja loppuilta menikin ihmetellessä sitä, että miten ihmeessä ne saattoi olla meitä vuoden nuorempia, kun ei ne yhtään näyttäneet siltä!?



Muille aikaisin, mulle suht myöhään pääsin kotiin joskus vähän ennen kahta ja kahtelin vielä näkijän viimeisen jakson ennen nukkumaanmenoa. Ihan mukiinmenevä ilta etten sanoisi. Ensiviikonloppuna voisi harkita kuokkimista eräisiin pikkujouluihin... Se alkaa nähkääs olemaan jo perinne.

Ps. mun synttärilahja mulle oli tänä vuonna Diorin uudet meikkisiveltimet, koska koirallani on niin hyvä maku, että se popsi edelliset.


lauantai 23. marraskuuta 2013

Vuoden vanhempi, vaan ei yhtään viisaampi


Vuoden paskin päivä, eli omat synttärit lusittu eilen. Meitsi täytti 26-vuotta, masennusdiagnoosi 2-vuotta. Se, että omista synttäreistä tulee mieleen vaan masennus kertonee jo paljon. Se ainoo ihminen jolta odotit jotain huomiota käyttäytyi kuin idiootti, kuten tavallista. Vaari ei muistanut edes tekstarilla, eikä kummisetä, mutta se nyt ei muutenkaan ikinä muista mitään, eikä ketään, joten en siltä mitään odottanutkaan. Oon taas vuoden vanhempi, enkä ole saavuttanut mitään. Huoh.

Mun töitä jatkettiin taas viikolla, vaikka työkaveri yritti kauheesti sanoa EI:tä mun puolesta. Järkeilin et kerkeenhän mä levätä sitten viikonki päästä, vaikka kuukauden putkeen, jos siltä tuntuu. Oon luvannu itelleni tehä jo aika kauan monenlaisia asioita "sitten viikon päästä" ja "heti kun työt loppuu". Itselleen valehtelu on toki hirveen hyödyllistä ja motivoitaa. "Kerkeethän sä sit myöhemminkin" ja sitten sitä vaan tulee lykänneeksi asioita hamaan loppuun asti.

Yritin metsästää itelleni synttärilonkeroa, koska mikä nyt kruunais päivän paremmin, kuin mansikka-margarita lonkero, jonka kyljessä lukee slogani "elämä on ihmisen parasta aikaa". Kolmesta kaupasta sitä hain, mutten mistään löytänyt. Olkoot. Ois maistunu salee paskalta kuitenki. Mies teki suklaakakkua, mutta koska vietettiin kaikki-mikä-voi-mennä-pieleen-menee-pieleen-päivää se paloi. 


Mulla oli taas ihan järkky olo muutenkin koko illan. Jos haluutte vertailukohteita niin hierokaa sitruunaa silmään ja istukaa kuumassa saunassa vaatteet päällä viistuntia putkeen. Ihan kuollu olo. Seiskalta petiin. Tunnin siellä varmaan pyörin tuskissani, tsekkasin yhen leffan ja kokeilin uusiks vähän paremmalla menestyksellä.

Tää päivä on ollu vähän parempi, joten siitä ihan erillistä postausta viimeistään huomenissa.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Syöpäkontrolli osa 1.

Ensimmäinen syöpäkontrolli takana ja monta vielä edessä. Seuranta jatkuu minun kohdallani kolme vuotta, jonka jälkeen tulen mitä todennäköisimmin saamaan terveen paperit. Mielessä kummittelee silti alinomaa, entä JOS!?

Menomatkalla iski pieni paniikki, tai en tiedä voiko sitä kutsua kovinkaan pieneksi, kun tuntui taas vaihteeksi, että happi loppuu. Se pieni ääni pääni sisällä yritti aamulla kovasti vihjailla, että kannattaisi napata propral ennen lähtöä. Tietenkään en kuunnellut ja sain kärsiä sen mukaiset seuraukset. JOS se onkin uusinut ja mä kuolen?

Naistenklinikan edustalla yritin koota itseäni samalla, kun kolmas yltiöonnellinen pari poistui paikalta vauvoineen. JOS se on toisessa munasarjassa en voi ikinä saada omia lapsia...

Parin mummon körötellessä sisään kuvittelin tietäväni millä asialla he olivat ja marssin perässä sisään. Mut käskytettiin samantien ensimmäiseen kerrokseen röntgenaulaan odottamaan. Mitä nyt tapahtuu!? Vastausta kysymykseeni sain miettiä melkein tunnin verran, koska olin tapani mukaan kymmenisen minuuttia ajoissa ja lääkäri puolestaan 50 minuuttia myöhässä.

