Väittävät, että kipu kasvattaa

Varoitan taas etukäteen, että luvassa on armotonta avautumista, joten jos haluat pysyä hyvällä tuulella skippaa tämä! Lukeminen tästä eteenpäin tapahtuu täysin omalla vastuulla. Pinnani on pitkä, mutta kun se katkeaa, niin kannattaa kaikota kauas.


Perjantaina oli terapiaa. Oli taas vähän "haista paska"-fiilis. Niin on tosin ollut jo useamman viikon. Yksi päivä yllätin itseni ärisemässä (mielessäni, en ääneen) käsi kädessä käveleville vanhuksille.

"Voi vittu! Onko ihan pakko kävellä keskellä käytävää, kun ihmisillä olis vähän niinku kiire!" Toinen puoli minusta meni shokkiin. "Siis HERRAN JUMALA MITEN SÄ KEHTAAT EDES AJATELLA TOLLASTA! Ne on vanhoja ja siksi hitaita! Anna niiden nyt nauttia ostoksistaan. Ne on eläkkeellä, ei niillä ole kiire mihinkään, voisit vähän ottaa oppia. Harva pari tekee mitään yhdessä saati, että kävelis käsikädessä. Tosi herttainen pari!" 

Ja niin nuori ja vetreä Tintti kiersi koko hyllyn vanhusten eteen, jupisi vielä hetken mielessään, nappasi riisipaketin, hymyili somasti ja poistui paikalta parissa sekuntissa. "Kato nyt, ei menny kauaa!" Piikitteli mielen toinen puoli. Kassalle mennessä joku rouva kiilasi eteen tönäisten minua mennessään. 

"NYT JUMALAUTA" 
"Jos sillä on kiire, niin anna sen mennä!" 
"Mutta mullakin on kiire! Mun pitäis olla kohta jo nukkumassa!" 
"Jos on noin vaikeeta, olisit ottanut sitä saikkua.." 
"Haista paska!"

Itsensä kanssa väittely ei lopultakaan ole kovin rakentavaa.

Terapiaan palatakseni valitin ensin psykiatristani. "Tuntuu varmasti tosi kurjalta...", päivitteli terapeutti. VOISITKO JOSKUS SANOA JOTAIN MUUTAKIN!? Esim. Antaa jotain neuvoja, ehkä? Ei sitten.

Loppuaika puhuttiinkiin sitten parisuhteesta. Siitä kuinka yksi ja sama mies voi olla niin tyhmä ja viisas samalla ja kuinka se saa mut välillä raivon partaalle. Mä olen joutunut käymään pitkään ite kaupassa, koska M ei jaksa. Ei tässä muuten mitään ongelmaa ole, mutta mä en tiedä miten mä voin ikinä parantua, jos rasitan itteeni jatkuvasti kantamalla kauppakasseja. Sen kassin ei tarvii painaa, kun sen kaks kiloa ja joudun puremaan hammasta, koska vatsaan sattuu niin paljon.

M valittaa usein siitä, että HÄN joutuu siivoamaan, maksamaan vuokran ja ulkoiluttamaan koiraa, kun mä en koskaan tee mitään. Ai millä voimilla!? Mä käyn nyt töissä ja sekin on siinä ja siinä, että mun energia riittää. Sitä ennen ainakin puolen vuoden ajan mun sisälläni on kasvanut SYÖPÄ ja samaan aikaan oon koko ajan sairastanut vaikeaa masennusta, joten luulis nyt tyhmemmänkin ihmisen ymmärtävän, että mä väsyn vähemmästäkin. Mulle on suuri saavutus, jos mä saan työviikon jälkeen esim. pestyä pari koneellista pyykkiä, koska jo sängystä yös nouseminen on välillä ihan älyttömän raskasta. "Kyllä mäkin jaksan", sanoo mies. No vittu johtuisko siitä, että sä oot terve ja mä en!?

M vaatii kiitosta siitä, että hän siivoaa. Toki se olisi ihan ymmärrettävää, jos asia todella olisi niin, että voisin kotiin tullessa huokaista helpotuksesta, että ihanaa, kun on niin siistiä! Mutta kun se ei ole niin, ei lähelläkään! Sen sijaan saan etsiä tavaroitani mitä kummallisimmista paikoista. Roskat, vaatteet (likaiset ja vasta pestyt), hiiuspidennykset, kynsilakanpoistoaineet, lääkkeet, kuumemittari jne. jne. löytyvät yleensä yhdestä läjästä, enemmän, tai vähemmän tuhoutuneina. Siinä vaiheessa ei todellakaan tule huokaistua helpotuksesta. Mikä siinä on, että jos on niin kamala tarve siivota, että laittaisi ne tavarat sitten oikeille paikoilleen!? Ja kun kyse ei ole vain siitä, että olisin jättänyt tavaroita lojumaan jonnekin, vaan esim hammastahna ja pesuvehkeetkin saattaa löytyä jostain nurkasta, eikä lavuaarin lähettyviltä jonne ne KUULUU.

