Sama pää kesät talvet - lääkkeillä, tai ilman

Taas yksi psykiatrilla käynti takana. Turhauttavaa ja hyödytöntä. Tekisi mieli pyytää lääkärin vaihtoa, mutta on paljon helpompaa surkutella itsekseen, kuin aiheuttaa toiselle pahaa mieltä. Tiedän, minulla on ongelm(i)a.

Yritin selittää psykiatrille dissosiaatiokohtauksiani, (tai mitä ikinä ovatkaan,) mutta hän kuittasi ne vain toteamalla työni olevan hyvin mekaanista. Just. 

Lääkkeiden vaihdosta ei ollut puhettakaan. Ei vaikka totesin jo kolmatta kertaa, ettei ketipinorista ole mitään iloa. "Siitähän sä mainitsit viimeksikin?" No niinpä taisin mainita! Mitä jos tehtäisiin asialle jotain? No ei sitten. Ketipinorin vaihtamisen sijaan sain lisää Tenoxia, vaikka sitä ei pakkausselosteen mukaan tulisi ottaa neljää viikkoa kauempaa, mutta hei, enhän mä ole lääkäri, joten miten mä olen mitään sanomaan. Essitalopraamin vaikutuksista ei edes keskusteltu. Toisaalta se auttaa toki pitämään paniikkohtaukset poissa ja vähentää sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta masennuslääkkeenä se ei kyllä toimi alkuunkaan.

BDI-testi näytti tänään 37pistettä. "Sehän on noussut! On se kyllä aika korkea pistemäärä!" Mulle se ei jotenkin tullut yhtä suurena yllätyksenä. Joko voitaisiin keskustella siitä sopivan lääkkeen etsimisisestä? Jaa ei? Eihän se toki ole yhtään niin tärkeää, kuin varmistella äskeisen testini vastauksia. "Onko sinulla itsetuhoisia ajatuksia?" No enkö mä just täyttänyt siihen lappuun, että on!? Jumaleissön.

Sairaslomaa yritettiin kyllä taas tyrkyttää. Sehän se onkin ratkaisu kaikkeen. Seuraava tapaaminen olisi marraskuussa, josko neljäs kerta toden sanoisi?

Olen jatkuvasti ärtynyt, varautunut, säikky, väsynyt, eikä mikään huvita. Suun avaaminenkin on niin vaivalloista ja energiaa vievää, etten jaksanut vängätä tohtorille vastaan, saati jutella kavereiden kanssa. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi ja täysin epäonnistuneeksi, mutta se ei kai tullut kenellekään yllätyksenä.