Vihdoin ja viimein pääsin sisään. Perus kyselylitania, millon oot viimeks sitä ja millon viimeks tätä.
- Milloin sulla on viimeksi ollut kuukautiset?
- Nyt.
- No sehän sattui kivasti.

Sattua on oikein osuva sana, kiva ei niinkään. Jos vatsa ei ollut jo ennestään kipeä, niin nyt ainakin on. Mulla on kuulemma kaunis kohtu. Kenties merkillisin kohteliaisuus mitä oon ikinä kuullut. Oikean puoleiset munasarjat oli tallella ja kaikki näytti "siltä miltä kuukautisten aikana pitääkin".

Järkytin myös kätilön kertomalla lopettaneeni e-pillerit. Ei olisi kuulemma saanut, koska ne auttaa munasarjoja pysymään lepotilassa ja estää kystien muodostumista. Ai jaha! Raskaaksihan mä en sais tulla seuraavaan kolmeen vuoteen, mutta en mä niitä pillereitä sen takia ole lopettanut, vaan siksi, että pelkään sitä kirottua veritulppaa. Sitä paitsi vastahan mä ne pillerit pari vuotta sitten alotin ja heti tuli syöpä, että tiedä nyt sitten ketä ja mitä uskoa. Ehkä mä sitten alistun ja käyn ensi viikolla kyselemässä jotain minipillereitä pahamaineisen Diane novan tilalle.

Sain lähetteen verikokeisiin ja pissatestiin, koska valitin alituista vessahätää. Sitä pissatestiä vaan ei kuulemma voi ottaa, ellei ole ollut 4 tuntia käymättä vessassa, joten se jäänee sitten ensi viikkoon. Vaikeaksi on ihmisen elämä tehty.

Torstaina voin soitella verikoetuloksieni perään, joskaan en ole ihan varma mistä numerosta, kun lapussa on kolme eri puhelinnumeroa. Kaksi niistä menee suoraan joihinkin huoneisiin ja yksi on joku spesiaalinumero johon voi soitella vain torstaihin. Kammoksun soittamista muutenkin, saati kun ei ole varma mihin sitä pitäisi soittaa. Ahdistun. Sitä paitsi oon satavarma, ettei niistä verikokeista mitään löydy, kerran ei löytynyt ennen leikkaustakaan. Oikeastaan ainoa mistä olen kiinnostunut on hemoglobiini, koska sen alhaisuus selittäisi mm. väsymyksen ja huimauksen.

Toistaiseksi kaikki kuitenkin hyvin.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Romahdusherkkä

Ihan kamala viikko. Maanantaina oli terapiaa. Tein kuulemma suuria tekoja. Asiasta voidaan toki olla montaa mieltä.

Ensimmäisenä tehtävänä oli piirtää miltä poissaolokohtauksen aikana näyttää. Onneksi olin jo aikaisemmin ehtinyt miettimään miten piirretään tyhjää. Paperille ilmestyi saippuakupla. Tyhjää täynnä. Sen parempaan en pystynyt, mutta näytti kelpaavan. Ihan terapeutin mieliksihän mä näitä vaan teen. No ei, mutta ihan tosissaan mulla on ihan hirveet suorituspaineet aina kun pitäis pirtää "käskystä". En nimittäin osaa piirtää silloin niin yhtään. Enkä varsinkaan parissa minuutissa. Tietenkään kyseessä ei ollut mikään taidenäytetehtävä, mutta kun vaatii itseltään aina täydellisyyttä, eikä sitten ole lähelläkään sitä - alkaa ahdistamaan.


Seuraavaksi piti pirtää hetki ennen kohtausta. Hankalaa, kun ei ole ollut tapana miettiä, koska sitä taas lähtee... Pitäisi olla joku toveri havainnoimassa. "Onnekseni" koko päivä ennen kohtausta tuntuu aina lähes yhtä ahdistavalta, joten piirsin sen miltä minusta suurimman osan ajasta tuntuu. Paperin keskelle piirsin itseni tärisemään mustien varjomaisten olentojen keskelle. Olentojen, jotka vaatimuksillaan ja pyynnöillään repivät minua joka suuntaan ja olentoja, jotka muistuttivat, etten koskaan ole kuitenkaan tarpeeksi hyvä missään mitä teen, joten turha edes yrittää.

Huomenna olisi tarkoitus täytellä lisää kyselyitä. Ei aavistustakaan mitä.

Keskiviikkona romahdin ensimmäistä kertaa töissä. Rehellisesti sanottuna ihmettelen, ettei niin ole käynyt jo aikaisemmin. Alan nimittäin olla yhtä huonossa kuosissa, kuin pari vuotta sitten ennen diagnoosia vain sillä erotuksella, että silloin itkin 24/7 ja nyt en kykene itkemään juuri ollenkaan. Mikäli sama ralli jatkuu olen ensi perjantain jälkeen todellinen ihmisraunio. Toisaalta olen ollut henkisesti sen verran paljon poissa, ettei itkemiselle ja muulle tunteilulle ole ollut sijaa. Kuten terapiassakin totesin: kun en voi paeta fyysisesti poistun paikalta henkisesti.

Tiistaina olisi kontrolli. Ahdistaa, kun ei ole aavistustakaan mitä siellä tehdään. Sen verran olen kuitenkin valmistautunut, että olen kerännyt listaa oireistani, joiden syistä en voi olla varma.

♦ Jatkuva kuumeen tuntu ilman kuumetta
♦ Kuumat ja kylmät aallot
♦ Runsas hikoilu
♦ Jatkuva väsymys
♦ Rakko ei tyhjene kunnolla -> Jatkuva vessahätä
♦ Arpi yhä arka
♦ Yli 4kg painavien asioiden nostaminen/kannattelu vihloo vatsaa

Näillä korteilla mennään...

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Elvis Presley

Jo Elviksen, lanteet ties sen, kuinka se toimii...



Eilen teki pitkästä aikaa mieli piirtää joku. "Joku" tarkoittaa minun tapauksessani yleensä jotakin julkkista. Ensin mietin kotimaisia artisteja, mutta suurin osa suomalaisista on niin tavallisen näköisiä, että heitä on vaikea piirtää näköisikseen. Ihmistä piirtäessä kun usein riittää, että piirtää yhden viivan millin väärään suuntaan, eikä tyyppi ole enää tunnistettavissa. Päässä soi Cliftersin Elekieltä ja siitä se ajatus sitten lähti. Tukkatyylistä tunnistanee, jos ei muuten.

Tunnustan. Oon melko laiska piirtää karvoja.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Jälleen pilalle lellitty ♥

Meikäläisellä oli eilen ennenaikainen joulu. Sain nimittäin ystävältäni matkaan hirveen jättikasillisen kaikennäköstä pientä kivaa kynsienlaittoon liittyvää tilpehööriä kuten ammattitason aineita, tippejä, kirjoja, viiloja, harjoituskäden ja vaikka mitä muuta! En muista koska olisin viimeksi ollut yhtä innoissani, kuin tuon kassin sisältöä purkaessa. Olen otettu ja piloille lellitty. ♥


Oon aina ollut melko huono kielissä, mutta ainahan voin katella kuvia. Tuossa toisessa kirjassa oli aika hurjia kuvia sairaista ja huonokuntoisista kynsistä. Ihan puistatti!


Tapoin eilen omat kynteni repimällä akryylejä irti voimakeinoin, joten ne on ehkä vähän liiankin lyhkäset. Onneks nyt on ainakin tippejä sen verta paljon, ettei pitäis ihan heti loppua kesken!


Kynsijutskien lisäksi sain Rabunzelin tukkanauhaa. Tuumailin, että voisin ommella noihin ihan vaan klipsut, mutta se ei ehkä ole tämän hetken murhe, kun oma pää on toistaiseksi väärää väriä ja veikkailen, että on helpompaa värjätä oma pää, kuin lähteä tuota vaalentamaan.

Ajatuksia joita ei sanota ääneen

Vk 45 
BDI: 54/63


Eilinen terapia meni taas harakoille. Olen niin väsynyt ja lopussa, että pää vain humisee tyhjyyttään. Suun avaaminen tuntuu raskaalta, saati että pitäisi vielä pystyä muodostamaan sanoja. On niin paha olla, että oksettaa. Stressaan niin, että hikoilemiseni muistuttaa lähinnä vuotavaa hanaa. Koko ajan on kuuma, kuin saunassa ja päässä humisee. Olo on kuumeinen ilman kuumetta. Lämpöä kyllä on ollut taas reilu kuukauden verran sen vähän päälle 37°C. 

Mikään ei kiinnosta. En jaksa. Ei huvita. Tekisi mieli vain maata yksin pimeässä. Ihan hiljaa hievahtamatta. Voisin nukkua viikon. Haluaisin nukkua, mutten saa unta ilman unilääkkeitä. Ahdistaa liikaa. Koko kroppa on edelleen jumissa ja jäykkänä. Valmiina taistelemaan, tai pakenemaan. Koko ajan. Korkeiden masennuspisteiden ja stressin lisäksi mun kroppa prakaa. Keuhkoissa asuva mörkö saa yskimään metallinmakua suuhun. Rintaa pistelee, eikä tuo leikkauksesta toipuminenkaan ole tainnut sujua ihan odotetusti. Yli neljän kilon paino saa ihan kivasti vihlaisemaan ja kohta jossa joskus oli munasarja on kipeänä ainakin seuraavat kolme päivää. "Paremmin tietävät" kertovat, että olishan sen pitänyt jo parantua! On siitä leikkauksesta kuitenkin jo niin kauan aikaa! AIJAA! Munko vikani tämäkin taas on? Tai no tottakai se on mun vika, kun oon airaslomasta lähtien kannellu ylipainavia kauppakasseja, vaikka nostorajoitus oli tuolloin maitotölkin verran. Arpikaan ei ota haalentuakseen.



Minusta ei siis ollut eilen puhumaan, joten käytettiin terapia-aika rentoutusharjoitukseen. Mielikuvaharjoitukset ovat siitä ahdistavia, ettei minulla ole enää mielikuvitusta ja silloin joskus harvoin kun on, se karkaa heti käsistä. Eilen piti miettiä olotilaa parhaiten kuvaavaa väriä. Sen jälkeen piti valita väri, joka kuvasi rauhallisuutta ja kuvitella värin valtaavan koko kehon jokaisen sopukan. Ensin tulin liian tietoiseksi eri ruumiinosistani, joka ei suinkaan vähennä ahdistusta, vaan lisää sitä. Lihakset jännittyivät vain entistä enemmän. Sitten tuntui, että olen niin täynnä vaalean vihreää, että tukehdun. Olo oli kahta kauheampi.

Tehtiin myös itsestäänselviä oivalluksia. Esimerkiksi sellainen, että rentouttavin hetki päivässä oli kyläily kaveripariskunnan luona. Hetki, kun sai ihan vaan olla ilman, että kukaan odotti minulta yhtään mitään. 

Olen taas kiltteydestä kipeä. Jatkuvasti tuntosarvet ojossa kuulostelemassa miten kutakin kohtaan tulee käyttäytyä, miten ketäkin voi miellyttää, valmiina toteuttamaan pyyntöjä. En jaksa enää, mutten osaa lopettakaan. Kenties juuri siksi olen vapaa-ajalla, kuin tyhjä taulu. Ruutu pimeänä ja pää tyhjänä. Kerroinko muuten jo, että lupauduin jatkamaan töitä vielä kaksi viikkoa? 


- Mitä yhteistä on kiltillä ja televisiolla? - Kaukosäädin

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Jatkoajalla

Ylläripylläri, sain töissä viikon jatkoaikaa. Oon nyt välillä tallentanut ja välillä pakannut. Vaihtelu kirjaimellisesti virkistää. Koneella istuessa alkaa väsyttää paljon nopeammin, kuin edes takaisin juostessa.

Taisin viime postauksen yhteydessä mainita, että selviydyin viimeksi lääkkeet lopettaessani ilman viekkareita. No, nyt ei ole ollut yhtä hyvä tuuri. Päässä riehuu ajoittain ukkosmyrky ja salama iskee usein ylös noustessa. Lisäksi mulla on ihan järjettömän kuuma, kun normaalisti olen ihan vilukissa. Eikä nyt puhuta mistään kuumista aalloista, vaan puolipäivää kestävästä hikoilusta.

Mun niin kovasti piti taas tää viikonloppu vaan olla, mutta asioilla ei ole koskaan tapana onnistua suunnitellusti. Niinpä juoksentelin perjantaina ensin ympäriinsä ja keksin ruveta laittamaan vielä "ihan nopeesti" ennen nukkumaan menoa kynnet kuntoon. Sänkyyn päästessä kello taisi näyttää lähemmäs yhtä.



Eilen käytiin juhlistamassa M:n veljen 18v. synttäreitä. Ei mitkään tavalliset 18-vuotiskestit. Porukka söi kalasoppaa kynttilänvalossa ja taustalla soi jotakin, joka muistutti saksalaista oopperaa. Pojat (26v ja 18v) rakenteli junarataa ja illan päätteeksi synttärisankari joi lasin maitoa ja lähti kotiin nukkumaan.



Me sen sijaan jäätiin M:n kanssa juhlapaikalle vielä moneksi tunniksi odottelemaan kyytiä ihan Ruotsista asti ja univelkaa onkin kertynyt tältä viikonlopulta sen verran paljon, että ensiviikolla saattaa tehdä tiukkaa. Oon jo nyt ihan hermoheikko ja rähisen ja itken kaikesta. Nimimerkillä koko Gossip Girlin vikan jakson ajan pillittänyt. Ps. Mä NIIIN tiesin, että se on DAN! ♥

Ehkä viikon päästä saan jotain oikeaakin kirjoittamisen aihetta. Nää pälkät kuulumisien jauhamiset tuntuu jotenkin tylsiltä, vai mitä te olette mieltä?



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...