Musta on myös aika epistä, että aletaan valittamaan rahasta, kun toinen tienaa niin paljon, ettei ehdi rahojaan edes käyttämään ja mä saan sairasloma- ja työttömyskausillani jotain 300€ kuussa, jolla pitäis elättää ittensä ja koiransa. Voin kertoo, ettei mun lääkkeetkään mitään ilmasia ole. Maksan tasapuolisuuden nimissä vuokran aina niillä jaksoilla, kun olen töissä, mutta ilmeisesti mun pitäis erään mielestä olla töissä myös sairaslomilla, jotta herra vois sitten niillä parintonnin kuukausipalkoillaan ryypätä vielä vähän enemmän.

Herra on ulkoiluttanut koiraa vasta vajaa kaksi kuukautta ja ihan vaan sen takia, että mä toivun leikkauksesta. Mä teen sitä normaalisti ympäri vuoden kolme-neljä kertaa päivässä, enkä oo nähny siinä mitään ongelmaa, tai vaikeuksia. Ja joo, se on mun koira ja mun pitäis sitä hoitaa, mutta eikö ole itsestään selvää, että jos toisella ei ole kaikki ok, niin kumppani jeesaa? Vai tapahtuuko niin vain elokuvissa?

Miehen mielestä on myös ihan ok olla tulematta kotiin yöksi ja olla ilmoittamatta asiasta. Se on ihan sama missä se on ja kenen kanssa ja onko se jäänyt tulematta kotiin tahallaan vai "vahingossa", kun mun kroppa reagoi siihen joka kerta samalla tavalla: keho menee jäykäksi, kuin rautakanki, itkettää, oksettaa, en saa henkeä ja sitten se on yhtä paniikki- ja ahdistuskohtausten kierrettä. Sitten herra tulee kotiin, niin kuin ei mitään ja pyörittelee silmiään mun ahdistukselle, vaikka tietää sen itse aiheuttaneensa aikaisemmilla teoillaan.

Mun mielestä se ei välitä musta. Sen mielestä mä en välitä siitä. Kummatkin lienee ihan yhtälailla väärässä ja oikeassa.

"Tuntuu varmaan tosi kurjalta", toteaa terapeutti.
Mä en enää jaksa sanoa enää mitään.

Korsi, joka katkaisi tällä kertaa kamelin selän lienee se, että koska mies ei halunnut lähteä lauantaina kanssani ystäväni koti-bileisiin, päädyin lauantaiksi töihin, vaikka tiesin, ettei se ole hyvä idea, koska mun jaksaminen nyt on mitä on. (Raha on merkillinen motivaattori.) Olin pyytänyt, että mies kävisi päivällä kaupassa, kun sillä kerran oli kolmas vapaapäivä putkeen. No ei ollut käynyt ei ja miksi olisikaan? "Siivonnut" se kyllä taas oli ja mä olin niin rättipoikki, että sain taas sellasen hysteriakohtauksen, ettei toista.

En tiedä miten se sen tekee, mutta jotenkin kaikki kääntyy aina nurinniskoin. Hän on herra täydellinen ja vika on vain ja ainoastaan mussa. (Tottakai mussakin ON vikaa, en mä sitä kiellä, mutta ei kaikki voi mitenkään olla vaan mun syytä, eihän..?) Yksi iso vika mussa kuitenkin on. En osaa olla pitkävihainen. Miehen ei tarvitse pyytää edes anteeksi. Riittää, että se halaa, kun oon ensin huutanu sille pää punasena ja itkenyt hysteerisesti vartin verran. Sitten leikitään, että kaikki on hyvin seuraavaan myrskyyn asti.

Ja ei, en voi jättää sitä, koska rakastan häntä. Välillä vaan on vähän vaikeeta, niin tarttee pikkasen kiukutella.


Kiitos ja anteeksi.

Kommentit

  1. Kipu ei kasvata, se lannistaa vahvimmankin. siinä ei ole mitään hyvää, joka luulee että vahvistaa, ei ole kokenut koskaan kipua, joka ei lopukkaan pillerillä.
    Terapeutin kannattaisi äänittää tuo tokaisu ja soittaa joka kommentin perään se. typerys tuo terapeutti en muuta sano.
    Elämä lainehtii, stabiili se ei ole koskaan, tunteet ylhäällä , heti perään syöksykierre.
    Voimia huomiseen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä, näinpä! Jos voisin palata ajassa taaksepäin valitsisin toisen terapeutin.. :/

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit